Musiikilliset taipumukseni lienevät tulleet aiempien kirjoitusten valossa tutuiksi – epähuomiossa pidetty boogiewoogiekonsertti Kastrupissa tai kiihkeärytminen latinotyyppinen tulkinta perussuomalaisesta ”Voimalla seitsemän miehen" kappaleesta. Mutta mikä ihme syöksee miehen musiikin maailmaan?
Ensimmäisen kosketuksen korkeakulttuurin maailmaan tulivat – yllättäin – lausuntataiteen alalta. Kykyni huomattiin jo varhain. Esiinnyin ylpeästi Päiväpirtin Päivänkakkarana (ryhmämme nimi; toim.huom) kolmihenkisen ryhmämme miesvähemmistön edustajana lausumassa ylevästi Kalevalan päivänä kolmipolvista trokeeta ”Mieleni minun tekevi”. Tulkintamme teki kuulijakuntaan niin suuren vaikutuksen, että henkeäsalpaavat aplodit palaavat vieläkin mieleeni – kuten myös se kuinka komeasti kiitin yleisöä kahden tytön välissä komeasti niiaten.
Selvää on se, että moisen puistattavan kokemuksen jälkeen on koottava itsensä ja ryhdyttävä rakentamaan katu-uskottavuutta muilla taiteen aloilla. Niinpä jätin lausuntataiteen muille ja keskityin musiikin kuunteluun ja sen satunnaiseen tuottamiseen. Koulun puisella nokkahuilulla ei paljoa rokkia tulkittu ainakaan meikäläisen kyvyillä, mutta onneksi asiaan löytyi ratkaisu. Sosialistisen valuuttakaupan vääristymänä matkaoppaana Unkarissa toimineella tädilläni oli jääneet taskut täyteen zlotyja tai vastaavia hyödyttömiä pelimerkkejä, joiden kautta sain hallintaani komean unkarilaisvalmisteisen sähkökitaran korvikkeen. Tämä helmiäisnauhoin koristeltu köyhän miehen yleisliittolainen Gibsonin jäljitelmä sai luovuuteni puhkeamaan. Tosin tulkintoja vaikeuttivat osaltaan se, että kitara ja soittaja olivat erikätiset, eikä äänen saaminen kitarastakaan ollut helppoa. Onneksi apu löytyi vanhempien käytöstä poistetusta putkiradiosta jonka kautta tuliset rytmit kiirivät maailmalle. Kaupan päälle tuli vielä Jimi Hendrix-kampaus kun korjasin radion vikaa poistamalla radion takalevyn ja työntämällä käteni jännitteiseen kondensaattoriin. Käytännön kokemusta on siis AC/DC:n ensimmäisestä osasta, 220 voltin vaihtovirrasta.
Sähköisten kokeilujen jälkeen oli aika siirtyä akustisten kosketinsoitinten pariin – Aaronit tuli kahlattua kolmoseen saakka ja esityksiäni kuulleet muistavat vieläkin tuliset, joskin vapaamuotoiset tulkintani kappaleista ”Pilviä päin”, ”Intiaanitanssi” ja etenkin kiihkeä ”Tarantella”. Soitonopettajani ja minun yhteiseksi iloksi kuitenkin päätin lopettaa taiteenteon kolmannen Aaronin ensi sivuille.
Uudelle vuosituhannelle siirryttyä taiteen tekemisen polte on säilynyt. Kuten kolleegani Tuomari Nurmio sen ilmaisi ”Pakko on luoda jotain, vaikka talikolla”. Niinpä ikäänkuin vanha veteraani Neil Young, olen palannut akustisen kauden jäljiltä takaisin sähköiseen. Onneksi tekniiikka on kehittynyt vuosikymmenten mittaan niin, että kaiken maailman efektilaitteilla ja syntetisaattoreilla voi kuvitella itsensä Jimi Hendrixin vaaleammaksi veljeksi Woodstockin lavalla – ja ennen kaikkea niin, että sen voi tehdä kuulokkeet päässä muiden tuskaa lisäämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti