Hän on täällä tänään

Onni Orava on taas nähty Sotkamossa - olisihan se pitänyt arvata että kun kevään hiihtolomasesonki on kiivaimmillaan niin eikös tuo karmea Sokos hotellien maskotti jostain kautta tunge itsensä esiin.

Tämän vuoden debyyttinsä Onni suoritti Kainarin mukaan Sotkamon luistelutapahtumassa ja pahaa-aavistamattomat lapset olivat lehtitietojen mukaan hurranneet moisen otuksen ilmaannuttua paikalle. Meinasin kyllä ottaa retkiluistimet mukaan Sotkamoon ja mennä nauttimaan kevättalven luistelukeleistä Nuasjärven auratulle reitille. Mutta Onnin pelko on viisauden alku - taidan jättää luistimet tänne Kehä III:n sisäpuolelle.

Suuri jäljittäjä

Tuhkakylän perällä oleva kaivosalueemme on pinta-alaltaan vaatimattomat 61 neliökilometriä ja vaikka sinne on rakennettu niin tuotantolaitoksia kuin erilaisia liuotuskenttiä, alueelle mahtuu myös luonnontilassa olevaa kainuulaista korpea. Tosin Kainarin keskustelupalstaa seuraamalla tätä ei hevin uskoisi, koska siellä todistellaan että äskettäinen uraanin talteenottoa koskeva julkistuksemme on tuonut esiin toinen toistaan karmeampia ihmiskohtaloita ja -mutaatioita. Uskonasioitahan ei toki kannata ruveta tiedolla pilaamaan, mutta hieman terää jutuilta syö tieto siitä että Kajaanin Kauppakadulta mitataan korkeampia pitoisuuksia kuin mistään kaivospiirimme alueelta. Kesäaikaan olen jopa istunut ulkosalla Rosson terassilla ilman sivuvaikutuksia.

Joka tapauksessa kaivospiirin alueelle eksyy muutakin kuin kulkukortein varustettua paikallista eläimistöä. En tiedä onko syy että kainuulainen eläinkunta haistaa urbaanin cityihmisen vai mikä, mutta omat luontohavaintoni ovat jääneet yhteen teereen. Jälkiä on sitten näkynyt siinä määrin, että pian luontotaitoni ovat hioutuneet siihen malliin että painamalla pääni maaperää vasten pystyn aistimaan lähimetsikössä lymyilevien hirvien määrän, sukupuolen ja kunkin elikon painon. Nimittäin tähän mennessä omaan havaintorepertuaariin kuuluvat tuoreet ilveksen jäljet, hirvien jälkiä näkee joka nurkassa, riekon jättämät vanat lumessa. Ja tietenkin lemmikkieläimemme majavan pato yhdellä metsätaipaleella. Kuuleman mukaan liuotuskentillä on harhaillut myös susilauma ja yksi karhu kerkesi ekskursiolle louhokseenkin mutta totesi että Kainuusta löytyy hiljaisempiakin kolkkia. Noita isompia elikoita en sitten ole nähnytkään kuin Korkeasaaressa tai alakoulun eläinopin kirjan sivuilla.

Täytyy taas koettaa loppuviikosta bongata paikallista eläimistöä, jos kerrankin sattuisi näkemään ihan oikean luonnontilaisen eläimen. Ja jos sellaista ei satu silmään niin pääseepähän katsomaan kun yhtiön sponssaama rallikuski ajeluttaa väkeä reaktorihallin kulmilta Kotkanpesälle.

Kokkisota

Televisioon tupsahti muutama vuosi sitten joukko kokkiohjelmia ja pikapuoliin on alkamassa taas uusi jossa julkimot etukäteismainonnan perusteella eivät erota rapua hummerista. Tuskin edes Hummerista.

Omat kokintaipaleen ensi askeleet tuli otettua suurin piirtein samoihin aikoihin kun pitkätukkaiset nuorukaiset Liverpoolista rupesivat radiossa renkuttamaan jeejeemusiikkiaan. Kimmokkeen tähän kulinaristiseeen merkkitapahtumaan antoi ensimmäinen "Koululainen" -lehteni jonka reseptiosassa annettiin neuvot lettutaikinan valmistamiseksi. Vaikka suvussani miesväkeä ei hellan ääressä oltu juuri aiemmin nähty, ennakkoluulottomasti pyysin ja sain luvan avartaa osaamistani myös tälle perinteisen naisvoittoiselle keittiötaidon saralle.

Resepti oli laadittu lukijakunnan oletettua osaamista vastaten kohtalaisen helpoksi, ja niinpä lettutaikina syntyi käden käänteessä. Luonnollisesti suuren (joskin aloittelevan) kokin tapaan kuitenkin ennen paistamaan ryhtymistä maistoin taikinaa. Totesin saman tien että jokaisen kokin tekemä ruoka todellakin maistuu erilaiselta - taikina ei maistunut likikään samalta kuin esimerkiksi äidin valmistamana. Niinpä kävin huolellisesti reseptin läpi ja varmistin, että olin noudattanut ohjeita kirjallisesti. Kun olin tästä vakuuttunut, päättelin ettei taikinasta puuttunut mitään, vaan kaikki ainesosat oli reseptin mukaan lisätty. Tosin yhdessä kohdassa reseptiä epäilin painovirhepaholaisen pujahtaneen joukkoon. Tästäkin olin selvinnyt tulkitsemalla kyseisen kohdan ihan oma-aloitteisesti - mutta koska taikinassa oli hieman omituinen sivumaku, päätin vielä tarkistaa tämän yksityiskohdan ennen lettujen paistoa.

Suureksi hämmästyksekseni kuulin äidiltäni, ettei 1 tl ollutkaan väärinkirjoitettu yksi desilitra, vaan metriasteikosta poiketen "teelusikallinen". Kun taikinan virheen lähde oli näin paikallistettu, eli suolaa oli jossain määrin yli ohjeessa tarkoitetun, päätin korjata virheeni. Kaikkihan luonnollisesti tietävät, että suolan vastakohta on sokeri, joten otin desin mitan jonka täytin sokerilla piripintaan, sitten teelusika jolla otin lusikallisen pois mitta-astiasta. Ja kuten ranskalaiset kokit sen sanovat: E voilá!

Yllätys oli suuri kun taikinan maku ei muuttunut, ei ainakaan parempaan suuntaan. Tässä vaiheessa päätin turvautua kokeneemman kokin apuun, mutta hän totesi mömmöä maistettuaan sen toivottomaksi ja niin taikinayritelmäni päätyi Helsingin viemäriverkostoon. Loppujen lopuksi suoritimme sujuvan vuoronvaihdon lieden ääressä eikä aikaakaan kun jo syötiin lettuja. Ei tosin minun tekemiäni.