sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Kainuun kummajaisia


Kainuussa ovat näköjään nimet päässeet loppumaan kesken. Tein tällaisen havainnon perjantai-iltana kun vietettiin henkilökunnan kesäjuhlaa ja kaikki paikalla olleet n. 50 henkeä esittäytyivät. Keskimäärin joka viides osanottaja oli Heikkinen, ja sen päälle vielä ne Heikkiset jotka olivat naimisiin mennessään ottaneet (ymmärrettävästi) toisen sukunimen. Kuuleman mukaan Heikkisten sukujuhlakin järjestetään tänä vuonna Sotkamossa.

Toinen kummajaisuus on paikallinen hiihtofetissi. Kesäkuisena lauantaina kun aurinko paistoi ja lämpömittari näytti yli kahtakymmentä astetta, hotellin ikkunan ohi meni joka viides minuutti joku hiihtäjä ja viereisessä urheilukaupassa keskeisimmät myyntiartikkelit olivat suksia (viime vuoden testisukset tosin tarjouksessa!), hiihtoasut ja kaikenlainen muu kesäkiva. Varmaan talvella myyvät sitten helleasuja ja sandaaleja.

Maisemissa ei ole kuitenkaan valittamista, komeita vaaroja ja järviä ja lampia joka nurkalla. Kai sitä tuollaisissa olosuhteissa paatunutkin cityihminen rupeaa hurahtamaan hiihtoon ja pesäpalloon. Toistaiseksi vielä suhtautuminen molempiin lajeihin on terveen epäilevä...

perjantai 27. kesäkuuta 2008

Sydäntenmurskaaja

Uusissa hommissa joutuu aina opettelemaan uutta termistöä. Aiempien työpaikkojen myötä ovat tutuiksi tulleet kummallisen oloiset tehtävänimikkeet tyyliin kellistäjä - tehtävänä teräsrullien kaataminen lappeelleen, tai nikkelisulaton etu- ja takareikämiehet. Mutta enpä ollut ennen kuullut sydäntenmurskaajasta, joka homma löytyy uuden työnantajan labran puolelta. Kuten nimikekin kertoo, hommaan kuuluu kairasydänten murskaus ja analysointi.

Hempeistä nimikkeistä ja oranssisinisistä työasuista huolimatta täällä on tekemisen meininkiä. En ole aiemmin ajatellut, että pelkässä kauhakuormaajan kauhassa olisi jotain näkemistä, mutta harvalta perunamaalta löytyy sellaista kuokkaa kuin täältä. Korkeutta kauhalla oli kolmisen metriä, leveyttä viitisen metriä ja painoa rekka-auton verran. Itse kaivuri on vielä tulematta, mutta pelkän kauhan perusteella arvioituna kyse on kohtalaisen kookkaasta härvelistä. Eikä ole pelkoa, että joku sen nyysisi illan pimeinä hetkinä kaivoskonttorin pihalta.

Kaivoksella räjäytellään kahdesti päivässä. Eilispäivänä meinasi mennä löysät pöksyyn kun kellon lyödessä 11 tehdasrakennus järähteli kun kilometrin päässä louhoksella päästettiin aamupaukku. Viisaammat kaivosinsinöörit valistivat minua, että räjähdysaallot kuulemma tuntuvat voimakkaimmin juuri n. kilometrin päässä kohteesta. Omakohtaisen kokemuksen perusteella taisivat tietää mistä puhuivat.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Musiikkimiehiä

Kuten blogini lukijoille lienee selvinnyt, musiikkimiehiä tässä ollaan. Milloin on tullut vetäistyä "Voimalla seitsemän miehen" nk. speedmetal-versiona, milloin taas olen konsertoinut Kastrupin kansainvälisellä lentokentällä Tanskassa. Mutta kertomatta taitaa olla jäänyt, kuinka lähellä loppujen lopuksi olikaan etten päätynyt Los Angelesin filharmoonikkojen kapellimestariksi.

Tunnettuahan on, että LA:n nykyinen kapellimestari, vast'ikään miehen ikään ennättänyt E-P Salonen aloitti uransa käyrätorven soittajana koulumme orkesterissa. Koulun orkesteriin tarvittiin taannoin kuusikymmenluvun loppupuolella uusi käyrätorven soittaja ja valintaa oli suorittamassa legendaarinen musiikinopettajamme, joka oli samalla mm. pianonsoitonopettajani. Huhu oli kantautunut korviimme, että tätä paikkaa tullaan tarjoamaan meidänkin luokallemme, joten kavereitteni kanssa tehtiin nk. negatiivinen tarjouskartelli, eli päätettiin ettei yksikään lipeä rintamasta, vaan kaikki yhtenä miehenä kieltäydymme moisesta hommasta. Tosi mies ei käyrätorveen tartu.

Aikalaisteni muistikuvien mukaan suostuttelu käyrätorven soittajan paikkaan oli kiihkeätä, mutta kartelli kesti. Niinpä musiikinopettajamme joutui nuolemaan näppejään eikä meidän luokaltamme soittajaa herunut, vaan siihen värvättiin alemmalta luokalta joku Salonen. Hänen kunniakseen on todettava, että pesti orkesterissa tiettävästi kesti koulu-uran loppuun saakka, ja sittemmin on tainnut ansaita elantonsa musiikkialalla.

Että ei sitä nuorempana koskaan tiedä, kuinka lähellä oli ettei joutunut Los Angelesiin kapellimestariksi. Mutta kauppaneuvos Paukun legendaarinen toteamus piti paikkansa: "Kyllä huonokin kartelli aina vapaan kilpailun voittaa!"

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Katkaisuhoidossa


Tänään oli taas aika mennä katkaisuhoitoon. Onneksi parturini Maire ei ollut ennättänyt vielä karata lomille, joten orastava beatlestukka saatiin kuitenkin siistittyä kesäkuntoon. Kun on vielä uuden firman ensimmäiset kesäjuhlatkin Sotkamossa tulevana viikonvaihteena.

Parturikeikasta tuli mieleen takavuosien parturikokeilu. Kotoa oli käynyt käsky, että tukkaa pitää leikata ennen Tanskaan lähtöä, vaikka silloiseen habitukseen lyhennetty tukka ei sopinutkaan. Niinpä oli tarkoitus löytää jostakin parturi, joka suorittaisi pienen teknisluonteisen siistimisen, katu-uskottavuutta kuitenkaan uhraamatta. Kaivotalon uumenista löytyi parturiliike, jossa oli iäkkään puoleinen naisparturi, joka suostui ottamaan äkkinäisen asiakkaan hoideltavakseen. Tuntematon kun olin - ja varmaan sotaa nähneen naisen mielestä kovasti siistimisen tarpeessa - parturi kyseli miten halusin tukkani leikattavan. Ujona poikana totesin tädille, että mitä vaan kunhan ei Bowietukkaa.

Mistäs sitä olisi voinut arvata, että seitsemännellä kymmennellä oleva parturitäti (jonka kuulossa oli ilmeisesti toivomisen varaa) tunnisti sanomastani ainoastaan David Bowien ja hänen alter egonsa Ziggy Stardustin hiuskuosin. Niinpä hämmästykseni joka hiljalleen kasvoi sanattomaksi kauhuksi oli suuri kun täti rupesi leikkaamaan pystytukkaa, jätti niskan lyhentämättä ja lopuksi föönasi koko komeuden kaikkeen loistoonsa. Sanattomana, mutta äärettömän tyylikkäänä ajattelin, että riennän hiljaisia syrjäteitä pitkin kotosalle, kastelen kauhistuksen ja kampaan siitä jotain asiallista. Hyvin suunniteltu, mutta parturitäti olikin ammattilainen, ja tukka oli leikattu siihen malliin ettei se kastelemallakaan suostunut asettumaan, vaan tökötti pystyssä vääjäämättömästi. Niinpä hiuskuosini ei jättänyt mitään muuta mahdollisuutta kuin kohdata kavereiden pilkka. Kuten entisaikojen mainoksessa todetaan "sen joulun lapset muistavat, kun isä Hammond-urut osti" - kaverini varmaan muistavat sen kesän kun kuljin pari päivää Bowietukassa. Jos joskus niin silloin olin tyytyväinen kun pääsin karistamaan kotimaan pölyt jaloistani ja kasvattamaan tukkaa Tanskanmaalle. Paljon mätää Tanskanmaalla...

Eipä siis ihme, etten kovin usein vaihda parturia. Ainakaan ilman kuulotestiä.

maanantai 16. kesäkuuta 2008

Kruunupyy on my mind

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, huomenna on viimeinen näköpiirissä oleva reissu Kokkolaan. Juhannuksen jälkeen lentomatkailun kohde muuttuu työn perässä Itä-Suomeen ja oikein suihkukoneella tapahtuvaksi ja Kokkolan potkurikonelennot jäävät historiaan. Taitaa suorastaan kyynel herahtaa silmäkulmaan kun ATR:n takaovi aukaistaan ja väkevä lannantuoksu läheisestä sikalasta täyttää sieraimet. En ole ihan tarkkaan laskenut Kokkolan lentojen kokonaismäärää, mutta kolmeen vuoteen niitä on mahtunut varmaan toistasataa. Aikansa kutakin...

Juhannuksen jälkeen alkaa sitten aikuista miestä lapsettamaan. Pikkupoikana oli kiva kaivella Kirjailijanpuiston hiekkalaatikolla hiekkaa - nyt palaan takaisin samoihin hommiin (ainakin välillisesti), kasan koko on vaan matkan varrella kasvanut 2*2 puureunaisesta kasasta 2,3 kilometriä pitkäksi ja 800 metriä leveäksi kasaksi. Kyllä siinä hiki tulee jos rupeaa neppisautoilla ajamaan kasan ympäri. Tosin kasakaan ei ole hiekkaa vaan nikkelipitoista malmikiveä...