Vuosi vaihtuu

Iän myötä on oppinut ottamaan uudet vuodet vastaan nuoruusvuosia seesteisemmin. Näin vuodenvaihteen alla on hyvä muistella niitä aikoja kun uutta vuotta otettiin vastaan erilaisin ilotulittein ilman että piti suorittaa panostajan lupakirjaa ja suojata silmänsä & korvansa paukuilta.

Kuten tunnettua, puolustusvoimissa opetetaan varusmiehille räjähteiden käyttöä ja totutetaan äidin helmoissa kasvaneet pojat koviin paukkuihin käyttämällä nk. tulenosoituspanoksia. Niinpä joka miehen velvollisuuksin likimain kuului moisen kapineen pelastaminen omiin yleviin tarkoitusperiin esim. uudenvuoden vastaanottajaisten juhlintaan. Tulihan sitä itsekin kokeiltua - varusmiesaikana oli tottunut siihen että metsässä paukuteltiin vähän väliä (myös varsinaisilla räjähteillä), joten eihän moisessa paukussa ollut kummastelemista. Paitsi jos sattuisi esimerkiksi Runebergin patsaalla Espalla sellaisen pamauttamaan. Kaupunkiympäristössä kun ääni kertautuu rakennuksista, ja niinpä tuollainen vastuuton paukuttelu pelästytti kanssakulkijat yhtä lailla kuin panostajankin. Eipä tarvinnut enää toista kertaa kokeilla.

Ikä oppia myötä. Niinpä vanhemmiten siirryttiinkin kaupallisiin räjähteisiin, joiden asianmukainen käyttö tuli tutuksi. Erityisesti sillä kertaa kun keksittiin ampua raketti käsivaralta kaverin parvekkeelta Matinkylässä. Pihapiirissä kun oli useampi talo, ja muistan vieläkin kuinka ilahdutimme vastapäisen talon tupakalla ollutta naapurinrouvaa kun raketti lähtikin alemmalle lentoradalle kuin alkuperäinen suunnitelma oli ollut. No täti maastoutui parvekkeen kaiteen taakse suojaan ja rakettikin meni ohi. Eikä tullut edes kovin iso reikä ampujan villapaitaan.

Eli summa summarum. Taitaa olla parempi jättää sittenkin paukut viisampien käsiin ja käyttää niitä suojaimia.

Paljas Diileri aikoo pysyä ensi vuonna tinkimättömästi valitsemallaan linjalla. Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Humpparaakki

Musiikilliset taipumukseni lienevät tulleet aiempien kirjoitusten valossa tutuiksi – epähuomiossa pidetty boogiewoogiekonsertti Kastrupissa tai kiihkeärytminen latinotyyppinen tulkinta perussuomalaisesta ”Voimalla seitsemän miehen" kappaleesta. Mutta mikä ihme syöksee miehen musiikin maailmaan?

Ensimmäisen kosketuksen korkeakulttuurin maailmaan tulivat – yllättäin – lausuntataiteen alalta. Kykyni huomattiin jo varhain. Esiinnyin ylpeästi Päiväpirtin Päivänkakkarana (ryhmämme nimi; toim.huom) kolmihenkisen ryhmämme miesvähemmistön edustajana lausumassa ylevästi Kalevalan päivänä kolmipolvista trokeeta ”Mieleni minun tekevi”. Tulkintamme teki kuulijakuntaan niin suuren vaikutuksen, että henkeäsalpaavat aplodit palaavat vieläkin mieleeni – kuten myös se kuinka komeasti kiitin yleisöä kahden tytön välissä komeasti niiaten.

Selvää on se, että moisen puistattavan kokemuksen jälkeen on koottava itsensä ja ryhdyttävä rakentamaan katu-uskottavuutta muilla taiteen aloilla. Niinpä jätin lausuntataiteen muille ja keskityin musiikin kuunteluun ja sen satunnaiseen tuottamiseen. Koulun puisella nokkahuilulla ei paljoa rokkia tulkittu ainakaan meikäläisen kyvyillä, mutta onneksi asiaan löytyi ratkaisu. Sosialistisen valuuttakaupan vääristymänä matkaoppaana Unkarissa toimineella tädilläni oli jääneet taskut täyteen zlotyja tai vastaavia hyödyttömiä pelimerkkejä, joiden kautta sain hallintaani komean unkarilaisvalmisteisen sähkökitaran korvikkeen. Tämä helmiäisnauhoin koristeltu köyhän miehen yleisliittolainen Gibsonin jäljitelmä sai luovuuteni puhkeamaan. Tosin tulkintoja vaikeuttivat osaltaan se, että kitara ja soittaja olivat erikätiset, eikä äänen saaminen kitarastakaan ollut helppoa. Onneksi apu löytyi vanhempien käytöstä poistetusta putkiradiosta jonka kautta tuliset rytmit kiirivät maailmalle. Kaupan päälle tuli vielä Jimi Hendrix-kampaus kun korjasin radion vikaa poistamalla radion takalevyn ja työntämällä käteni jännitteiseen kondensaattoriin. Käytännön kokemusta on siis AC/DC:n ensimmäisestä osasta, 220 voltin vaihtovirrasta.

Sähköisten kokeilujen jälkeen oli aika siirtyä akustisten kosketinsoitinten pariin – Aaronit tuli kahlattua kolmoseen saakka ja esityksiäni kuulleet muistavat vieläkin tuliset, joskin vapaamuotoiset tulkintani kappaleista ”Pilviä päin”, ”Intiaanitanssi” ja etenkin kiihkeä ”Tarantella”. Soitonopettajani ja minun yhteiseksi iloksi kuitenkin päätin lopettaa taiteenteon kolmannen Aaronin ensi sivuille.

Uudelle vuosituhannelle siirryttyä taiteen tekemisen polte on säilynyt. Kuten kolleegani Tuomari Nurmio sen ilmaisi ”Pakko on luoda jotain, vaikka talikolla”. Niinpä ikäänkuin vanha veteraani Neil Young, olen palannut akustisen kauden jäljiltä takaisin sähköiseen. Onneksi tekniiikka on kehittynyt vuosikymmenten mittaan niin, että kaiken maailman efektilaitteilla ja syntetisaattoreilla voi kuvitella itsensä Jimi Hendrixin vaaleammaksi veljeksi Woodstockin lavalla – ja ennen kaikkea niin, että sen voi tehdä kuulokkeet päässä muiden tuskaa lisäämättä.

Säännöt ne olla pitää

Sähköposti eroaa muusta postista siinä, että sieltä tulee vähemmän laskuja ja enemmän asiallisen asiattomia huumoripläjäyksiä. Viimeisimpänä oli kerätty kaiken moisia viisauksia, jotka ansaitsevat tulla myös tähän kirjatuiksi:

- Mitä lihavampi mies, sitä pienemmät uimahousut.
- Ne, jotka väittävät rakastavansa munakoisoa, valehtelevat.
- Voileipä maistuu täsmälleen 33% paremmalta toisen tekemänä.
- Vaikka jazz ja brunssi ovatkin hyväksyttäviä erillään, niitä ei tule koskaan yhdistää.
- Älä luota mieheen, joka kutsuu vessaa pikkulaksi.
- Vaikka kuinka harjoittelisit, et voi sanoa ”Just joo” kuulostamatta sarkastiselta.
- Älä koskaan käytä ruoan valmistamiseen lähikaupasta hankkimaasi alkoholitonta viiniä, jossa lukee ”ruoan valmistamiseen”.
- Älä koskaan käytä ruoan valmistamiseen viiniä, jota et haluaisi juoda.
- Jos juot vain harvinaisia keräilyviinejä, älä valmista ruokaa.
- Valkoisten kenkien tehoa on tarpeetonta korostaa valkoisella vyöllä.
- Älä koskaan luota mieheen, jonka etu- ja sukunimen välissä on kirjaimia.
- Älä kuuntele ketään, joka sanoo ”hiinä ja hiinä”.
- Etenkään jos henkilö oli hetki sitten ”palaamassa astialle”.
- Jos olet järjestänyt levysi genren, ilmestymisvuoden ja aakkosten mukaan, olisi korkea aika alkaa tavata ihmisiä.
- Hummeri on aina pieni pettymys.
- Kampaamoita typerämmät nimet on vain veneillä.
- Kukaan ei koskaan väitä, etteikö kanasalaatti olisi tehty samana päivänä.

Tyyli on köyhän perusoikeus

Suomalaisella miehellä on tyylitajua. Tätä kuvastaa päivän uutinen siitä kuinka lieksalainen Suomen Kumitehdas myy joulumarkkinoille jo eioota, ja palkkaa lisää väkeä tyydyttämään kansakuntamme likimain kyltymätöntä Reinojen kysyntää. Satatuhatta uutta paria tulee liikenteeseen jouluaattoiltana ja kysyntä vain kasvaa. Kaiken maailman nahkalipokkailla kyllä voi hiihdellä silkkinen tupakkatakki päällä, mutta kun maassa on hanki ja tosimies joutuu taivaltamaan pihan poikki postilaatikolle, silloin tarvitaan Reinoja. Ei palele nilkat eikä tarvitse liukastella. Lisäetuna toki on isiltämme peritty aito kansanläheinen tyylikkyys, joka ei trendejä kumartele.

Vaikken kuusikymmenluvulla olisi sitä uskonut, olen ollut valveutunut Reinojen käyttäjä jo vuosien ajan. Jos Reinot kelpasivat isoisälle kesät talvet, niin mikseivät sitten urbaanille cityihmiselle. Kainuukin tuntuu läheisemmältä heti kun vetää nuo legendaariset tohvelit jalkaansa.

Kainuun merkkikieltä

Myyntimiehet kertoman mukaan tuntevat vain kolme olotilaa - kännin, krapulan ja oudon olon. Kolmannet pikkujoulut menivät niin rauhallisissa merkeissä että lauantaina edellisen määrittelyn mukaisesti oli outo olo. Jopa siinä määrin, että löysin itseni vapaaehtoisesti kuntoilemasta Vuokatinvaaran laelle.

Aiemmissa kirjoituksissa olen ihaillut kainuulaista korkeakulttuuria, jossa graffititkin käsittelevät Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Liekö syy sitten se, että kyseessä on etelän ihmisten kansoittama laskettelukeskus, Vuokatinvaaran laelta löytyi ulkohuoneisto, jossa oli mustalla spraymaalilla selkeästi merkitty kummalle sukupuolelle kumpikin ovi oli. Myönteistä asiassa on, että merkintä on kansainvälinen, selkeä eikä tarvitse lukulaseja kaivaa esiin sen nähdäkseen.

Kyllä tuo merkintätapa sinänsä voittaa kaiken maailman tyylitellyt kuvakkeet. Hankalin tulkintatapaus tuli eteen vanhassa Neuvostoliitossa nykyisen Latvian pääkaupungissa Riikassa, jossa oli jalat ristissä tehtävä valinta ympyrän/pallon ja kolmion väliltä. Koska muita asioijia ei näkynyt tehtävää helpottamaan, työtoverini kanssa pitkällisen neuvottelun päätteeksi tulimme siihen johtopäätökseen, että koska vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat pyöreämuotoisempia, olemme kolmioita ja marssimme sisään ao. merkein merkittyyn sosiaalitilaan. Siinä laskiessamme laulellen vesiä kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettemme ole kolmioita. Ainakaan sen paikallisen naisen mielestä joka avasi oven ja kirkaisi nähdessään kaksi miestä naistenhuoneessa.

Selkeissä merkinnöissä on eittämättä omat etunsa.

Santa Claus is coming to town

Kohta alkaa riittää korpeimme kuiskinta - kolmannet ja viimeiset pikkujoulut ovat tänään käsillä Kainuussa. Työkaverit jo aamulla totesivat, että näyttää olevan perjantai ja ilmaista juomaa tarjolla kun olen taas paikalla. Kehtasivat vielä epäillä että taidan tottumuksesta ensi viikollakin lentää tänne kuten kolmena aiempana viikonloppuna. Onneksi sentään pikkujoulut eivät ihan tähän lopu, vaan kun on vauhtiin päästy niin vielä seuraavallakin viikolla otetaan joulua vastaan, silloin tosin Espoon rantakonttorin väen kesken.

