Vuosi vaihtuu

Iän myötä on oppinut ottamaan uudet vuodet vastaan nuoruusvuosia seesteisemmin. Näin vuodenvaihteen alla on hyvä muistella niitä aikoja kun uutta vuotta otettiin vastaan erilaisin ilotulittein ilman että piti suorittaa panostajan lupakirjaa ja suojata silmänsä & korvansa paukuilta.

Kuten tunnettua, puolustusvoimissa opetetaan varusmiehille räjähteiden käyttöä ja totutetaan äidin helmoissa kasvaneet pojat koviin paukkuihin käyttämällä nk. tulenosoituspanoksia. Niinpä joka miehen velvollisuuksin likimain kuului moisen kapineen pelastaminen omiin yleviin tarkoitusperiin esim. uudenvuoden vastaanottajaisten juhlintaan. Tulihan sitä itsekin kokeiltua - varusmiesaikana oli tottunut siihen että metsässä paukuteltiin vähän väliä (myös varsinaisilla räjähteillä), joten eihän moisessa paukussa ollut kummastelemista. Paitsi jos sattuisi esimerkiksi Runebergin patsaalla Espalla sellaisen pamauttamaan. Kaupunkiympäristössä kun ääni kertautuu rakennuksista, ja niinpä tuollainen vastuuton paukuttelu pelästytti kanssakulkijat yhtä lailla kuin panostajankin. Eipä tarvinnut enää toista kertaa kokeilla.

Ikä oppia myötä. Niinpä vanhemmiten siirryttiinkin kaupallisiin räjähteisiin, joiden asianmukainen käyttö tuli tutuksi. Erityisesti sillä kertaa kun keksittiin ampua raketti käsivaralta kaverin parvekkeelta Matinkylässä. Pihapiirissä kun oli useampi talo, ja muistan vieläkin kuinka ilahdutimme vastapäisen talon tupakalla ollutta naapurinrouvaa kun raketti lähtikin alemmalle lentoradalle kuin alkuperäinen suunnitelma oli ollut. No täti maastoutui parvekkeen kaiteen taakse suojaan ja rakettikin meni ohi. Eikä tullut edes kovin iso reikä ampujan villapaitaan.

Eli summa summarum. Taitaa olla parempi jättää sittenkin paukut viisampien käsiin ja käyttää niitä suojaimia.

Paljas Diileri aikoo pysyä ensi vuonna tinkimättömästi valitsemallaan linjalla. Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Humpparaakki

Musiikilliset taipumukseni lienevät tulleet aiempien kirjoitusten valossa tutuiksi – epähuomiossa pidetty boogiewoogiekonsertti Kastrupissa tai kiihkeärytminen latinotyyppinen tulkinta perussuomalaisesta ”Voimalla seitsemän miehen" kappaleesta. Mutta mikä ihme syöksee miehen musiikin maailmaan?

Ensimmäisen kosketuksen korkeakulttuurin maailmaan tulivat – yllättäin – lausuntataiteen alalta. Kykyni huomattiin jo varhain. Esiinnyin ylpeästi Päiväpirtin Päivänkakkarana (ryhmämme nimi; toim.huom) kolmihenkisen ryhmämme miesvähemmistön edustajana lausumassa ylevästi Kalevalan päivänä kolmipolvista trokeeta ”Mieleni minun tekevi”. Tulkintamme teki kuulijakuntaan niin suuren vaikutuksen, että henkeäsalpaavat aplodit palaavat vieläkin mieleeni – kuten myös se kuinka komeasti kiitin yleisöä kahden tytön välissä komeasti niiaten.

