Spike Jones

Ohimennen kuuntelin tässä muutama päivä sitten vanhaa, likimain klassista musiikkia - huumorimusiikin isää Spike Jonesia tulkitsemassa ikivihreää "Tea for two" kappaletta. Siitä tuli mieleen kouluajat, kun jokainen marssitettiin vuorollaan luokan eteen laulamaan joku kappale laulukokeessa. (Sivuhuomio; Eipä ihme, että tutkimusten mukaan keskiverto suomalaismies pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa...).

Meilläkin järjestettiin vuosittain laulukokeet, jossa jokainen sai vuorollaan esittää kappaleen. Luokka käytiin läpi aakkosjärjestyksessä. Huonoksi onnekseni olin onnistunut kehittämään juuri musiikkitunnille pahemmanlaatuisen hikan, joka oli vaarantamassa tämän tärkeän koitoksen. Onneksi en ollut kuitenkaan ensimmäisenä lauteilla (kuten musiikkialalla tavataan sanoa), vaan kerkesin laatimaan suunnitelman millä hikasta huolimatta hurmaisin yleisöni. Ei muuta kuin kello kädessä laskemaan, mikä oli hikkausten väli ja sen mukaan repertuaaria suunnittelemaan. Valitettavasti vain näytti siltä, että hikka iski keskimäärin 20 sekunnin välein, mikä osaltaan kavensi valinnanvaraa.

Vuoron vihdoin koittaessa musiikinopettajani, entinen oopperalaulajatar, tiedusteli minkä kappaleen haluaisin laulaa, jolloin kerroin päätyneeni perisuomalaiseen kappaleeseen "Voimalla seitsemän miehen". Valinnan perusteena ei ollut samaistumiseni A. Kiven seitsemään veljekseen, vaan se että laulukirjasta löytyi ainoastaan kaksi likimain yhtä lyhytsäkeistöistä kappaletta, tämä ja "Oolannin sota". Niinpä vuoro koitti - odotin hikkaa luokan edessä keskittyneenä kuin Tomi Metsäketo ja sen tultua aloitin väkevän, mutta tulisen tulkintani. Muistan vieläkin opettajan epäuskoisen ilmeen kun vetäisin säkeistön noin 18,5 sekuntiin, ja sain kuin sainkin säkeistön osumaan kahden hikan väliin. Kuinka ollakaan, jouduin vetäisemään - enkä todellakaan yleisön pyynnöstä - toisenkin säkeistön, taas samaa kellotustekniikkaa käyttäen.

Lopputuloksena tömähti seiska kuin telkkä pönttöön.

Luomisen tuska

Lentomatkailun arkea on tullut sivuttua jos toisessakin kirjoituksessa tässä matkan varrella. Välillä matkojen välissä on hyvä rentoutua koneenvaihdon yhteydessä. Niinpä kerran Kastrupin kentällä Kööpenhaminassa haahuilin pitkin ja poikin terminaalin kauppoja. Elektroniikkakaupan hyllylle oli laitettu houkuttimeksi isohko sähköpiano, joka sai luovuuden puhkeamaan kukkaansa - ei siis muuta kuin rohkeasti itseään ilmaisemaan.

Vaikka Aaronin pianokoulua on tullut käytyä aikanaan vaihtelevalla menestyksellä kolmannen opuksen ensisivuille saakka, kosketintuntuma on vuosien mittaan käynyt varovaisestikin arvioiden aika ohueksi. Niinpä asetin sähköpianoon kytketyt kuulokkeet korville ja annoin pitkän lennon aikana patoutuneen ilmaisun tarpeen virrata vapaasti sähköisen boogiewoogien tulkintaan. Kaikki ei mennyt putkeen, mutta se mikä osaamisessa hävittiin, korvattiin tulkinnan tulisuudella. Niinpä oli suuri yllätys kun hätääntyneen, ellei peräti tuskaisen näköinen myyjä kiirehti kaupan toiselta laidalta juosten koneelle ja ihan artistilta lupaa kysymättä käänsi liki täysillä olleen voluuminappulan minimiinsä. Artistillekin kävi selkeästi ilmi, ettei kuulokkeiden kytkentä ollutkaan katkaissut virtaa kaiuttimista, vaan koko Kastrupin terminaali oli saanut kuulla kiihkeän boogiewoogieni.

Sanomatta lienee selvää, että tilanteen koko kauheuden paljastuttua totesin, etten ollutkaan kiinnostunut sähköpianosta ja oli muutenkin kiire poistua aika vilkkaasti terminaalin kaukaisimpaan nurkkaan kokemaan väärinymmärretyn taiteilijan angstia.

En ole sittemmin vieraillut ao. liikkeessä vaikka toisenkin kerran sen ohittanut. Ars gratia artis.