Aamulla Kajaanin kentälle saapuessa olo oli kuin Goethella - teki mieli lausua "mehr licht". Lisää valoa olisi kaivattukin, sillä päivä (jos sellaisesta nyt ylipäänsä voi puhua) valkenee vasta kymmenen jälkeen. Onneksi vastapainoksi hämärä hiipii kaivoksen ylle kahden maissa. Myönteistä tosin on se, että tämä taitaa olla vuoden pimein visiitti, ei se enää tästä pahemmaksi muutu. Tosin kylmemmäksi. Tänään sentään kaivoksella on valot, eilispäivänä joku oli onnistunut traktorilla kaatamaan sähköpylvään ja sammuttamaan valot koko laitokselta. On siinä ollut lystiä istua pimeässä keskellä Kainuun korpea. Vanhaa totuutta lainatakseni onneksi on sentään sen verran käynyt kouluja että on päässyt sisähommiin. Ulkona pimeässä kun vaanivat hirvet, sudet, ilvekset ja karhut. Viimeksi mainitut ovat tosin kai jo nukkumassa.

Alan hiljalleen kääntyä elämäntapamuslimiksi, nimittäin porsaanliha alkaa kohta tulla korvistakin. Kolmas jouluateria tänään ja kaiken hyvän lisäksi lounaalla tarjottiin porsaankyljyksiä. Kyllä poro on parasta.

Kreegah, Tarzan bundolo

Kuusikymmenluvun Töölön takapihoilla englannin kieltä tärkeämpää oli hallita sujuvasti apinain kielen alkeet. Ikäpolveni edustajat muistavat, että ”Apinain kuningas – Tarzan” lehden takakannessa julkaistiin useissa numeroissa apinain kielen keskeistä termistöä.

Koska kädellisten ihmisapinoiden kyvyt ovat rajalliset, kommunikointikin tapahtui kohtalaisen lyhykäisten, mutta sitäkin kuvaavampien ilmausten kautta. Kielioppikin on kohtalaisen helppo, mikä itselle oli suuri helpotus, koska äidinkielen numero joulutodistuksessa oli täysi 5 silloin kun käsiteltiin sanojen jäsentelyä – tämä selittänee myös kiinnostuksen tähän katoavaan kieleen. Ei ole kuuttatoista sijamuotoa eikä ketään kiinnosta onko kyseessä adverbi, verbi vai adjektiivi.

Vaikka apinain kieli saattaa kuulostaa äkkinäisestä helpolta, ei se nyansseiltaan ole kuitenkaan mutkaton. Helposti sekoavat sanat ”rakastaa” – ”gree-ah” ja ”varo” – ”kreegah”. Sanoja voidaan yhdistellä eri elementeistä vaivatta, kuten lordi Greystokekin huomasi. Hänestähän tuli Tarzan, eli ”tar” – ”valkea” ja ”zan”, ”iho”.

Nykynuoriso ei ymmärrä miten apinain kieli teki nuoresta miehestä takapihan kingin. Kirjasivistystä arvostettiin jo kuusikymmenluvun Taka-Töölössä. Sitä oli helppo viljellä yhdistettynä suomen kieleen tyyliin ”kreegah, puistovahti tulee!” Kielen taitajat ovat katoamassa kuin vanhojen karjalaisten itkuvirsien osaajat Mateli Kuivalattaren myötä. Kulttuuritekona olen kerännyt oheen apinain kielen keskeisen termistön, jottei tämä kieli kokonaan painuisi unholaan.

at = häntä
bu = hän
bundolo = tappaa
go = musta
gogo = puhua
gomangani = musta mies
gree-ah = rakastaa
ho = monta
kakoda = antautua
kal = maito
kalan = naaras
klu-kal = muna
kordo = tanssia
kreegah = varo, varokaa
mangani = ihminen
pan-lul = itkeä
por-kalan = vaimo
tand-unk = jäädä
tar = valkea
tarmangani = valkea mies
ugla = vihata
unk = mennä
yel = tänne
zan = iho

Kreikkaa kainuulaisittain

Diilerin sivistynyt lukijakunta luonnollisesti tietää, että kreikan kielen sana ”polis” tarkoittaa kaupunkia, tyyliin metropolis – ”iso kaupunki”, akropolis ”rajakaupunki”. Akron, tuo LeBron Jamesin (Cleveland Cavaliers) ja Melina Kanakaredesin (CSI New York) koti- ja Clevelandin sisarkaupungin nimi tarkoittaa rajaa tai reunaa.

Kreikkaa on toki käytetty kekseliäästi Suomessakin. Pikku Roobertinkadulla, vastapäätä poliisiasemaa on pieni kahvila jonka oli osuvasti nimetty ”Persepolikseksi”, kuuleman mukaan siellä tarjoiltavien etnisten aterioiden perusteella. Luulisi että tuossa olisi jo tarpeeksi vaan kun ei.

Kainuussa on näet havaittu, että elämme maailmankylässä. Etäisyydet ovat lyhentyneet, globalisaation myötä kaikki on lähempänä. Niinpä ei ole väliä vaikka kreikkalaiseen ”polis” päätteeseen lykkää milloin mitäkin anglosaksisia etuliitteitä. Vakiohotellini yhteydessä toimiva kansainvälinen liikuntaan keskittyvä teknologiapuisto Snowpolis on vielä jotakuinkin siedettävä, mutta Kajaanin mittaustekniikan osaamiskeskus Measurepolis lähentelee jo rikollisuutta. Toivoisin että kotimaisten kielten tutkimuskeskus (kenties tuleva Languagepolis) puuttuisi tähän kainuulaiseen Baabelin torniin.

Jos ei muu auta, tulen tekemään ehdotuksen että seuraamme kainuulaista valtavirtaa tässä asiassa ja muutamme yhtiömme ulkomaisille aivan liian vaikean nimen Openpitpolikseksi.

Joulun odotusta

Jouluun ja joulunalusaikaan kuuluvat erilaiset perinteet - niinpä on taas Paljaan Diilerin perinteikkään joulutervehdyksen aika.

Tätä näkyä voi halutessaan ihailla tammikuun puoliväliin saakka kunnes se katoaa lopullisesti bittiavaruuteen. Jonkin mielestä ehkä onneksikin...

Pankin tiskillä

Sattuneesta syystä tuli asioitua ihan oikein pankin tiskillä tänään. Marssin pankkisaliin, jossa asiakkaiden keski-ikä laski suorastaan silmissä myötäni. Ovella Espoon Zonta-naiset olivat asiakaskuntaa vastaanottamassa - vahtimestaritoiminto on siis näemmä ulkoistettu ihan aatteelliselle yhdistykselle. Varttitunnin jonotus sujui rattoisasti kuunnellen espoolaisten kuulumisia - ei niinkään mielenkiinnosta toisten asioita kohtaan vaan pelkästään siksi ettei asiakaskunta ollut ilmeisesti investoinut heille sinänsä tarpeelliseen kuulolaitteeseen. Niinpä muina miehinä kuuntelin erään vanhemman urheilijamummon (=kävelysauvat mukana) kuulumisia ison salin toiselta puolen. Kaikenlaista vaivaa oli ollut eivätkä kelitkään olleet olleet suotuisat. Onneksi joulu oli sentään tulossa ja mummokin kertoi olevansa rehellinen ihminen. En edes epäile sitä...

Pankissa on luukut näköjään sitten viime käynnin eriytetty toimenpiteiden vaativuuden mukaan. Itse edustin sitä joukkoa, joka tuo pankkisaliin lähinnä kuraa, joten oma asiointiluukkuni löytyi köyhemmin miehitetyltä tuulikaapin läheiseltä seinustalta, kun taas harmaatukkaiset herrasmiehet jotka asioivat 700-sarjan jonotusnumeroilla, vietiin taaemmaksi pankkisalin peräosiin palveltaviksi. Vieläpä niin, ettei jonotuskoneen nappia ollut kunnolla kerennyt painaa kun heille arvottu numero kilahti näyttötaululle.

Vihdoin otto- ja panopuolelta vapautui tiski, jonne minut ohjattiin. Edelliskerran pankkisalissa asioidessani oli minulla vielä vastakirja, johon oli liimattu työnantajan palkkasuoritukset tarroilla - niinpä olo oli levoton kun koetti nostaa rahaa tililtään pelkkää pankkikorttia ja ajokorttia heilutellen. Tottumattomana tällaiseen suuren maailman touhuun ilmoitinkin että haluaisin nostaa x markkaa. Pankin täti katsoi minua hiukkasen hitaasti ja kertoi että hänellä on vaan euroja. Mieleni rohkaisten paljastin kuitenkin hänelle, että viimeksi pankissa käydessäni oli kyllä sieltä saanut vaan markkoja.

Aina oppii uutta

Joulu tulee jolkottaen, vai miten tuo vanha sanonta kuuluikaan. Tänä vuonna joulunalusaika menee kainuulaisissa pikkujouluissa - yhdet takana, kahdet edessä ja vielä kaupan päälle Espoon toimiston omat juhlat. Taidan päästä lääketieteeseen ensimmäisenä miehenä joka on kehittänyt itselleen kinkkuallergian. Vieläpä ennen talvipäivän seisausta.

Sotkamossa sentään tuntuu talviselta - lumi maassa, Nuasjärven rannatkin jo jäässä, lapset laskevat pulkalla mäkeä! Piti oikein jäädä kummastelemaan tätä lapsuudestani tuttua näkyä - lapset ihan itsenäisesti ulkona pulkkamäessä ja ilmeisesti niin että sieltä piti mennä väkisin hakemaan kotiin illalla. Pääkaupunkiseudulla nuorempi väkihän nukutetaan katkaisemalla tietokoneesta virrat - kyllä siinä uni tulee silmään kun mese pimenee...

Kainuun luonnonläheisyys yllätti taas maanantaina kun tuli kotiinlähdön aika - kone seisoi lähtövalmiina kiitoradalla, mutta mitään ei tapahtunut kunnes kapteeni kuulutti että odottelemme että kenttähenkilökunta käy hätistelemässä kiitoradan päässä norkoilevan teeriparven. Ilmeisesti jonkun kenttävirkailijan toimenkuvaan kuuluu myös linnunpelättimen virka.

Lennon lähestyessä loppua kapteeni kuulutti että "Olemme jättämässä lentokorkeutemme 10.600 metriä ja aloitamme laskeutumisen Helsinki-Vantaan lentokentälle. Ohitamme juuri Orimattilan kaupungin..." - englanniksi "We are passing the city of Orimattila". Mitenkään väheksymättä Orimattilan merkitystä (onhan kyse sentään paikasta, josta on löydetty Suomen vanhin asutus ja pitäjä on perustettu 1636), kuulosti "City of Orimattila" vähän mahtipontiselta. Toisaalta, onhan Orimattila ollut kaupunkikin jo vuodesta 1992 alkaen.

Nk. vanhan liiton miehenä joka on käynyt oikean kansakoulun eikä mitään nykyajan peruskouluhöpötyksiä jouduin opettelemaan ulkoa Suomen silloiset kaikki kaupungit. Siihen aikaan kaupunkeja oli muutama kymmen ja loput olivat sekalaisia kauppaloita tai kuntia. 80-luvulla sitten jouduttiin tekemään merkittävää rajanvetoa missä kulkee kaupungin ja kauppalan väli. Asia ratkesi kun Kannus Keski-Pohjanmaalta nimettiin kaupungiksi ja Someron hakemus hylättiin. Maata paljon kiertäneenä toki kumpikin paikka oli entuudestaan tuttu, ja ainoa ero joka mielestäni nuo kaksi syrjäkylää erotti toisistaan oli se, että Kannuksessa oli nk. keskustan alueella yksi T-risteys kun Someron pääraitilta sellaista ei löytynyt. Täytynee joskus poiketa Lahdentieltä City of Orimattilaan selvittämään millaisesta metropolista on kyse.

Saparaparapau

Valtakunnansivistäjä Lenita Airisto (ent. Suomen Neito vm -54) on puuttunut globalisoituvan yhteiskuntamme yhteen epäkohtaan, apinaenglantiin. Kaikkihan tietävät, etteivät apinat puhu englantia, vaan apinain kieltä, jonka tunnetuin lause kuuluu "Tarzan kreegah bundolo" ("varokaa, Tarzan tappaa"; toim. suomennos). Näin ollen viattomia luontokappaleita syyllistetään suomalaisten omintakeisesta ääntämyksestä. Apinain kieli nyansseineen ansaitsee ihan oman erillisen kirjoitelmansa.

Oma apinaenglannin opiskeluni alkoi klassikkokirjalla "Days with Dick" - jo kirjan nimestä ("Päiväni Jorman kera") voi päätellä että tästä on jo tovi aikaa. Oppineisuuden ylemmyyttä tuntien jaoin tiedonmurusia myös sisarelleni opettaen hänelle termit "yes" ja "no". Monta päivää kului rattoisissa merkeissä kun kyselin siskolta viiltävän älykkäitä kysymyksiä tyyliin "Are you a donkey?", etenkin kun vastaukseksi tuli "Yes". Eipä ole näistä nykyajan Playstationeista korviketta sille riemulle, josta voi nauttia pitäessään siskolleen kielikylpyä.

Seuraavassa vaiheessa opintoni keskittyivät englanninkielisen musiikin kautta tapahtuneeseen interaktiiviseen oppimiseen. Tästä kirkkain esimerkki on varmaan lahtelaisen kulttiorkesteri Sleepy Sleepersin kuolematon hitti "Blöö blöö blösössöös". Aiemmin tämän hitin olivat rapakon toisella puolella levyttäneet herrat Carl Perkins ja Elvis Presley, paikallismurteella nimellä "Blue suede shoes".

Vaikuttavin vieraskielinen suomalainen tulkinta tulee kuitenkin Pohojanmaalta, tarkemmin sanottuna Jalasjärveltä. Pohjanmaan lahja Suomen kulttuurille, laulu- ja soitinyhtye Rehupiikles on tehnyt vieraskielistä taidetta levyttämällä John Travoltan ja Olivia Newton-Johnin kappaleen "You're the one that I want" (Pentti Siimes ja Ritva Valkamakin ovat versioineet tämän tv:ssä) - pohojalaasittain kappalehen on "Saparaparapau" seuraavin sanoin:

Bani hönttäntei sula kurnatu rullaa.
Rastuka rei,vani haileni hei.
Sami sämpleri sei, bän höttäkä rullaa...säärispämärisön.

Sori saatari hap, kos ai seven ap,
mannaa raisin ryykeliin.
Fata ranttali tap - bauduli zippava nap.
Rok mii sakittumi juu, ai miin tät huu ammuu.

Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Dyi bist tö vanalavau huh huh huuuuuu.
Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Sin ariisiin, raisin ryykeliin.

Lepam skrants krotko koo: ouver in on tö fältruus.
Sakittumi soo, beibi sakittumi moor.
Hani lav pover oon, evripari futa rullaa, iisi livin.

Miseliin hep, gudjiöör hep hep hep,
loree karee poree joo.
Jepede kepede pöt, pläk säpät höt höt höt
rahoo njyytton zon, rahoo - Simi Henriksi vatkuta joo.

Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Dyi bist tö vanalavau huh huh huuuuuu.
Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Sin ariisiin, raisin ryykeliin.

Kyllä meidän on syytä olla ylpeitä siitä, että hallitsemme apinaenglannin. Siihen ei moni muu kansakunta kykene.

Suvaitsevaisuuden aikaa

Helposti tulee kuvitelleeksi, että nykyaikainen suomalainen yhteiskunta olisi kovin suvaitsevainen. Mutta luulo ei ole tiedon väärtti. Huomasin hetki sitten lehdestä, että Iltasanomien uutiskynnyksen oli ylittänyt uutinen jonka mukaan susipari on liikkunut vauvoineen Pohjanmaalla. Jotenkin sen ymmärtäisi, että moinen saattaa herättää tuohtumusta tai pahennusta, mutta että uutiskynnyskin ylittyy...

Pikkujoulujen ammattilainen

Joulu jaksaa yllättää joka vuosi. Clevelandissa joulun sijasta toivoteltiin vain "sesongin tervehdyksiä" ettei vääräuskoisia vaan loukattaisi, eikä sikäläiseen perinteeseen kuulunut suomalaistyyppinen pikkujoulujen vietto. Viime vuonnakin pääsin juhlista kuin koira veräjästä, mutta nyt on varsinainen juhlaputki alkamassa. Pikkujoulut kun ovat likimain "saavutettu oikeus", johon jokaisella pitää olla tilaisuus osallistua. Tämän kun yhdistää keskeytymättömään kolmivuorotyöhön, vaihtoehdoiksi jää joko yhden, mutta vähintään 24 tuntia kestävän maratonjuhlan järjestäminen tai sitten useampi pikkujoulujuhla. Niinpä siis otan joulunalusajan vastaan viettämällä kolmet juhlat Sotkamossa ja yhdet Espoossa.

Wikipedia määrittelee pikkujoulut seuraavasti:

Pikkujoulu, käytetään yleensä monikollista muotoa pikkujoulut, on ennen varsinaisia joulunpyhiä järjestettävä vapaamuotoinen, usein jouluteemainen juhla, joita järjestävät tyypillisesti erilaiset yhteisöt, yritykset, yhdistykset ja organisaatiot. Pikkujoulun vietto poikkeaa varsinaisesta joulunvietosta usein vapaamuotoisuudellaan ja varsinaista joulua vähäisemmällä hartaudellaan. Suomalaiseen pikkujouluun yhdistetään muun muassa usein runsas alkoholinkäyttö.

Tuskin maltan odottaa tuota vapaamuotoisuutta ja vähempää hartautta. Perinteisen kaavan mukaanhan ensin nostetaan kolesteroliarvot ylös kaikkien ravintoterapeuttien suosittelemilla perinneruuilla, promillet terästetyllä glögillä ja muulla pahanmakuisella mutta prosenttipitoisella alkoholijuomalla, nautitaan kotikutoisesta ohjelmasta ja lopuksi käydään vuoden tärkeimmät kehityskeskustelut. Täytynee ryhtyä suunnittelemaan vastaiskua ja opetella kaikki keskeiset henkilöstöhallinnon latteudet tyyliin: "Henkilöstö on tärkein voimavaramme" - tai "Pyrimme tarjoamaan kaikille haastellisia tehtäviä ja oman kehittymisen mahdollisuuksia". Tai sitten rupean soveltamaan aiemmin sivuttua Vaeltavan Aaveen viisautta ja tyrmistytän kainuulaiset työtoverini toteamalla "hallintojohtaja on koville kova", "Kun hallintojohtaja kysyy, silloin vastataan" tai "Et löydä hallintojohtajaa, hän löytää sinut!"

Lunta tulvillaan

Maanantaiaamut ja lumityöt eivät käy yksiin. Olen tänään tehnyt asiaa koskevaa empiiristä tutkimusta ja tullut siihen tulokseen, ettei ihmistä ole tarkoitettu kolan varteen. Ei ainakaan maanantaisin. Turha siinä kolatessa on itseään pettää että kyse olisi hauskasta ja hyödyllisestä kuntoliikunnasta raittiissa ulkoilmassa. Ihminen on tarkoitettu nauttimaan aamukahvinsa lämpimästi sisätiloissa päivälehteä lueskellen. Kyllä se kunto kohenee muinakin viikonpäivinä ja vuorokauden aikoina.

Tässä suorastaan kaipaa Ohion talvea. Lunta tuli kyllä metritolkulla kerralla, mutta niin isoa kolaa ei olla keksittykään, etteikö sitä kuka tahansa riisitautinen puskisi vaikka millaisen harjanteen päälle. Siellä lumi oli sentään kevyttä höttöä ja autonkin puhdisti aamulla pelkästään rivakasti aivastamalla.

No, viime talvena tuli kiukuteltua kun lunta ei tullut. Eilisen ja viimeöisen perusteella tänä talvena tuota pelkoa ei ole. Mutta edelleen tuntuu siltä, etteivät esi-isämme aikanaan seisseeet sen jonon kärjessä, jossa asuinpaikkoja jaettiin.

Kainuulainen tanssiinkutsu

Vaikken olekaan varsinaisesti tanssimiehiä, pikku-uutinen Kainuusta kiinnitti huomiota nettilehdessä. Kainuussa on näköjään parempi suostua tanssiinkutsuun kuin kieltäytyä, muuten saattaa paikallisväestö ottaa nokkiinsa. Ilmeisesti paritanssissa on siis Kainuussa alkukantaista voimaa ja vimmaa.

Takavuosina olin useamman viikon kursseilla Oulussa ja porukan painostuksesta suostuin lähtemään mukaan ekskursiolle Oulun tärkeimpään nähtävyyteen - hotelli Arinan naistentansseihin. Kun en ole jäsentänyt itseäni varsinaiseksi paritanssin ystäväksi, päätin sijoittautua strategisesti selkä saliin päin ja keskittyä enempi mallasjuomiin kuin tanssin taikaan. No, taktiikka petti heti alkumetreillä kun eräs isonvihan aikainen sotaleski saapui esittämään tanssiin kutsun. Enhän herrasmiehenä toki voinut kieltäytyä, vaan heittäydyin valssin vietäväksi. Eikä päästy kuin ensimmäisen tanssin puoliväliin kun partnerini loihe lausumaan että "meillä täällä Oulussa on muuten hyviä tanssikouluja...".

Mietin hiljaa mielessäni nielläkö kommentit sellaisenaan vai tukeutuako hyökkäykseen kysymällä rouvalta että näytinkö hänestä Kevin Costnerilta? Vastaus olisi totta kai kuulunut etten todellakaan, joten olisin siihen vastannut napakasti että "mistäs te sitten luulette että minä tanssin susien kanssa?". Tätäkin epähienompi tapa, jonka välittömästi suljin mielestäni, olisi ollut huomauttaa kuuluvalla äänellä keskellä tanssisalia "Rouva hyvä, minun seurassani ei piereskellä!". Päätin kuitenkin herrasmiehenä tanssia vaaditut kaksi tanssia ja sitten palata hiljaa oman seurueeni luo.

Loppuilta menikin sitten hiljaisemmissa merkeissä.

Apinamies

Ami Aspelund tulkitsi aikanaan tenhovoimaisesti vanhan The Who -klassikon suomeksi - kaikki sen ajan eläneet toki muistavat "Sinussa on roimaa alkumiehen voimaa, kanna minut metsään apinamies..." Mutta kuka sitten on apinamies? Sekin selvitettiin jo kauan sitten 1980-luvulla järjestämällä virallinen apinamieskilpailu, palkintona aito oikea Chiquita-banaani.

Virallisesti valittuna apinamiehenä voin hieman valottaa kilpailun kulkua. Apinoiden (erityisesti gorillojen) DNA:han on tunnetusti 98%:sti sama kuin ihmisellä, joten ei siis ihme että osa meistä on laskeutunut puusta suhteellisen hiljattain. Apinoiden yksi erityispiirre on, että niiden kädet ovat pitemmät kuin vartalo. Ihmisen (siis perusmallin) kädet ovat yhtä pitkät kuin vartalo, ts. käsien väli levitettynä vastaa omaa pituutta, katsomatta absoluuttiseen pituuteen. Matemaatikko kuvaisi siis pituuden ja käsien väliä suhdeluvulla 1:1. Ihmisapinan kädet ovat pitemmät ja suhdeluku on tavallisesti 1,1.

Apinamieskilpailu aloitettiin mittaamalla jokaisen käsien väli - virallisen mittauksen mukaan siipien väliksi sain 218 cm. Sitten taskulaskinta käyttäen jaettiin tuo mitta omalla pituudella ja suurimman luvun saanut valittiin viralliseksi apinaksi. Kun muut seurueessamme muistuttivat enemmän ihmistä kuin ihmisapinaa suhdeluvun ollessa jossain hyvin lähellä 1,0:aa, minun mittalukuni oli 1,065. Banaani tuli palkinnoksi paluupostissa.

Kuten muinaiset roomalaiset sanoivat "Sic transit gloria mundi" eli "sairaudet leviävät Glorian suun välityksin" - niin katosi mainen kunnia myöhemmin. Tittelistäni innostuneena samaa kisaa käytiin muutaman kerran kunnes poistuin kentältä banaanitta. Eräs naispuolinen työtoverini pisti tilastot kertaheitolla uusiksi - vaikka pituutta oli 160 senttiä, siipienväli oli 179 ja suhdeluvuksi tuli 1,07. Tosin enpä ole hänen lisäkseen tavannut ketään muuta joka pystyisi selkäänsä taivuttamatta raapimaan polvitaipeitaan.

Pystyssä päin olen kuitenkin Tarzan-klubilla käynyt.

Talven taikaa

Tiistaiaamu ei ollut edes valjennut kun taas kerran löysin itseni Kajaanin kentältä. Kainuu jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää - tällä kertaa matkailijan niskaan sateli alijäähtynyttä vettä. Siinä oli kiva puhdistella yhtiön lippulaivaa - toimitusjohtajan vanhaa Volkkaria, varsinkin kun autosta ei löytynyt jääskrabaa tai harjaa. Mielessä kävi käyttää vanhaa Enska Itkosen markkinoimaa kikkaa - mitata silmien väli sormilla ja painaa sormenpäillä kaksi aukkoa jäiseen tuulilasiin. Mutta löytyihän autosta kuitenkin muovinen polttimorasia, jolla sitten suoritin jäänpoiston asianmukaisesti ja seurueemme lähti kohti 40 kilometrin päässä olevaa kaivosta.

Kajaani International'in pihalta lähteissä meinasin heti tuupata volkkarin ojaan, kun tie oli peilijäässä kauttaaltaan ja autossakin edellisiltana vaihdetuissa renkaissa ilmaa saman verran kuin kroonikko-astmaatikon keuhkoissa. Siinä sitten painelin kieli keskellä suuta halki Nakertajan kylän (Vuoden lähiö 2007) kohden Kajaanin keskustaa. Olo oli kuin autossa olisi ollut Hiihtoliiton hyväksymät suvikumit.

Kajaanissa oli väkeä kuin helluntain epistolassa ja liikennekin muistutti Pariisin riemukaarta. Kainuulaisilla kun on tapana tulla esiin koloistaan juuri kahdeksan alla ja kansoittaa keskusta. Varttia yli kahdeksan ei sitten näykään ristin sielua mailla eikä halmeilla. Auton renkaisiin pantiin pikkaisen ilmaa ja lähdettiin katsomaan kaivosta.

Tällä visiitillä tulikin nähtyä enemmän väkeä Kainuussa kuin edeltäneen puolen vuoden aikana yhteensä. Lentokenttä oli mustanaan täynnä väkeä - tosin selitykseksi osoittautui se että aamukone oli sanonut työsopimuksensa irti ja oli matkustajineen odottanut aamukahdeksasta iltapäiväkonetta ja mekaanikkoa. Siinä tuli sitten todistettua sekin näky kun Finnairin Airbus antoi käynnistysapua Embraerille. Näköjään talvi tekee temppunsa isommillekin vehkeille.

Kainuun nuorisossa on tulevaisuus

Vuokattilais-sotkamolainen liikuntapainoitteinen elämäntapa alkaa vaikuttaa satunnaiseen matkailijaankin. Eilisiltana löysin itseni lenkiltä jostain Vuokatin ja Sotkamo Cityn välisestä maastosta. Vaikka kirkkaan tähtitaivaan loisteessa ei välttämättä kokenutkaan varsinaisesti kiihkeää urbaania sykettä, huomasin hiphopkulttuurin saapuneen Sotkamoon.

Erään alikulkutunnelin seinään oli tyylitelty nykkiläisvaikutteinen graffiti - mutta jonkun vähintäänkin kyseenalaisen designatun Z:n tai vastaavan sijasta Sotkamon hiphopparit panostavat tieteen edistämiseen - graffitiin oli vaatimattomasti kirjattu Einsteinin suppeampi suhteellisuusteoria, eli tuttavallisemmin E=mc2. Eipä siis ole mitään syytä olla huolissaan kansamme sivistystasosta kun töhriminenkin aloitetaan suhteellisuusteoriasta. Täytynee jatkaa lenkkeilyä, ties vaikka täkäläiset keksisivät Stephen Hawkingin nenän edestä Suuren Yhtenäisteorian.

Vaeltavan aaveen viisautta

Syksyisen päivän piristeeksi jatkan kulttuurihistoriallisella linjalla - Mustanaamion, tuon viidakon vaeltavan aaveen viisaus sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. Näinä finanssikriisin ankeina aikoina on siis syytä pitää pää kylmänä ja muistaa seuraavat ohjeet:


• Et koskaan löydä Mustanaamiota - hän löytää sinut.
• Herätä pimeässä ja nähdä Mustanaamion kasvot - mikä kaamea kohtalo konnalle.
• Joka näkee Mustanaamion kasvot, häntä kohtaa kauhea kuolema.
• Kun Mustanaamio kysyy, silloin vastataan.
• Kun Mustanaamio liikkuu, on salamakin hidas kuin etana.
• Kun Mustanaamio on vihainen, vapisee viidakkokin.
• Mustanaamio ei liikoja lavertele, mutta hänellä on Salomonin viisaus.
• Mustanaamio hiipii äänettömästi kuin viidakkokissa.
• Mustanaamio liikkuu viidakossa nopeammin kuin helikopteri ilmassa
• Mustanaamio on kova koville.
• Mustanaamiolla on kymmenen tiikerin voimat.
• Mustanaamiolla on tuhat silmää ja tuhat korvaa.
• Mustanaamion katse jähmettää tiikerinkin.
• Mustanaamion ääni saa veren hyytymään.
• Toisinaan Mustanaamio poistuu viidakosta ja liikkuu kaupunkien kaduilla kuin kuka tahansa meistä.
• Älä koskaan tähtää Mustanaamiota aseella.

Terveydeksi

Lääketieteestä kuuluu kummia. Tässä vuosien mittaan ovat erilaiset terveysvaikutteiset elintarvikkeet ja muut kummajaiset tulleet tutuiksi. Kohtuullisen viininjuonninkin todetaan estävän sydän- ja verisuonitauteja. Kaikesta tästä huolimatta oli yllättävää lukea artikkeli, jonka mukaan pahanhajuinen aineen kahleista vapautuvan sielun riemuhuuto, eli kansanomaisemmin pieru alentaa verenpainetta.

Koin tärkeäksi tiedonvälityksen tasapuolisuuden nimissä tuoda tämänkin yhdysvaltalaisen maineikkaan Johns Hopkins yliopiston tutkimuksen esiin, sillä Diilerin aiemmissa asiaa sivuavissa kirjoituksissa kyseinen hengentuote on tuotu esiin milloin klubista erottamisen perusteena, milloin pahoinpitelyn välineenä.
Nyt sitä näköjään voi käyttää verenpainemittarina. Tai ainakin indikaationa siitä, että joku koettaa alentaa verenpainettaan.

Kyllä taas tästäkin jutusta huomaa, että on perjantai.

Kirjakaupassa

Huonolle huumorintajulle ei mahda kerrassaan mitään. Se tuli taas eilisiltana todistettua kun pistäydyin kirjakaupassa. Tapani mukaan selasin läpi Akateemisen englanninkielisten tietokirjojen osastoa kun tuli eteen varsinainen alansa klassikko. Myyjä katseli minua hiukan epäuskoisen näköisenä kun astelin tiskille ylpeänä kantaen kuvateosta "The Bumper Book of Bunny Suicides".

Ehkä se on vaan niin, ettei kaikkia naurata se, että elämäänsä kyllästynyt, hellyttävä pupujussi tilaa postimyynnistä tiiliskiven kokoisen Harry Potter -kirjan ja menee postiluukun alle odottamaan kohtaloaan. Mustaa huumoria ymmärtää tai sitten ei.

Alan miehiä

Törmäsin Hesarin retropalstalla mielenkiintoiseen filosofiseen keskusteluun aiheesta Matchbox vai Corgi Toys? Asiaan vihkiytymättömälle rajanveto saattaa olla merkityksetön, mutta takavuosien Töölössä oltiin joko Corgi Toys tai Matchbox-miehiä. Eikä rintamalinjoilta livetä vuosikymmentenkään jälkeen. Eihän HIFK:n kannattajakaan käännä takkiaan ja rupea Jokereille (ent. Töölön Vesa) hurraamaan.

Itse olen aina ollut Matchboxmiehiä ja sellaisena pysyn. Aito Matchboxmies erottaa yhdellä silmäyksellä onko kyse ennen vuotta 1969 tehdystä aidosta die cast mallista, vai Mattelin Hot Wheels -autojen vastaiskuksi tarkoitetusta Superfast-mallistosta. Yllä kuvassa on luonnollisesti aito ennen vuotta 1969 valmistettu Lamborghini Miura. Senhän näkee sokea Reettakin siitä, että auto on keltainen eikä punainen, Superfastpyörillä varustettu uudempi malli.

Matchboxien hinta naapurikorttelin lelukaupasta tai oman korttelin paperikaupasta haettuna oli 1,20 markkaa eli melko tarkalleen 20 senttiä. Pikainen nettisurffailu paljasti että paljon uudemmista, mutta enemmän tai ainakin rankempaa elämää nähneistä autoista maksetaan jo minimissään 2,50 euroa, on sijoitus 12,5 -kertainen. Lisäksi autot ovat ekologisia (jollei oteta huomioon sitä että ne on maalattu kunnon pysyvillä lyijymaaleilla eikä millään nykypolven esansseilla), ainoat päästöt mitä kyseisistä autoista lähtee, ovat neppauksen yhteydessä mahdollisesti syntyvät pärskeet. Vanhimpien autojen osalta alkaa myyntivaltiksi käydä myös se, ettei enää tarvitse odottaa edes puolta vuosisataa ennen kuin autot ovat antiikkia.

Vaikka tässä onkin tullut kehuttua Matchboxeja, on tunnustettava että omistakin varastoista löytyy muutama Corgi Toys -helmi, kuten Napoleon Solon U.N.C.L.E -auto, jonka katossa olevaa vilkkua painamalla vuoronperään vihulaista ampuvat joko itse Napoleon Solo tai hänen aisaparinsa Ilya Kuryakin. Valitettavasti kokoelmista puuttuu kaksi alansa klassikkoa - musta Batmobile ja James Bondin Aston Martin DB5.

200 / 10,000

Paljon on vettä virrannut Cuayhogajoessa tammikuun 24 päivän 2007 jälkeen. Enpä olisi uskonut istuskellessani Key Towerin toimistossani, että Paljas Diileri alkaa elää ihan omaa elämäänsä ja 200. kirjoitelma tulee täyteen lokakuussa 2008 - vieläpä samana päivänä kun laskuri pyörähtää uusille kymmentuhatluvuille.

Lukijatilaston perusteella Diileriä luetaan viidellä mantereella - vain Australia ja Etelämanner puuttuvat. Niinpä ei tässä voi muuta kuin kiittää lukijakuntaa ja jatkaa valitsemallaan ohiolais-kainuulaisella asialinjalla jatkossakin. Hampurilaiset ovat vaihtuneet rönttösiin, mutta luokaton tyyli säilyy jatkossakin. Ja pitäähän tässä kommentoida miten naapuriosavaltio Illinoisin poika pärjää tulevissa vaaleissa...

Rönttösillä

Vaihtelu virkistää, sillä sunnuntaina ajelin Kainuun suuntaan pohjoisesta eli Kuusamon suunnalta. Formulaviikonlopun kunniaksi tietenkin oli syytä tutustua matkan varrella olevaan Suomussalmen pitäjän keskustaan. Paikkakunnan pienen suuren miehen Heikki Kovalaisen kunniaksi oli tien varren matkamuistomyymälän eteen nostettu McLarenin väreihin maalattu formulankuvajainen.

"Maassa maan tavalla" - Kainuun takametsissä kun kulkijoita on näinä viikkoin harvakseltaan, kahvion pullat ja munkit näyttivät viettävän vuosipäiväänsä, joten päätin paikallisväestön nimenomaisesta kehotuksesta rohkaista mieleni ja iskeä hampaani rönttöseen. Kainuun perinnepiirakkaan, jossa oli riisipuuron sijasta täytteenä puolukan ja perunan seos (jälkimmäisen ainesosan havaitsin vasta tehdessäni rönttösiä koskevaa taustatyötä Wikipedian sivuilta). Kuuleman mukaan tämä tuote on samanlainen kuin muutkin paikallisherkut - ruotsalaisten surströmming tai thaimaalaisten durianhedelmä ("Smells like hell but tastes like heaven" - valitettavasti mainoslauseesta piti paikkansa vain ensimmäinen osio). Rönttösistä joko pitää tai sitten ei.

Tunnustettava on, etten ainakaan ensi maistamalta rupea kaavailemaan rönttösketjun perustamista pääkaupunkiseudulle, puhumattakaan siitä että rupeaisin markkinoimaan niitä maailmalle kuuluisina "roenttoesina". Pitäkööt kainuulaiset herkkunsa. Pöljän kyläkaupasta paluumatkalla ostettu muikkukukko oli paljon parempaa.

Sotkamon Howard Hughes

Alkuviikolla tuli pistäydyttyä Kainuussa kuluvan viikon ensivisiitillä. Ja tällä kertaa sitten tulikin asuttua ihan herroiksi paikkakunnan uudemmassa majoitusliikkeessä, sillä luulin astuvani hotellihuoneeseen mutta totesinkin että minulle oli varattu oikein kattohuoneisto. Tilaa oli enemmän kuin kainuulaisen pienviljelijän tuvassa ja luonnollisesti tila oli jaettu tyylikkäästi toiminnoittain - ruokailutila ja nahkainen seurusteluryhmä olohuoneen ison taulu-tv:n edessä, muutamia metrejä itään baarikeittiöstä. Lasitettu ulkoterassi kuuden hengen pöytineen ja tietenkin asiallisesti sisustettu makuuhuone kirjoituspöytineen. Ja herrasmies luonnollisesti katsoo iltauutiset sängystään, joten sinnekin seinälle oli asennettu kohtalaisen kokoinen toinen taulu-tv. Aamutoimia varten oli luonnollisesti sosiaalitilatkin jaettu tilaan, jossa mahtui Kainuun Sanomat lukemaan lehteä taittelematta ja jacuzzilla varustettuun suihkutilaan, josta toisella käynnillä löytyi vielä oma saunakin. Ei siis ollut huoneessa valittamista, vaan olo oli kyllä kuin entisellä erakkomiljonääri Howard Hughesilla - eikä tarvinnut terassilta katsoa hiekkaerämaata vaan Vuokatin komeaa honkametsikköä.