Selvää on se, että moisen puistattavan kokemuksen jälkeen on koottava itsensä ja ryhdyttävä rakentamaan katu-uskottavuutta muilla taiteen aloilla. Niinpä jätin lausuntataiteen muille ja keskityin musiikin kuunteluun ja sen satunnaiseen tuottamiseen. Koulun puisella nokkahuilulla ei paljoa rokkia tulkittu ainakaan meikäläisen kyvyillä, mutta onneksi asiaan löytyi ratkaisu. Sosialistisen valuuttakaupan vääristymänä matkaoppaana Unkarissa toimineella tädilläni oli jääneet taskut täyteen zlotyja tai vastaavia hyödyttömiä pelimerkkejä, joiden kautta sain hallintaani komean unkarilaisvalmisteisen sähkökitaran korvikkeen. Tämä helmiäisnauhoin koristeltu köyhän miehen yleisliittolainen Gibsonin jäljitelmä sai luovuuteni puhkeamaan. Tosin tulkintoja vaikeuttivat osaltaan se, että kitara ja soittaja olivat erikätiset, eikä äänen saaminen kitarastakaan ollut helppoa. Onneksi apu löytyi vanhempien käytöstä poistetusta putkiradiosta jonka kautta tuliset rytmit kiirivät maailmalle. Kaupan päälle tuli vielä Jimi Hendrix-kampaus kun korjasin radion vikaa poistamalla radion takalevyn ja työntämällä käteni jännitteiseen kondensaattoriin. Käytännön kokemusta on siis AC/DC:n ensimmäisestä osasta, 220 voltin vaihtovirrasta.

Sähköisten kokeilujen jälkeen oli aika siirtyä akustisten kosketinsoitinten pariin – Aaronit tuli kahlattua kolmoseen saakka ja esityksiäni kuulleet muistavat vieläkin tuliset, joskin vapaamuotoiset tulkintani kappaleista ”Pilviä päin”, ”Intiaanitanssi” ja etenkin kiihkeä ”Tarantella”. Soitonopettajani ja minun yhteiseksi iloksi kuitenkin päätin lopettaa taiteenteon kolmannen Aaronin ensi sivuille.

Uudelle vuosituhannelle siirryttyä taiteen tekemisen polte on säilynyt. Kuten kolleegani Tuomari Nurmio sen ilmaisi ”Pakko on luoda jotain, vaikka talikolla”. Niinpä ikäänkuin vanha veteraani Neil Young, olen palannut akustisen kauden jäljiltä takaisin sähköiseen. Onneksi tekniiikka on kehittynyt vuosikymmenten mittaan niin, että kaiken maailman efektilaitteilla ja syntetisaattoreilla voi kuvitella itsensä Jimi Hendrixin vaaleammaksi veljeksi Woodstockin lavalla – ja ennen kaikkea niin, että sen voi tehdä kuulokkeet päässä muiden tuskaa lisäämättä.

Säännöt ne olla pitää

Sähköposti eroaa muusta postista siinä, että sieltä tulee vähemmän laskuja ja enemmän asiallisen asiattomia huumoripläjäyksiä. Viimeisimpänä oli kerätty kaiken moisia viisauksia, jotka ansaitsevat tulla myös tähän kirjatuiksi:

- Mitä lihavampi mies, sitä pienemmät uimahousut.
- Ne, jotka väittävät rakastavansa munakoisoa, valehtelevat.
- Voileipä maistuu täsmälleen 33% paremmalta toisen tekemänä.
- Vaikka jazz ja brunssi ovatkin hyväksyttäviä erillään, niitä ei tule koskaan yhdistää.
- Älä luota mieheen, joka kutsuu vessaa pikkulaksi.
- Vaikka kuinka harjoittelisit, et voi sanoa ”Just joo” kuulostamatta sarkastiselta.
- Älä koskaan käytä ruoan valmistamiseen lähikaupasta hankkimaasi alkoholitonta viiniä, jossa lukee ”ruoan valmistamiseen”.
- Älä koskaan käytä ruoan valmistamiseen viiniä, jota et haluaisi juoda.
- Jos juot vain harvinaisia keräilyviinejä, älä valmista ruokaa.
- Valkoisten kenkien tehoa on tarpeetonta korostaa valkoisella vyöllä.
- Älä koskaan luota mieheen, jonka etu- ja sukunimen välissä on kirjaimia.
- Älä kuuntele ketään, joka sanoo ”hiinä ja hiinä”.
- Etenkään jos henkilö oli hetki sitten ”palaamassa astialle”.
- Jos olet järjestänyt levysi genren, ilmestymisvuoden ja aakkosten mukaan, olisi korkea aika alkaa tavata ihmisiä.
- Hummeri on aina pieni pettymys.
- Kampaamoita typerämmät nimet on vain veneillä.
- Kukaan ei koskaan väitä, etteikö kanasalaatti olisi tehty samana päivänä.