Herran haltuun

Amerikkalaiset ovat sitten valjastaneet korkeammat voimat taisteluun kohoavia bensan hintoja vastaan. Uutistietojen mukaan bensiinin gallonahinta on noussut liki neljään dollariin (vastaa n. 70 sentin litrahintaa), jota pidetään amerikkalaisittain täysin sietämättömänä. Niinpä joku valopää onkin keksinyt järjestää paikallisen Shellin pihalle Washington D.C:ssä 200 hengen rukoustilaisuuden jotta hinta saataisiin laskuun. Eipä ihme että suomalaisia pidetään sikäläisittäin likimain pakanoina - meillä hinta on vähintään kaksinkertainen eikä edes Nokian herätysliike ole reagoinut siihen.

Tässä viikolla tuli vaihteeksi ajeltua Kokkolaan ja vaikka korkein noteeraus oli jossain Merikarvian tietämillä 1,52 luokkaa, ei maanviljelijöiden kevätkylvöjä keskeytetty eikä yhdelläkään huoltoasemalla näytetty viettävän bensaseuroja. Ja Pohojanmaalla on sentään lähdetty nujakoimaan pienemmistäkin syistä.

Yhdysvallat on maa, jossa on tarkkaan erotettu kirkko ja valtio toisistaan. Siitä huolimatta ainakin tällaisena perussuomalaisena kiinnitti huomiota se, miten paljon uskonnot ja kirkossakäyminen kuului periamerikkalaiseen elämäntapaan. Jokaiselle Amazing Race tosi-tv sarjaa seuranneelle on tuttua kuinka kilpailevat tiimit työllistävät Herraa oman menestyksensä eteen - niinkuin tällä ei olisi kiireellisempääkin tekemistä kuin estää toista joukkuetta käyttämästä viivytyspassia seuraavassa tehtäväpisteessä. Vaikka valtiolla ja kirkolla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja uskonnollisuus on virallisesti "pannassa", se vaikuttaa suuresti monen arkipäivään. Toisaalta oli tärkeätä muistaa, ettei toivotellut kellekään työkaverille esimerkiksi "hyvää joulua", koska se on kristittyjen juhla - samalla olisi saattanut loukata juutalaisten hanukkaa ja muslimien perinteitä. Niinpä minäkin opin pikaisesti toivottelemaan laimeasti "happy holidays" ettei vaan kenenkään vääräuskoisen nenään livahda herne. Ihan riittävän tarkkana sai olla jo kristittyjen keskenkin kun ei aina muistanut kuka oli katolinen ja kuka presbyteeri. Luterilaiset tunnisti suomenkielisestä aksentista. Ei ole elämä helppoa Amerikassakaan.

Entisaikaan

Muutaman päivän takaiseen minigrip-kirjoitelmaan pitää lisätä jälkikirjoitus. Olin itsekin unohtanut tapauksen, mutta onneksi on sukulaisia jotka kyllä muistuttavat vanhoista kommelluksista jos uusista tulee pulaa.

Suljettavat ja useamman kerran käytettävät minigrip-pussit olivat teknistyvän kuusikymmenluvun suuria saavutuksia. Niinpä eräänä päivänä isä toi kotiin pussin, jossa oli kortteja. Samaan tapaan kuin edeltävät sukupolvet olivat hämmästelleet autoja ja lentokoneita, me pyörittelimme sisareni kanssa pussia käsissämme ymmärtämättä miten moisen ihmeen saa avattua. Pussin yläreunassa - ihan kuin tänäänkin - oli kummallinen sauma, muttei mitään mistä pussi aukeaisi. Aikamme pussia ähmisteltyämme päätettiin ratkaista asia perinteiseen tapaan: Kun äly ei riitä, otetaan voima avuksi. Eipä siis muuta kuin keittiöstä sakset, pussin yläreuna (kauniisti saumaa seuraten, sitä vartenhan se siinä ilmeisesti olikin) leikattiin auki ja avot, kortit olivat käytössä.

Taisi vähän nolottaa myöhemmin kun isä ihmetteli, mitä puuhasimme saksilla ja mistä muovipussin palaset olivat ilmestyneet. Saimme muistaakseni selkeää opastusta minigripin käyttöön ja sen jälkeen elämämme on ollut paljon vaivattomampaa. Tunne oli kuin entisajan metsurilla, joka palautti ensimmäisen moottorisahansa takaisin kauppaan kun sillä ei saanutkaan tehtyä mottia päivässä kuten mainoksissa oli luvattu. Kauppias ihmetteli miksei se onnistunut ja asiaa kokeillaakseen vetäisi moottorisahan käyntiin, johon metsuri; "Mikä helkkarin ääni tuo on..."