Kuin kirsikkana kakun päälle oveen koputettiin kun olin työskentelemässä kirjoitustason ääressä - hotellin johto lähetti tervehdykseksi pullon kuohuvaa ja tuoreita hedelmiä ruumispalvelun (engl. "room service") välityksin. Onneksi iltasella ei sentään kukaan tullut taittelemaan orkideoita tyynynpäällisille, vaan sai istuskella jacuzzissa ihan rauhassa. Saunasta oli kiva kipaista terassille vilvoittelemaan ja Vuokatinvaaraa ihailemaan. Kyllä kainuulaisen siirtomaaherran elämä on välillä mukavaa.

Edellinen kokemus hotellihuoneen porealtaasta olikin jo liki kahdenkymmenen vuoden takaa. Silloin tulin majoittuneeksi saman ketjun hotelliin Oulussa - kaupungin silloin uusimpaan ja hienoimpaan. Hissikuilun viereen oli jäänyt joku tyhjä tila, josta oli mielikuvituksella rakennettu varsinainen Peukaloisen maja. Kun tilanpuutetta oli päätetty jollain tavoin pehmentää, oli sängyn viereen asennettu poreallas, johon oli helppo kierähtää suoraan pediltä lattialle koskemattakaan. Kun hissivaijerien jatkuva jyminä esti unentulon, ajattelin että kokeillaan nyt sitten tuotakin ihmettä. Ensin aatamin asuun ja puoli volttia vasemmalle, ja hups olinkin jo ammeessa. Ammeen reunan varoituksia seuraten laskin ammeen täyteen ennen kuin rupesin tuota ihmettä käynnistämään. Sitten suurella jännityksellä sormi käynnistysnapille ja... Amme osoittautui suutariksi - ei lähtenyt käyntiin vaikka sormi kipeänä paineli nappeja. Kyllä ihminen joskus tuntee itsensä täydellisen typeräksi. Mutta harvoin niin typeräksi kuin kykkiessä polvenkorkuisessa ammeessa munasillaan sänkynsä vieressä hissin jyristessä 30 sekunnin välein ohi.

Kainuun Teksas?

Seuraavaa juttua ei kyllä olisi osannut keksiä omasta päästään - lainataan siis Kainuun Sanomia - eli sikäläisittäin "Kainaria":

Kainuun Sanomien toimittaja kirjoittaa että Talvivaara on kuin Kainuun Teksas: kaikki on siellä suurta kuin Teksasissa! Tiet ovat leveitä kuin highweit, tai itse asiassa leveämpiä, ja sieltä löytyy myös maailman suurin pyöräkuormaaja, Pikky Myy, jolla on pituutta 18 metriä ja korkeutta seitsemän metriä. Hämmentävän suurta on kaikki, tuulikin. Se puhaltaa Talvivaaran aavalla kuin merellä ja kylmästi. Aikamoisia fakiireja ovat esimerkiksi ne asentajat, jotka työskentelevät siellä kovilla pakkasilla. Uskomattoman paljon on tehty lyhyessä ajassa. Projektia vetävän Talvivaara Oy.n palveluksessa oli vuoden 2004 lopussa neljä, vuoden 2006 lopussa kuusi ja viime vuoden lopussa muutaman kymmenen henkilöä. Nyt Talvivaarassa on omaa henkilöstöä jo lähes kaksi ja puolisataa. Se on 60 prosenttia yrityksen tulevasta vahvuudesta. Osa henkilöstöstä on UPM:n PK4:n entisiä työntekijöitä. Lähtijät ennakoivat tilanteen, eivätkä ole kuulemma katuneet.

Niinpä. Nyt sitä tässä vaan pieni ihminen miettii onko watussi vai fakiiri. Tai peräti niiden yhdistelmä.

Johan lähti...

Eilispäivänä sitten päräytettiin kombinaatti käyntiin. Tosin näin isosta laitoksesta ei löydy keskusvalvomosta sellaista lasikuvun alla olevaa isoa punaista nappia á la Austin Powers, jota painamalla valot äkkiä himmenisivät, kuuluisi sähköistä rätinää ja tuotantolaitoksen vehkeet rupeaisivat kaikki toimimaan yhdestä iskusta. Julkisuuttakin on riittänyt Kympin uutisten kevennyksiin asti kun kuvassa näkyvän dumpperin naiskuljettajaa kuvattiin työnsä ääressä. Eivätkä ole vieläkään päästäneet mua sen rattiin, kunhan väistelen sitä tyylikkäässä turva-asussani louhoksella norkoillessani. Parempi väistelläkin kun kahdeksan metrin korkeudelta ohjaamosta on pitempikin mies helposti katveessa. Toisaalta eipä tartte paljoa kumartua kunhan renkaiden väliin osuu...

Kohta on viikko mennyt Kainuun metsissä ja se alkaa näkyä. Pahinta tässä maalaistumisprosessissa on, että takaraivossa alkaa hiljalleen soida Petri ja Petterson Brassin sietämätön kappale "Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän..." Tätä menoa Radio Rock vaihtuu Iskelmäradioon, eikä kanavakaan vaihdu kun Pepe Willbergin sametinpehmeä ääni kajahtaa kaiuttimista. Kajaanin kadut tunnen jo kuin lontoolainen taksikuski kotikaupunkinsa joten pystyn ajamaan sen ruuhkassa kuin paikallinen ikään. Pian rupean rupattelemaan pääkaupunkiseudun busseissa kanssamatkustajien kanssa, rupean sienestämään ja käymään hirvimetsällä. Viimeinen pisara lienee se kun alkaa tehdä mieli murtomaahiihtosuksia ja ihonmyötäistä, mahdollisimman aerodynaamista ja värikästä hiihtohaalaria. Ja tietysti kesäksi rullasuksia. Puhumattakaan siitä, että jääkiekossa rupeaa seuraamaan Kajaanin Hokin menestystä (eilen tuli kotiottelussa turpaan Vaasan Sportilta) ja kiihkeästi odottamaan uuden pesiskauden alkua ja sitä kun Sotkamon Jymy aloittaa uudelleen "kadonneen pojan metsästyksen".

Onneksi paluun kehä III:n sisäpuolelle voi toteuttaa asteittaisena siedätyshoitona. Kaivokselta lähtiessä käy heittämässä ensimmäiset sumpit naamaan Sukevan vankilan katveessa, sitten tutustua Iisalmeen ja totutella taas ihmisvilinään. Siitä hiljalleen Siilinjärven kautta Kuopioon, Mikkeliin ja Lahteen. Taitaa olla paras pysähtyä siinä Pöljässä ja ostaa se lippis.

Rengasmatkailua

Flunssassa lentäminen on hauskaa puuhaa. Viime viikolla tuli sitä harrastettua pari kertaa, tuloksena kipeät korvat ja itse diagnosoitu poskiontelon tulehdus. Lukkiintuneista korvista on toki se myönteinen puoli, ettei kannata paljoa stereoihin investoida kun ei kuitenkaan kuule mitään. Niinpä päätin tällä viikolla boikotoida kansallista lentoyhtiötämme ja karauttaa sen sijaan autolla tänne Sotkamoon.

Vanhan ystäväni, kiertävän veitsenteroittaja Herbert von Nurmioprinssin kulunutta sanontaa käyttääkseni, matka sujui niin ripeästi että kilometripylväät olivat kuin risuaitaa ja koivumetsä kuin selluloosaa. Eipä mennyt kuuttakaan tuntia kun Sukevan vankilan kyltti houkuttelevasti ohjasi kääntymään todelliselle korpitaipaleelle läpi Kainuun likimain asumattomien metsien.

Ei Kainuussa tähän aikaan vuodesta tarvitse metsässä kuitenkaan yksin olla. Juuri kun vankila jäi taakse, metsätien reunat oli vuorattu punatakkisilla asetta kantavilla äijillä. Vanhan Pertti Metsärinteen bändin menestysiskelmän "Hirvenmetsästys" hengessä siellä oltiin liikkeellä viattomia luontokappaleita teurastamassa. Niinpä päästelin hyvää vauhtia herraseurueen vieritse ja toivoin hartaasti että hirviporukka oli tarkkaan valinnut ampumasektorit etteivät tummaa autoa luulisi ripeäksi vasaksi.

On matkallakin nähtävää - Siilinjärven jälkeen tuli eteen legendaarinen tiekyltti "Pöljän koulu". Onneksi ei ole kielikoulu, se olisi kuitenkin jo käännetty jo Escola Estúpidoksi. Pöljän kylästä saa toki paikallisesta tien varren kahviosta ostaa maanmainioiden kalakukkojen ohessa myös perinteisiä savolaisia baseball-lippiksiä "Pöljä" brodeerauksella, ja samaa logoa kantavia t-paitoja. Totesin vaan, että taitaa olla parempi ettei persoonallisuuttaan korosta turhaan. Useimmat on tuon huomanneet alleviivamattakin.

Vaikka onhan Suomessa paikannimistöä. Olen ajellut läpi Nakertajan kylän, tallustellut läpi Homeperseensuon ja käynyt kahvilla Pöljän kahvilassa. Toisaalta, ruotsalaisilla on "Hölö" ja "Mörkö" - vieläpä vierekkäin. Ja norjalaisilla Kyrping Camping.

Susirajalla

Pienviljelijä Antti Rokka Karjalan Kannakselta totesi kirjallisuusviitteiden mukaan jo 1940-luvulla erään kansainvälistymisprojektin tiimoilta että "Hää on Sus(i)..". Eiväthän sudet olleet kaukana meikäläisenkään lapsuusvuosien kulmilta, lähimmät lupus lupukset kohtasin silmästä silmään itsekin alle neljän kilometrin päästä kotoa. Saaristolaissudet kun löytyivät kaupungin keskustan liepeiltä Korkeasaaresta. Vaan ei sitä lapsena tiennyt, mihin vanhempana joutuu. Viime talvena työmatkalla vastaan tuli ahma, nyt on vaarana joutua suden suuhun Kainuun korvissa. Ellei sitten karhu tule ja raatele.

Jahka kaivoksen rakennustyömaa hiljenee, kaivospiirissä on suhteellisen hiljaista eikä montaa henkeä ole neliökilometriä kohden (matemaattisesti laskien noin 2,1 henkeä/km2). Niinpä tässä on joutunut jo pohdiskelemaan espoolaista selviytymisstrategiaa luonnon eteen joutuessa. Luonnollisesti on olemassa malli Länsiväylä - istua maastoautossa ikkunat kiinni, Radio Rockia kuunnellen ja pysyä erossa mistään luontoon vivahtavastakaan. Toinen on tietysti malli valtionpäämies - maastoautoon pakataan mukaan vähintään kaksi syntyperäistä kainuulaista, mieluiten metsästystä harrastavia mutta muutoin vähintään tyydyttävät eränkäyntitaidot omaavia. Kolmas tapa on tietysti omaksua kainuulaisen eräihmisen vaistot, gepardinomaisesti maasturista ulos hypähtäessään kastaa sormensa sylkeen, analysoida tuulen suunta ja voimakkuus, kumartua alas ja selvittää millaista riistaa viime tuntien mittaan luonnossa on kulkenut, mihin suuntaan ja kuinka kauan sitten. Onhan tässä itsessä watussin vikaa, kuten on jo käynyt ilmi.

Pitkä on ollut tie Töölöstä Tuhkakylän syrjäkulmille. Eikä töölöläiswatussi pelkää enää käpyjä tai matoja, joten eiköhän noihin susiin ja karhuihinkin hiljalleen totu. Vaikka villieläimiä hiippailee Kainuussa kuin apasseja John Waynen leffassa, ei pidä jäädä maasturiin makaamaan. Ja jos karhu yllättää niin ei muuta kuin maahan makaamaan ja leikkimään kuollutta. Viimeisenä vaihtoehtona on pysytellä konttorilla kävelymatkan päässä kahviautomaatilta. Näkee sitä luontoa ikkunoista sielläkin.