Tyyli on köyhän perusoikeus

Suomalaisella miehellä on tyylitajua. Tätä kuvastaa päivän uutinen siitä kuinka lieksalainen Suomen Kumitehdas myy joulumarkkinoille jo eioota, ja palkkaa lisää väkeä tyydyttämään kansakuntamme likimain kyltymätöntä Reinojen kysyntää. Satatuhatta uutta paria tulee liikenteeseen jouluaattoiltana ja kysyntä vain kasvaa. Kaiken maailman nahkalipokkailla kyllä voi hiihdellä silkkinen tupakkatakki päällä, mutta kun maassa on hanki ja tosimies joutuu taivaltamaan pihan poikki postilaatikolle, silloin tarvitaan Reinoja. Ei palele nilkat eikä tarvitse liukastella. Lisäetuna toki on isiltämme peritty aito kansanläheinen tyylikkyys, joka ei trendejä kumartele.

Vaikken kuusikymmenluvulla olisi sitä uskonut, olen ollut valveutunut Reinojen käyttäjä jo vuosien ajan. Jos Reinot kelpasivat isoisälle kesät talvet, niin mikseivät sitten urbaanille cityihmiselle. Kainuukin tuntuu läheisemmältä heti kun vetää nuo legendaariset tohvelit jalkaansa.

Kainuun merkkikieltä

Myyntimiehet kertoman mukaan tuntevat vain kolme olotilaa - kännin, krapulan ja oudon olon. Kolmannet pikkujoulut menivät niin rauhallisissa merkeissä että lauantaina edellisen määrittelyn mukaisesti oli outo olo. Jopa siinä määrin, että löysin itseni vapaaehtoisesti kuntoilemasta Vuokatinvaaran laelle.

Aiemmissa kirjoituksissa olen ihaillut kainuulaista korkeakulttuuria, jossa graffititkin käsittelevät Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Liekö syy sitten se, että kyseessä on etelän ihmisten kansoittama laskettelukeskus, Vuokatinvaaran laelta löytyi ulkohuoneisto, jossa oli mustalla spraymaalilla selkeästi merkitty kummalle sukupuolelle kumpikin ovi oli. Myönteistä asiassa on, että merkintä on kansainvälinen, selkeä eikä tarvitse lukulaseja kaivaa esiin sen nähdäkseen.

Kyllä tuo merkintätapa sinänsä voittaa kaiken maailman tyylitellyt kuvakkeet. Hankalin tulkintatapaus tuli eteen vanhassa Neuvostoliitossa nykyisen Latvian pääkaupungissa Riikassa, jossa oli jalat ristissä tehtävä valinta ympyrän/pallon ja kolmion väliltä. Koska muita asioijia ei näkynyt tehtävää helpottamaan, työtoverini kanssa pitkällisen neuvottelun päätteeksi tulimme siihen johtopäätökseen, että koska vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat pyöreämuotoisempia, olemme kolmioita ja marssimme sisään ao. merkein merkittyyn sosiaalitilaan. Siinä laskiessamme laulellen vesiä kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettemme ole kolmioita. Ainakaan sen paikallisen naisen mielestä joka avasi oven ja kirkaisi nähdessään kaksi miestä naistenhuoneessa.

Selkeissä merkinnöissä on eittämättä omat etunsa.

Santa Claus is coming to town

Kohta alkaa riittää korpeimme kuiskinta - kolmannet ja viimeiset pikkujoulut ovat tänään käsillä Kainuussa. Työkaverit jo aamulla totesivat, että näyttää olevan perjantai ja ilmaista juomaa tarjolla kun olen taas paikalla. Kehtasivat vielä epäillä että taidan tottumuksesta ensi viikollakin lentää tänne kuten kolmena aiempana viikonloppuna. Onneksi sentään pikkujoulut eivät ihan tähän lopu, vaan kun on vauhtiin päästy niin vielä seuraavallakin viikolla otetaan joulua vastaan, silloin tosin Espoon rantakonttorin väen kesken.

Aamulla Kajaanin kentälle saapuessa olo oli kuin Goethella - teki mieli lausua "mehr licht". Lisää valoa olisi kaivattukin, sillä päivä (jos sellaisesta nyt ylipäänsä voi puhua) valkenee vasta kymmenen jälkeen. Onneksi vastapainoksi hämärä hiipii kaivoksen ylle kahden maissa. Myönteistä tosin on se, että tämä taitaa olla vuoden pimein visiitti, ei se enää tästä pahemmaksi muutu. Tosin kylmemmäksi. Tänään sentään kaivoksella on valot, eilispäivänä joku oli onnistunut traktorilla kaatamaan sähköpylvään ja sammuttamaan valot koko laitokselta. On siinä ollut lystiä istua pimeässä keskellä Kainuun korpea. Vanhaa totuutta lainatakseni onneksi on sentään sen verran käynyt kouluja että on päässyt sisähommiin. Ulkona pimeässä kun vaanivat hirvet, sudet, ilvekset ja karhut. Viimeksi mainitut ovat tosin kai jo nukkumassa.

Alan hiljalleen kääntyä elämäntapamuslimiksi, nimittäin porsaanliha alkaa kohta tulla korvistakin. Kolmas jouluateria tänään ja kaiken hyvän lisäksi lounaalla tarjottiin porsaankyljyksiä. Kyllä poro on parasta.

Kreegah, Tarzan bundolo

Kuusikymmenluvun Töölön takapihoilla englannin kieltä tärkeämpää oli hallita sujuvasti apinain kielen alkeet. Ikäpolveni edustajat muistavat, että ”Apinain kuningas – Tarzan” lehden takakannessa julkaistiin useissa numeroissa apinain kielen keskeistä termistöä.

Koska kädellisten ihmisapinoiden kyvyt ovat rajalliset, kommunikointikin tapahtui kohtalaisen lyhykäisten, mutta sitäkin kuvaavampien ilmausten kautta. Kielioppikin on kohtalaisen helppo, mikä itselle oli suuri helpotus, koska äidinkielen numero joulutodistuksessa oli täysi 5 silloin kun käsiteltiin sanojen jäsentelyä – tämä selittänee myös kiinnostuksen tähän katoavaan kieleen. Ei ole kuuttatoista sijamuotoa eikä ketään kiinnosta onko kyseessä adverbi, verbi vai adjektiivi.

Vaikka apinain kieli saattaa kuulostaa äkkinäisestä helpolta, ei se nyansseiltaan ole kuitenkaan mutkaton. Helposti sekoavat sanat ”rakastaa” – ”gree-ah” ja ”varo” – ”kreegah”. Sanoja voidaan yhdistellä eri elementeistä vaivatta, kuten lordi Greystokekin huomasi. Hänestähän tuli Tarzan, eli ”tar” – ”valkea” ja ”zan”, ”iho”.

Nykynuoriso ei ymmärrä miten apinain kieli teki nuoresta miehestä takapihan kingin. Kirjasivistystä arvostettiin jo kuusikymmenluvun Taka-Töölössä. Sitä oli helppo viljellä yhdistettynä suomen kieleen tyyliin ”kreegah, puistovahti tulee!” Kielen taitajat ovat katoamassa kuin vanhojen karjalaisten itkuvirsien osaajat Mateli Kuivalattaren myötä. Kulttuuritekona olen kerännyt oheen apinain kielen keskeisen termistön, jottei tämä kieli kokonaan painuisi unholaan.

at = häntä
bu = hän
bundolo = tappaa
go = musta
gogo = puhua
gomangani = musta mies
gree-ah = rakastaa
ho = monta
kakoda = antautua
kal = maito
kalan = naaras
klu-kal = muna
kordo = tanssia
kreegah = varo, varokaa
mangani = ihminen
pan-lul = itkeä
por-kalan = vaimo
tand-unk = jäädä
tar = valkea
tarmangani = valkea mies
ugla = vihata
unk = mennä
yel = tänne
zan = iho

Kreikkaa kainuulaisittain

Diilerin sivistynyt lukijakunta luonnollisesti tietää, että kreikan kielen sana ”polis” tarkoittaa kaupunkia, tyyliin metropolis – ”iso kaupunki”, akropolis ”rajakaupunki”. Akron, tuo LeBron Jamesin (Cleveland Cavaliers) ja Melina Kanakaredesin (CSI New York) koti- ja Clevelandin sisarkaupungin nimi tarkoittaa rajaa tai reunaa.

Kreikkaa on toki käytetty kekseliäästi Suomessakin. Pikku Roobertinkadulla, vastapäätä poliisiasemaa on pieni kahvila jonka oli osuvasti nimetty ”Persepolikseksi”, kuuleman mukaan siellä tarjoiltavien etnisten aterioiden perusteella. Luulisi että tuossa olisi jo tarpeeksi vaan kun ei.

Kainuussa on näet havaittu, että elämme maailmankylässä. Etäisyydet ovat lyhentyneet, globalisaation myötä kaikki on lähempänä. Niinpä ei ole väliä vaikka kreikkalaiseen ”polis” päätteeseen lykkää milloin mitäkin anglosaksisia etuliitteitä. Vakiohotellini yhteydessä toimiva kansainvälinen liikuntaan keskittyvä teknologiapuisto Snowpolis on vielä jotakuinkin siedettävä, mutta Kajaanin mittaustekniikan osaamiskeskus Measurepolis lähentelee jo rikollisuutta. Toivoisin että kotimaisten kielten tutkimuskeskus (kenties tuleva Languagepolis) puuttuisi tähän kainuulaiseen Baabelin torniin.

Jos ei muu auta, tulen tekemään ehdotuksen että seuraamme kainuulaista valtavirtaa tässä asiassa ja muutamme yhtiömme ulkomaisille aivan liian vaikean nimen Openpitpolikseksi.

Joulun odotusta

Jouluun ja joulunalusaikaan kuuluvat erilaiset perinteet - niinpä on taas Paljaan Diilerin perinteikkään joulutervehdyksen aika.

Tätä näkyä voi halutessaan ihailla tammikuun puoliväliin saakka kunnes se katoaa lopullisesti bittiavaruuteen. Jonkin mielestä ehkä onneksikin...

Pankin tiskillä

Sattuneesta syystä tuli asioitua ihan oikein pankin tiskillä tänään. Marssin pankkisaliin, jossa asiakkaiden keski-ikä laski suorastaan silmissä myötäni. Ovella Espoon Zonta-naiset olivat asiakaskuntaa vastaanottamassa - vahtimestaritoiminto on siis näemmä ulkoistettu ihan aatteelliselle yhdistykselle. Varttitunnin jonotus sujui rattoisasti kuunnellen espoolaisten kuulumisia - ei niinkään mielenkiinnosta toisten asioita kohtaan vaan pelkästään siksi ettei asiakaskunta ollut ilmeisesti investoinut heille sinänsä tarpeelliseen kuulolaitteeseen. Niinpä muina miehinä kuuntelin erään vanhemman urheilijamummon (=kävelysauvat mukana) kuulumisia ison salin toiselta puolen. Kaikenlaista vaivaa oli ollut eivätkä kelitkään olleet olleet suotuisat. Onneksi joulu oli sentään tulossa ja mummokin kertoi olevansa rehellinen ihminen. En edes epäile sitä...

Pankissa on luukut näköjään sitten viime käynnin eriytetty toimenpiteiden vaativuuden mukaan. Itse edustin sitä joukkoa, joka tuo pankkisaliin lähinnä kuraa, joten oma asiointiluukkuni löytyi köyhemmin miehitetyltä tuulikaapin läheiseltä seinustalta, kun taas harmaatukkaiset herrasmiehet jotka asioivat 700-sarjan jonotusnumeroilla, vietiin taaemmaksi pankkisalin peräosiin palveltaviksi. Vieläpä niin, ettei jonotuskoneen nappia ollut kunnolla kerennyt painaa kun heille arvottu numero kilahti näyttötaululle.