Blowin' in the wind

Ohion osavaltio rajoittuu kaakkoiskulmaltaan amerikkalaisten osavaltioiden Perä-Hikiään, hillbillien luvattuun maahan Länsi-Virginiaan. Jos Clevelandia ja Ohiota ei pidetä varsinaisesti kauhean hienona ja tyylikkäänä paikkana, niin naapuriosavaltiota pidetään kyllä ihan suoraan takametsien miesten maana. Vaikka lähellä tuli käytyä autoillen, tuli pidettyä sinne pientä hajurakoa. Ilmeisesti ihan aiheesta.

Länsi-Virginia näytti nimittäin iltapäivälehtien artikkelin mukaan ylittäneen uutiskynnyksen kun paikallinen rattijuopumuksesta epäilty oli tuomittu muun ohessa poliisin pahoinpitelystä. Uutinen ei kerro täyttikö pahoinpitelyn tunnusmerkistön ääni, haju, paineaalto vai edellä mainittujen yhdistelmä. Tuo amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja sikäläiset oikeuskäsitteet kun tahtovat joskus mennä eurooppalaisilta yli ymmärryksen. Suomessa ei taida pystyä pieraisemaan sakkoja itselleen, vaikka kuinka väkevän tujauksen sattuisi päästämään. Varmaan on tätäkin päätöstä ollut jury miettimässä pitkään...

Kansojen kohtaamisia Kuopiossa

Urbaanin cityihmisen on syytä silloin tällöin vierailla Kehä III:n ulkopuolella aistimassa kansan syvien rivien tuntoja. Ensimmäiset elävät mielikuvani kohtaamisista alkuperäisväestön kanssa liittyvät takavuosien hiihtomatkoihin Nurmeksen kunnan Höljäkän kylään. Pohjois-Karjalan jet-setin (juppeja ei oltu keksitty vielä 70-luvulla) kuumimpia hiihtokeskuksia oli legendaarinen Jurttivaara.

Kuten tunnettua, kaikki tiet vievät Roomaan mutta tie Höljäkkään kulkee Kuopion halki. Bussin pysähtyessä tunnin tutustumistauolle tähän kalakukkojen pääkaupunkiin, suuntasimme erehtymättä tiemme Kuopion menomestaan - Tarzanklubille. Siellä tuli suoritettua ikimuistoinen kohtaaminen polvenkorkuisen, muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttineen savolaisäijän kanssa. Olin juuri astumassa sisään klubin kiihkeään sykkeeseen kun samalla ovenaukaisulla ulos oli tulossa kyseinen keskimittaa lyhyempi, mutta sitäkin paremmin tankattu savolainen. Ilmeisesti yllätys kohtaamisestamme oli molemminpuolinen, sillä äijä aloitti katsomalla meikäläisen 47 jalkoihin ja siitä hiljalleen mittaili miestä varpaista päähän, ja loihe lausumaan legendaarisen kuvauksensa - "Herrajumala, siehän oot vasta varsinainen watussi!". Ottaen huomioon lohkaisun sopivuuden nimenomaan Tarzanklubin tiloihin, ei siihen ollut mitään lisäämistä.

Kukonlaulun aikaan

Kajaanin kone lähtee jumalattomaan aikaan eli 6.20, mikä yleensä takaa lyhyet mutta raivoisat yöunet edeltävänä yönä. Viime viikolla meriseikkailun päälle oli taas aikainen lähtö tiedossa, joten rupesin heräilemään jo kolmen jälkeen ja vartin välein varmistin ettei aika-avaruus ole kaareutunut, vaan kello lähenee vääjäämättömästi puolta viittä. Niinpä sitten puoli viiden aikaan totesin, että mitäpä sitä enää makoilemaan, vaan kiireettä aamutoimille ja sitten rauhassa lentokentän suuntaan.

No ei. Sillä mikään ei ole niin viisas kuin japanilainen insinööri, joka on laittanut kelloradioon ihmisen arkielämää suunnattomasti helpottavan napin, jota painamalla silmänräpäyksessä siirtää kellon kesäajasta talviaikaan ja takaisin. Myös silloin kun ei sitä tarkoita. Onneksi nykyisin kaikessa elektroniikkarojussa on mukana myös kello. Hämmästys oli suuri kun alakerran digiboksi näytti kellon olevan 5.30 kun sisäinen kelloni oli tuntia vähemmän. Sen jälkeen kaikki olikin kuin Chaplinin elokuvasta - aamutoimet parranajoineen, hätäinen suihku ja vaatteet niskaan. Samalla tuli tehtyä kaikkien aikojen nopeusennätys matkalla lentokentälle. Jäi vielä luppoaikaakin 30 sekuntia ennen portin sulkeutumista.

Aamu jatkui ihan yhtä myönteisissä merkeissä kuin oli alkanutkin. Kajaanin kentällä odottava auto oli edellispäivänä ollut ajossa, ja työkaverini oli syysiltaa valaistakseen jättänyt Volkkariin valot päälle yöksi. Virtaa akussa riitti ovien avautumiseen mutta käynnistykseen tarvittiinkin jo Kajaaniin matkalla olevan työkaverin apua. Volkkari käynnistettiin kuin sydäntautipotilaan sydän Teho-osastosta - piuhat kiinni ja kädet irti. Volkkari heräsi eloon ja jurrutin sitten läpi Nakertajan kylän moottori kolmosella ulvoen kohti Kajaanin ("City that never sleeps") kiihkeäsykkeistä keskustaa. Palaveriin paikallisviranomaisten kanssa ja kuinka ollakaan, pari tuntia myöhemmin kone käynnistyi ilman tukijoukkoja.

Mikään ei muuten herätä kauniiseen aamuun paremmin kuin pikkainen stressinpoikanen.

Lattapäät lainehilla

Tuli tehtyä viikolla pikavisiitti Tallinnaan. Alun perin tarkoitus oli mennä katamaraanilla yli, mutta kovan tuulen takia kaikki vuorot oli peruutettu ao. päivältä ja matka tehtiinkin isommalla SuperSeaCatilla. Ottaen huomioon että tarkoitus oli kahdeksan miehen ja kipparin voimin purjehtia 43-jalkainen vene Helsinkiin, Suomenlahden aallokko näytti kohtalaisen isolta ja isokin laiva keinahteli siihen malliin ettei oltu keretty kuin Helsingin Kasuunille kun ensimmäinen jäsen seurueestamme ryhtyi syöttämään ahvenia. Loppuosa seurueesta nautti aamiaisensa vieressä olevan miestenhuoneen pahviseinän takaa kantautuvasta karjahtelusta huolimatta.

Tallinna todettiin nähdyksi alle puolessa tunnissa, siitäkin kymmenen minuuttia meni Piritan sataman venevarusteliikkeissä. Ei muuta kuin äijät veneeseen, sadehaalarit ja liivit päälle ja menoksi. Olivat kyllä taksikuskit ja SeaCatin lipunmyynti ihmetelleet että on hullua porukkaa kun vapaaehtoisesti lähtee moiseen myräkkään. Mutta vanha ohitustilanteiden perussääntö eli "jos riski on, se otetaan" päti, köydet irti ja baanalle. SeaCatin ikkunasta havainnnoidut pienet laineet osoittautuivat Tallinnan edustalla olevan niemen suojasta päästyä viisimetrisiksi, joten kosteaa kyytiä riitti. Aallonpohjalla meno oli kuin Titanicin kannella, mutta pohjalta noustiin aina välillä toteamaan ettei merellä näkynyt aluksen alusta meidän lisäksemme.

Kuten jokainen, joka on joskus purjehtinut, tietää, kuuluu lajiin olennaisena osana se, ettei kaikki mene suunnitelluin tavoin. Tällä kertaa Murphyn laki iski Porkkalan kärjessä suurin piirtein niillä main minne aikanaan yrittivät upottaa Sally Albatrossin kevätjäihin. Kone pantiin käyntiin ja hups hei, eipä aikaakaan kun oltiin saatu veteen jäänyt köysi kierretyksi potkurin ympärille. No ei muuta kuin rannikkovartiosto paikalle ja komeasti hinauksessa Kirkkonummelle satamaan. Ja saunaan.

Pikku Myy ja CSI Sotkamo

Sotkamossa oli viime viikolla vihkiäiset kun kuvassa näkyvä kauhakuormaaja otettiin virallisesti käyttöön. Kainuulaista huumorintajua osoittaa, että 225 tonnia painava vehje, jossa mm. kulutus on 250 litraa tunnissa ja polttoainetankin tilavuus on 5,000 litraa, nimettiin Pikku Myyksi. Pikku Myy on maailman suurin omalla voimallaan liikkuva kauhakuormaaja, jolla isommatkin maankääntötyöt tekee käden käänteessä. Kauhalla nimittäin kun kuopaisee kerralla 20 kuutiota malmimursketta. Kuusi rekkaa tarvittiin osien tuontiin Kainuun metsiin. Kun finaalien myötä Sotkamo on pesäpallokuumeessa, ajateltiin että kyllä tuolla kelpaisi tuoda aloituspallo Sotkamon Hiukan stadionille - kun vaan mahtuisi sinne vieville teille.

Viime viikko ei ollut kuitenkaan pelkkää juhlaa Kainuun metsissä, vaan vastoinkäymisiäkin sattui. Rakennusmies putosi eräässä rakennuskohteessa seitsemän metrin verran alemmalle tasanteelle ja loukkaantui, onneksi olosuhteisiin nähden lievästi. Aineksia kun oli vieläkin huomattavasti vakavampaan lopputulokseen. Niinpä sitten perjantai meni vastoin ennakkosuunnitelmia onnettomuuspaikkaa tutkiskellen yhdessä työsuojelupiirin tarkastajan kanssa. Mieluummin sitä viettäisi päivänsä mukavammissakin merkeissä.

Mutta lentävää lausetta seuraten "leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä!"

Kainuulaisuus tarttuu!

Eilisiltana sitten kainuulaisuus iski. Vaikka tausta huomioon ottaen pitäisi olla täysin välinpitämätön pesäpallon suhteen, tai enintään pitkin, mutta joustavin hampain kannustaa isieni perintönä viipurilaistaustaisia Puna-Mustia (lieko sellaista joukkuetta ollut enää kasassakaan tällä vuosituhannnella), huomasin että Sotkamon Jymy selvitti tiensä finaaleihin.

Ensimmäistä kertaa eläessäni olen tietoinen siitä ketkä pelaavat pesäpallon finaaliotteluissa - luonnollisesti Sotkamo ja Pattijoki. Toivefinaalien ensimmäinen ottelu pelataan huomenillalla Sotkamossa, jossa olen luonnollisesti paikan päällä aistimassa pelin sykettä, joka leimaa koko vilkkaan Sotkamon kiihkeää elämänrytmiä. Eilenkin oli matka Nurmeksen tien risteyksestä ydinkeskustaan vienyt toista tuntia - huomenna onkin sitten kiireempi päivä kun kaikki sulloutuvat Sotkamon pesisstadionille.

Hetkittäin tuntuu siltä, että henkisesti olen matkannut vuodessa pitkän matkan. Viime vuonna olin useasti vieressä seuraamassa LeBron Jamesin nousua koripallon kuumimmaksi supertähdeksi. Tänä vuonna jo kerran olen nähnyt pesäpallon elävän legendan - Kainuussa kun ollaan, luonnollisesti hän on Heikkinen. Jamo Heikkinen.

Kotkanpesä ja muuta nimistöä

Kuten aiemmin on todettu, kun pystymetsään rakentaa kaivoksen, niin paikannimistöä myöten kaikki pitää aloittaa tyhjältä pöydältä. Halosenkulman lisäksi kaivoksen alueelta löytyy Lassin luontopolku - kolmen kilometrin mittainen suora konttorin ja kaivoksen välillä, jossa kulkevan kuljetuskaluston ääripäät näkyvät oheisessa kuvassa. Oma kulkuneuvoni on tuo pieni pilkku dumpperin vasemmmalla puolella. Vaikkei se siltä näytä, maasturi ei ole kutistunut pesussa vaan viereinen kahdeksan metriä korkea ja yhtä leveä ajoneuvo kätkee mukavasti bussin taakseen ja saa muut vehkeet näyttämään aika heppoisilta.

Eräs kansanedustaja kävi alueella pari vuotta sitten ja käyntinsä jälkeen oli kuvaillut vierailuaan eduskunnassa toteamalla, että kaivoksen ympärillekin "tulee aitaa kuin Auschwitzissa". Vaikka toteamus sinänsä ei perustunutkaan faktatietoon vaan väärinkäsitykseen, legenda jäi elämään. Niinpä kaivosalueen korkeimmalla paikalla oleva näköalatasanne oli helppo nimetä samaa logikkaa seuraten Kotkanpesäksi.

Kesäkin sitten päättyi vaikkei sitä Sotkamossa keretty edes näkemään. Pian kainuulaiset kömpivät hiihtoputkestaan takaisin maan pinnalle. Pintahiihtäjät (sitäkin lajia paikalla esiintyy runsaasti) ruuvaavat pyörät irti suksistaan ja rupeavat työntelemään tasatahtia hohtavilla hangilla. Toivotaan nyt kuitenkin että pari kertaa kerkeäisi auringon näkemään ennen kuin kaamos ja hiljaisuus laskeutuu.

Sotkamolainen sielunmaisema avautuu

Kainuuun tauti ei, vaikka niin helposti luulisi, tartu punkin puremasta. Mutta näyttää Kainuussa vietetty aika hiljalleen alkavan oirehtia. Eilisiltana nimittäin tuli käytyä todistamassa ensimmäistä kertaa eläessään ihan ehta pesäpallo-ottelu. Oli oikea jymyottelu, sillä vastakkain olivat Sotkamon Jymy vastaan Nurmon Jymy. Eteläsuomalaisesta suppeasta näkökulmasta tätä on helppo tulkita ilmaukseksi pelin tylsyydestä kun paikkakunnilla ei riitä mielikuvitus edes eri nimien keksimiseen. Toisaalta, onhan ruotsinkielinen rannikkoseutu pullollaan kaiken maailman IFK:ita, niin kai Kehä III:n ulkopuoliseen Suomeen pari jymyä mahtuu. Ja Reisjärven Pilke.

Vaikka pesiksen isänmaallinen historia Tahko Pihkaloineen on tuttu, pelin sotaisuus yllätti. Verenhimoiset sotkamolaiset vauvasta vaariin huusivat (lämpimikseen?) "Kuole!" nurmolaisten täytettyä takapesät pelin kiihkeimmillä hetkillä. Raakaa peliä, varsinkin kun katseli oranssivioletteihin trikooasuihin pukeutuneita miehiä - sekin oli kotijoukkue, jota kannustettiin.

Meinasin virittää keskustelun vieressä istuvien kainuulaisten kanssa puoliajalla siitä, että kun Nurmon joukkueen nimi on Jymy, että mikä mahtoikaan olla paikallisen Sotkamon joukkueen nimi. Tämä olisi varmaan ollut yhtä viisas teko kuin tulla Jokerien pelipaita päällä HIFK:n fanikatsomoon ja ruveta kuittailemaan hifkiläisille. Peli sinänsä oli taidokasta, yhtä lukuunottamatta jokainen lyöjä osui joka lyönnillään palloon. Pelissä ei nyt sinänsä kummempaa järkeä ollut, erityisesti loppumaton pallojen heittely lukkarin ja kentällä olevan muun joukkueen kesken (liekö syynä se, että pysyisivät hereillä...) kärkkyjän polttamiseksi, ei antanut korkeaa kuvaa pelin älyllisyydestä. Jos kärkkyjä ei viidellä ensimmäisellä heitolla livennyt hyppyä kauemmaksi pesästä, niin kuinka todennäköistä oli että näin olisi tapahtunut kuudennella kerralla. Saatiinhan sitä sentään jännitystä kun kerran lukkari pudotti pallon ja pesissä oleva väki rupesi juoksemaan kuin heikkopäiset.

Toinen mikä tuo tunnelmaa - ja mahdollisesti virtsarakon tulehduksen - on Kainuun kesä. Kahdeksan astetta lämmintä, tihkusade ja pimenevä ilta. Ei ihme, että elokuussa pelataan finaaleja, syyskuun loppupuolella ei palloa näkyisi pimeässä eikä takapuoli irtoaisi huurteisesta penkistä pelin päätyttyä. Onneksi DNA tarjosi vip-vieraille veikeänvioletin pefletin. Onneksi sentään peliä ei näytetty Urheiluruudussa. Mainehan siinä olisi mennyt.

Kulttuurien kohtaamista

Kaivoksella on ryhdytty toimiin, jotta Espoon konttorin väkikin tuntisi olonsa kotoisaksi - konttorirakennuksen edusta on vast'ikään asvaltoitu. Nyt voi urbaani cityihminen kävellä lakeerikengissä suoraan parkkipaikalta sisätiloihin ilman että altistuu soralle ja ravalle, eikä korpimaisema vaikuta enää lainkaan yhtä uhkaavalta ja luonnontilaiselta kuin ennen.

Kun on lapsuutensa viettänyt Mannerheimintien, Tukholmankadun ja Töölönlahden rajaamassa ympäristössä, jossa kehä I edusti syvää maaseutua ja kehä III ylitettiin ainoastaan kesäisin mökille mennessä, Kainuun korpimaisemat edustavat toisenlaista maailmaa. Kuten eilinen uutinen siitä, että Kajaanissa ammuttu karhu olikin toipunut ja päättänyt kostaa metsästäjälle haukkaamalla tätä reiteen. Ottaen huomioon, että Kajaani on sentään kainuulainen cityn korvike, tämä kertoo karua kieltään siitä kuinka lähellä luontoa ollaan. Ja kaivos on sentään nk. hevon kuusessa paikalliscityn näkökulmasta.

Luonnon läheisyyden huomaa myös siinä, että kesällä kaivoksen väellä ei ollut mitään erityistä painetta vapaiden pitoon - tosin kolea paikallissää varmasti oli syynä siihen, kukapas vapaaehtoisesti lähtisi räntäsateeseen. Mutta auta armias kun alkaa sorsan-, karhun- tai hirvenmetsästys, niin ovella on väkeä jonoksi saakka kun pitäisi saada vapaita ja päästä laskemaan metsän eläviä hengiltä vaikka ois tehdaskin käynnistettävänä.

Toisaalta onpa tässä oma luontotuntemus parantunut vuosikymmenten mittaan. Enää en kavahda sisiliskoakaan krokotiilinpoikasena, kuten kävi kuusikymmenluvulla Padasjoella navetan kulmalla. Urbaani cityihminenkin voi siis asteittain palata lähemmäs luontoa.

Kainuu Gourmet

Vuokatin molemmat ruokapaikat ovat tulleet kesän mittaan tutuiksi. Kun paikkakunnalla on tullut vietettyä useampia päiviä viikossa, on ruokalistat käyty läpi jo pariin otteeseen. Yhteistä kummallekin ravintolalle on, että periaatteessa ihmisravinnoksi kelpaava muona on viimeistelty joko punaviini- tai bbq-kastikkeella. Kalan virkaa toimittaa meribroileri, eli kasvatettu kirjolohi, ja siihenkin on löytynyt joku kiva tex-mex teema. Onni Oravan (kyseinen hahmo on alkanut kummitella sopimattoman usein näissä kirjoituksissa) pizzoja on toki tarjolla - muutama surullinen katkarapu makaamassa lämmitetyllä jauhopedillä, hintaan 11,95. Ja on kuulemma vielä klassikko! Taitaa katkarapujen kilohinta lähennellä Beluga-kaviaarin hintoja. Meikäläisen hienoviritteinen kone kun kaipaisi pikemmin jotain sellaista ravinnetta kuin läskisoosia, silakoita tai rössypottuja.

Eipä Kainuuta syyttä kutsuta Nälkämaaksi.

Halosenkulmalla

Täällä Sotkamon kaivosalueella on syntynyt paikannimistöä kuin itsestään. Viiden kilometrin mittainen tie joka vie kaivosalueen halki, on nimeltään "Lassin luontopolku", murskeen välivarasto tunnetaan "Grillikatoksena" ja niin edelleen.

Tänään olin isännöimässä ulkomaalaisia vieraita ja matka kiersi muun muassa Halosenkulman kautta. Vetytehtaan ja reaktorihallien välinen kulmaus on saanut nimensä tasavallan presidentin vierailun jäljiltä. Presidentin arvovaltainen seurue oli kiertoajelullaan pysähtynyt kuulemaan päämetallurgin esitystä metallien talteenottoprosessista reaktorihallin kulmalle. Esitystä seurasi suuri joukko, presidentti turvamiehineen ja poliiseineen, paikallispoliitikkoja ja oman talon väkeä. Työmaalla kun oltiin niin luonnollisesti rakennustyöt olivat täydessä käynnissä vierailunkin kuluessa. Niinpä kesken päämetallurgin esitystä taustalla olevan hallin kulmalla työssä ollut ulkomaalainen komennusmies oli täysin luontevasti kääntänyt rintamasuuntansa presidentin suuntaan, laskenut siinä laulellen vesiä ihan muina miehinä. Niinpä paikka on sittemmin tunnettu Halosenkulmana.

Kesä jonka kerran kadotin

Vanha Rauno Lehtisen kappale "Muistan kesän" vuodelta 1968 - esittäjänään Kai "Kuju" Hyttinen - taitaa olla kovaa kamaa Kainuussa. Nimittäin täällä Kainuun takametsissä vielä elokuun harmaudessa odotellaan kesän tuloa, kun keliin sopisi paremmin suksien perusvoitelu alkavan hiihtokauden alla. Onhan täällä lehti puussa ja vielä vihreät väriltään, mutta jo viime viikolla aamulla oli lämpötila pakkasen puolella ja tänäänkin kentällä tihkusateessa rupesi olo muistuttamaan enemmän loka-marraskuun taitetta kuin hehkeintä elokuuta. No eipähän täällä ole kärsitty auringonpistoksista.

Aamulla taas pakkasi kiire kentälle, jotta kerkeäisi turvatarkastusjonon alta pois. Rauhallista oli vielä 5.50 maissa ja koneeseenkin päästiin ihan ajallaan. Tosin kiitoradan suuntaan rullatessa matkaan tuli mutkia kun kapteeni ilmoitti koneessa olevan teknisen vian, käänsi koneen takaisin portille ja niin palattiin takaisin terminaaliin odottelemaan josko korvaavaa kulkuneuvoa löytyisi jostain kentän kulmalta. Tunnin sisään löytyikin uusi, entistä vähän isompi ja ennen kaikkea ehompi Embraer (brasilialainen laatutuote), jolla päästiin sitten Kajaanin suuntaan. Matkan kahvitarjoilu tosin keskeytyi heti alettuaan kun kone vatkasi turbulenssissa kuin tehosekoitin. Onneksi häiriö oli tilapäinen luonteeltaan ja sopivasti kerkesi hörppäämään mokat ja syömään sämpylän ennen laskua.

Kainuun metsissä vilskettä riittää edelleen. Lisäväriä tuovat venäläiset vibraattoriautollaan, jotka tärisyttelevät tienvarsia malmia seismologisesti etsiskellessään ja samalla vanhan Neuvostoliiton velkoja takaisin maksellessa. Kansainvälistä meininkiä. Tätä menoa kun jatkuu on niin Onnin nimikin muutetaan pikapuoliin Happy the Squirreliksi.

Onni kutsuu

Huomenna on keskiviikko, Onni Oravan bingopäivä Sotkamossa. Luonnollisesti siis matkani johtaa huomenissa Kainuun korpimaisemiin. Tulevan vuorokauden ohjelmasta tulee elävästi mieleen pohojalaasen laulu- ja soitinyhtyeen Rehupiiklesten kappaleen "Rekkakuski" lyriikka:

"Ku kotia tuun mä pernat syön,
paan hampahat klasihin ja meen maate.
Siitä ku mä nousen on aamuyö,
tungen tekarit ikeniin ja baanalle.."

Aamukone Kajaaniin lähtee kuuden korvilla, joten perinteiseen tapaan pitää nukkua lyhyet, mutta sitäkin raivokkaammat yöunet. Myönteisenä puolena on, että aamukuudelta lentokentän parkkihallista sentään löytyy vapaita paikkoja ettei tarvitse melkein Jumbon pihaan ajella kuten eräinä kevättalven aamuina kun matka vielä vei Kokkolaan. Aamulla kuuden ja seitsemän välillä lentoja lähtee liki joka kolkkaan maata, joten kentälle tulon ajoittaminen on suorastaan kellosepän työtä. Jokainen pyrkii maksimoimaan yöuniensa määrän, niinpä viiden minuutin aikana kaikki Etelä-Suomen matkaatekevät paukauttavat paikalle turvatarkastukseen. Parhaina aamuina jono on kuuleman mukaan ulottunut alakerran ovelle saakka. Niinpä tarkoitus on olla kentällä viimeistään 5.45 jottei tarvitse aamuaan aloittaa sopimattomalla stressiannoksella.

Taannoin ilmoitin boikotovani Onni Oravan bingoiltoja tästä lähtien ja lupaukseni mukaisesti päätin asua kylän toisessa hotellissa, turvallisesti parin kilometrin päässä tuosta sotkamolaisesta perinneriehasta.

Niilo-setää katsomassa

Rokin väitetään olevan keski-ikäistymässä. Ajatus käväisi mielessä kun Pasilan asemalta Hartwall-Areenalle kävellessä ei kanssakulkijoista erottanut oltiinko matkalla Aikamiesten ja Neil Youngin konserttiin. Vankimmat fanit olivat varhaiseläkeiässä ja hiusten määrän korvasi into. Rokille ominaisuuden katu-uskottavuuden lisäämiseksi moni oli pukeutunut mustaan t-paitaan ja verhoillut orastavan tai täyskukkaan puhjenneen kaljunsa kapinallisuutta osoittavaan huiviin.

Eihän siinä mitään, oltiinhan menossa katsomaan kaikkien nykyrokkarien isoisää, joka 39 vuotta sitten näihin aikoihin (17.8.1969 tarkkaan ottaen) esiintyi Woodstockissa jo suurena tähtenä. Paljon on vettä virrannut Vantaassa sen jälkeen, mutta kitara pysyi vielä käsissä ja muutama vähemmän vannoutunut vanhemman polven edustaja veti käsiään korviin kun Niilo-setä soitteli äänensärkijä päällä vanhan liiton rokkia. Lavaesiintymistä ei ihan voi verrata Mick Jaggerin energiseen pomppimiseen, mutta Niilopa ei ole ennenkään syyllistynyt koreiluun vaan mieluummin seisoo ringissä soittajakavereiden kanssa ja antaa palaa.

Viimeinen vahvistus rokin keski-ikäistymiseen tuli Areenan miestenhuoneessa. Kuulijakunnan ikärakennettako lie huomioitu, mutta miesten pisuaareissa normaalia elintoimintoja piristämässä oli kiva (mutta tuiki tarpeellinen) tehtävä, jossa piti yrittää saada kaari nousemaan yli pisuaariin merkatun viivan. Jos ylittyi, kiitettiin huomiosta ja asiat olivat kunnossa, jos taas kaareen ei saanut puristettua riittävää korkeutta, eturauhasvaivoihin kannatti kiinnitti huomiota. Kyllähän tuollainen saa fanin kuin fanin rokkitunnelmaan. Samalla jäin miettimään tämän tutkimuksen tieteellistä validiteettia kun nk. pudotuskorkeus oli luonnon ja anatomian sanelema. Tulosta voinee kuvailla siten, että keskityin rauhassa nauttimaan Niilon musiikista.

Hissikulttuuria

Espoon toimistomme - joka ei olekaan mikään tavallinen "toimisto", vaan oikeasti liikehuoneisto Ahti Business Park'issa (kuka kumma näitäkin keksii...), on kokenut merkittävän kasvojen kohotuksen. Seitsemänkymmenluvulla rakennetut hissit on maalattu ensimmäistä kertaa käyttöönoton jälkeen ja näin on Business Park'in yleisilmekin kohentunut vastaamaan tätä uutta statusta.

Stadilainen kulttuuriperimä näkyy sentään täällä. Jo kauan sitten kadonneeksi luultu taiteen laji, hissikylttien muuntelu on täällä voimissaan. Kiitos muutettujen hissien ohjetaulujen, vanha legendaarinen "Kalle osaa yksin käyttää tissiä" on keskivertotaiteilijan luovuuden ulottumattomissa, mutta taidehan ei tunne rajoja. Niinpä aamusella toimistoon matkatessa huomasin ABP:n (Ahti Business Park) hissiä koristavan kyltin: "Pissi 8 henkilöä tai 630 kiloa". Kyllä naurattaa.

Onni Oravan bingossa

Lomailevat perheet tuovat omaa väriään Sotkamon liikematkailuun. Eilisiltana kun kerkesin työmaalta takaisin paikalliseen majoitusliikkeeseen Katinkultaan, päätin mennä huuhtomaan päivän pölyt kurkusta alakerran baariin. Huomaamattamani jouduinkin keskelle kesälomalaisten riehakasta Onni Orava -bingoa, jota veti löysä-ääninen, paikallista murretta leveästi vääntävä karaokeisäntä. Meinasi kyllä mennä olut väärään kurkkuun katsellessa sitä iloa, jonka vaakabingon saaneelle tuotti Onni Orava pehmolelun saaminen. Kyyti vain koveni, sillä seuraavaksi ruvettiin metsästämään kahta vaakabingoa, palkintona mikäs muukaan kuin vieläkin isompi Onni Orava pehmolelu. Meteli vain yltyi ja moni jo leikkimielisesti oli huikkailemassa "bingoa!" kun ensimmäinen rivi tuli täyteen. Onneksi seitsemältä karaokeisäntä kellosepän tarkkuudella ilmoitti viikon huippuhetken päättyneen ja samalla kertoi että ensi viikon keskiviikkona on mahdollista uudelleen kokea tämä paikallinen huippuhetki.

Sanomatta lienee selvää, että jos ensi keskiviikkona satun olemaan Sotkamossa, asustelen toisessa hotellissa.

Uutispulauutinen

Jos kesän tuloa ei sattuisi säistä huomaamaan, niin iltapäivälehtiä lukemalla voi kyllä suorittaa melko tarkan ajoituksen. Tämän päivän iltapäivälehden etusivu kyllä kertoo että ollaan keskikesässä. Avoimeksi sen sijaan jää, eletäänkö 60-, 70- vai 80-lukua kun Porin syntymäpäiväjuhlilla esiintyvät "eturivin tähdet" Eino Grön, musiikkineuvos Ilkka Lipsanen taiteilijanimeltään Danny tai joukon juniori Dingon laulusolisti Neumann. Mitenkään väheksymättä kenenkään em. artistin taiteellisia saavutuksia, lienee ainoa eturivi, josta ao. herrat nykyään bongaa, palvelutalon aula.

Toisaalta on syytä huomata, että kyse on Porin merkkipäiväjuhlista. Artistivalinta osoittaa selkeästi sen, ettei Porista ole tullut mitään kummempaa sitten 1980-luvun alun. Ja kertoohan se juhlistakin jotain, jos ne otsikon mukaisesti "huipentuvat" eturivien tähtien esiintymiseen. Bileistä ei puutu kuin Hyrsylänmutkan legendaarinen evakko, jonka bongasin lentokentällä perjantaina iltapäivällä. Porilaisten onneksi hän on syntynyt itärajalla.

Kausitavaraa

Eilen illansuussa käväisin Sotkamo Cityssä (selvennykseksi todettakoon, että Vuokatti on kyseisen kaupungin vireä, ulkoiluun keskittynyt lähiö). Cityelämä vaikutti kiireettömältä, tosin kellokin oli jo päälle kuuden eli paras shoppailuaika oli jo päättynyt.

Alennusmyyntikausi on alkanut myös Sotkamossa. Pääkadun (liikennevalo-ohjatuin risteyksin varustettu) liikekeskustassa huomio kiinnittyi yhteen alennusmyynti-ikkunaan - paikallisen hautauspalveluliikkeen ikkunassa mainostettiin "kauden tyhjennysmyyntiä". Jäi mietittymään, mahtaako tällainen sesonkimyynti lisätä tuotteiden menekkiä kyseisellä toimialalla.

Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää.

Huh hellettä

Lähtiessäni Sotkamoon viikoksi valitsin vaatteet kalenterin mukaan. Heinäkuun kuuluu määritelmän mukaan olla keskikesää ja kuten kaikki tietävät, silloin kuuluu olla helle. Tai ainakin leppoisan lämmintä. Mutta kun ei. Kainuun korvesta ei puutu kuin räntäsade ja meikäläinen istuu toimistossa lyhythihaisessa paidassa kuin kunnon turisti. Onneksi täällä on sentään lämmitys päällä.

Ajattelin että käväisen tuossa Sotkamossa tai Vuokatissa shoppailemassa. Mutta työtoverit valistivat, että täältä Tuhkakylästä kannattaa lähteä ajoissa liikkeelle, jotta kerkiää kauppoihin niiden aukioloaikaan - ne kun menevät viideltä kiinni. Työkaveri oli käynyt yrittämässä Kajaanissa kiinalaiseen ravintolaan illalla varttia vaille seitsemän aikaan, huonolla menestyksellä. Keittiö kun oli jo kiinni kun ravintola sulkeutui seitsemältä.

Minulle alkaa hiljalleen valjeta, miksi Heikkiset täällä vain hiihtävät. Mitäs muutakaan sitä tekisi viiden jälkeen...

Globaali Diileri

Lukaisin pitkästä aikaa tuossa käyttäjätilastoa - sivulaskuri kertoo kävijämäärän lisäksi mistä viimeiset 500 kertaa sivu on ladattu. Paljas Diileri osoittautui globaaliksi laatujulkaisuksi, joka kannustaa jatkossakin pitämään tasoa ja itsekritiikkiä yhtä alhaalla kuin tähänkin saakka.

83.50% Finland
7.24% United Kingdom
5.84% Switzerland
2.01% France
0.80% United States
0.40% India
0.20% Unknown

Kunnon kohellusta

Kaukana kultaisella seitsenkymmenluvulla kaverit meinasivat pistää minut laivaan ja lähettää Biafraan malliksi siitä, ettei kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Hyväkkäät nimittivät vielä käveleväksi heinäseipääksi.

Myönnettävä on, että vaikka niihin aikoihin sitä oli nk. läpipasko – ennätys kolme wieninleikettä yhden päivän aikana painon nousematta tippaakaan – vuodet ovat olleet vyötärölle armeliaita. Heinäseipäästä on muotoutunut nykytekniikkaa seuraten varsinainen heinäpaali (ei tosin muoviin verhoiltu), joten koitti aika ryhtyä vastaiskuun. Kuten kaikille Diilerin lukijoille on tuttua, pyöreän vartalon takana piilee varsinainen viherpipertäjä, joten mikäs on sen luontevampaa vanhalle jääkärille kun pumpata Crescentin kumit ja ruveta polkemaan ja säästää luonnonvaroja.

Kolmen päivän sinnikkään yrittämisen jälkeen ainoa tulos on hellä takamus ja itse aiheutettu pakonomainen tarve parantaa jatkuvasti suoritustaan. Kiitos nopeusmittarin, päivittäisten suoritusten vertailu tulee kuin itsestään. Alan pikku hiljaa ymmärtää mistä tulevat ne keski-ikäiset miehet jotka jyräävät pyörillään pitkin jalkakäytäviä jarruttelematta tippaakaan vaikka edessä olis mitä vaan. Kahdenkymmenen minuutin maagisen aikarajan alitus kun on kellosepän työtä, joka ei anna paljoa anteeksi.

Taitaa olla kohta hyvä syy taas siirtyä takaisin auton rattiin...

Isot vehkeet

Viime viikkojen mittaan on vahvistunut käsitys siitä, ettei tämä uusi homma ole mitään pientä tai edes keskisuurta teollisuutta. Eikä oikeastaan suurtakaan, vaan vielä huomattavan paljon isompaa. Metsien - oikeastaan entisten sellaisten - siimeksessä häärii yli 1500 miestä ja naista ja kaivosta rakennetaan tuotantokuntoon. Meno on kuin Vesivehmaan jenkassa kun "vanhat ja nuoret siinä meni samalla lailla."

Mitä isompi kuoppa, sen suuremmat vehkeet. Eilispäivänä käväisin kurkkaamassa töiden etenemistä päiväseltään ja pakko on tunnustaa että isoa miestäkin alkaa lapsettaa kun katselee millaisilla härveleillä siellä tavaraa siirrellään. Kuvassa näkyvän kaltaista dumpperia kasattiin juuri korjaamoalueella ja ensi viikolla sillä jo huristellaan pitkin Tuhkakylän takametsiä. Eihän tuo sinänsä kummoiselta näytä, ellei siten satu ottamaan huomioon sitä, että korkeutta komistuksella on 6,8 metriä, leveyttä hiukan yli 7 metriä ja renkaan napa on 170 sentin korkeudella.

Näinä ilmastotietoisuuden aikoina on luonnollisesti korostettava että tottakai kyseessä on nykyaikainen hybridiversio - akku latautuu alamäkeen ajettaessa ja jarrutettaessa (todennäköisesti vastaavalla sähköntuotannolla valaisisi koko Kainuun...), eikä löpöäkään kulu niin kauheasti. Hybridiautothan ovat tunnetusti vähäruokaisia, tämäkään ei kuluta kuin 250 litraa tunnissa.

Taidan mennä syksyllä naureskelemaan kun Euroopan monsteritrukit tulevat pitämään showtaan Helsinkiin. Siinä saattaisi huonommalla itsetunnolla varustetun monsteritrukin kuski hermostua kun kävisi naureskelemaan että "on sulla pienet vehkeet monsteriksi..."