Vihdoin otto- ja panopuolelta vapautui tiski, jonne minut ohjattiin. Edelliskerran pankkisalissa asioidessani oli minulla vielä vastakirja, johon oli liimattu työnantajan palkkasuoritukset tarroilla - niinpä olo oli levoton kun koetti nostaa rahaa tililtään pelkkää pankkikorttia ja ajokorttia heilutellen. Tottumattomana tällaiseen suuren maailman touhuun ilmoitinkin että haluaisin nostaa x markkaa. Pankin täti katsoi minua hiukkasen hitaasti ja kertoi että hänellä on vaan euroja. Mieleni rohkaisten paljastin kuitenkin hänelle, että viimeksi pankissa käydessäni oli kyllä sieltä saanut vaan markkoja.

Aina oppii uutta

Joulu tulee jolkottaen, vai miten tuo vanha sanonta kuuluikaan. Tänä vuonna joulunalusaika menee kainuulaisissa pikkujouluissa - yhdet takana, kahdet edessä ja vielä kaupan päälle Espoon toimiston omat juhlat. Taidan päästä lääketieteeseen ensimmäisenä miehenä joka on kehittänyt itselleen kinkkuallergian. Vieläpä ennen talvipäivän seisausta.

Sotkamossa sentään tuntuu talviselta - lumi maassa, Nuasjärven rannatkin jo jäässä, lapset laskevat pulkalla mäkeä! Piti oikein jäädä kummastelemaan tätä lapsuudestani tuttua näkyä - lapset ihan itsenäisesti ulkona pulkkamäessä ja ilmeisesti niin että sieltä piti mennä väkisin hakemaan kotiin illalla. Pääkaupunkiseudulla nuorempi väkihän nukutetaan katkaisemalla tietokoneesta virrat - kyllä siinä uni tulee silmään kun mese pimenee...

Kainuun luonnonläheisyys yllätti taas maanantaina kun tuli kotiinlähdön aika - kone seisoi lähtövalmiina kiitoradalla, mutta mitään ei tapahtunut kunnes kapteeni kuulutti että odottelemme että kenttähenkilökunta käy hätistelemässä kiitoradan päässä norkoilevan teeriparven. Ilmeisesti jonkun kenttävirkailijan toimenkuvaan kuuluu myös linnunpelättimen virka.

Lennon lähestyessä loppua kapteeni kuulutti että "Olemme jättämässä lentokorkeutemme 10.600 metriä ja aloitamme laskeutumisen Helsinki-Vantaan lentokentälle. Ohitamme juuri Orimattilan kaupungin..." - englanniksi "We are passing the city of Orimattila". Mitenkään väheksymättä Orimattilan merkitystä (onhan kyse sentään paikasta, josta on löydetty Suomen vanhin asutus ja pitäjä on perustettu 1636), kuulosti "City of Orimattila" vähän mahtipontiselta. Toisaalta, onhan Orimattila ollut kaupunkikin jo vuodesta 1992 alkaen.

Nk. vanhan liiton miehenä joka on käynyt oikean kansakoulun eikä mitään nykyajan peruskouluhöpötyksiä jouduin opettelemaan ulkoa Suomen silloiset kaikki kaupungit. Siihen aikaan kaupunkeja oli muutama kymmen ja loput olivat sekalaisia kauppaloita tai kuntia. 80-luvulla sitten jouduttiin tekemään merkittävää rajanvetoa missä kulkee kaupungin ja kauppalan väli. Asia ratkesi kun Kannus Keski-Pohjanmaalta nimettiin kaupungiksi ja Someron hakemus hylättiin. Maata paljon kiertäneenä toki kumpikin paikka oli entuudestaan tuttu, ja ainoa ero joka mielestäni nuo kaksi syrjäkylää erotti toisistaan oli se, että Kannuksessa oli nk. keskustan alueella yksi T-risteys kun Someron pääraitilta sellaista ei löytynyt. Täytynee joskus poiketa Lahdentieltä City of Orimattilaan selvittämään millaisesta metropolista on kyse.