torstai 29. marraskuuta 2007

Kruunupyy International

Yhdysvaltalaisten lentokenttien nimeämiskäytäntö on kummastuttanut minua aina. Useimmat lentokentät on nimetty, kuten esimerkiksi Clevelandissa "John Hopkins International Airport'iksi". Kun sitten rupeaa katselemaan minnekäs kentältä pääsee, niin todennäköisimmän kansainvälisimmät lennot ovat Kanadaan. Mikäs siinä, ulkomaahan sekin on - mutta tuntuu siltä että aika lailla heppoisin perustein noita "International" lisäkkeitä jaellaan.

Niinpä amerikkalaista mallia seuraten Kruunupyyn kentän kuuluisi nimetä Kruunupyy Internationaliksi, sillä satunnaisten yksityiskoneiden lisäksi kentältä on talvisaikaan säännöllisiä ulkomaanlentoja. Tiistaina illalla kun raahauduin kentälle iltakuuden koneeseen, kentällä seisoi Finnair Boeing lähdössä Teneriffalle. Lentokentän toiminta ikäänkuin sähköistyy näinä päivinä, vaikka Cafe Cronesta ei silloinkaan saa pilsneriä vahvempaa matkaevästä. Sen sijaan on turha luulo, etteikö tax free pelaisi. Keskiverto-ostoskärryjen kokoinen rullakko täynnä perusjuomia ja parfyymeitä rullataan Kruunupyyn portti 2:n tuulikaappiin ja sieltä myydään viinaa janoisille lomamatkalaisille. (Todettakoon, että Kruunupyyn kentällä on 3 porttia ja myös tullin punaiset / vihreät kanavat.

Käry kävi

Aamulla tuli taas tavan mukaan tarkistettua, mitä maailmalla on tapahtunut. Eikös taas ollut työnantaja päässyt liki perinteisellä tavalla iltapäivälehtien nettiuutispalstoille. Rikastevarastossa oli raaka-aine pikkaisen kärähtänyt - tai oikeammin sanottuna kasa oli ruvennut kytemään ja muodostamaan savua. Tekevälle sattuu...

Valitettavasti yleensä uutisointi keskittyy ikävien asioiden esiin tuomiseen - kuluvan vuoden mittaan uutiskynnys on ylittynyt valtakunnan tasolla kolmesti. Ensimmäinen ja räväkin lienee "Räjähdysvaara Kokkolassa". Raflaava otsikko, jossa kerrottiin että vetytehtaalla oli vuoto ja sitä kautta räjähdysvaara. Oikeasti kyse oli koetehtaan venttiiliviasta aiheutuneesta pienestä prosessihäiriöstä ja sen kautta pienestä vetyvuodosta. Ei siitä olisi tainnut yrittämälläkään saada "räjähdysvaaraa Kokkolaan", mutta hyvä otsikko kuitenkin irtosi. Seuraava (oikeasti vakavampi) juttu meni jo vähemmällä julkisuudella kun kesäseisokin aikana oli putkistoihin kehittynyt vetyä ja reaktorin kansi pamahti ilmaan. Onneksi kukaan ei loukkaantunut, vaikka samassa tilassa oli useampi henkilö huoltotöitä.

Kaikki edellä mainitut tapaukset luonnollisesti tutkitaan sekä sisäisesti, että osittain myös ulkopuolisten toimesta - ja kun tehdas pyörii nykytermistön mukaan 24/7, niin erilaiset häiriöt ovat mahdollisia varotoimista huolimatta.

tiistai 20. marraskuuta 2007

Kaikki tiet vievät Kokkolaan

Kokkola - kuten pääosa Suomesta - on tähän aikaan pimeä paikka. Niinpä hämmästykseni oli enemmän kuin suuri havaitessani eilen että Kokkolan ykköshotelli Kaarle oli ääriään myöten täynnä, joten jouduin majoittumaan ensimmäistä kertaa torin toiselle laidalle hotelli Kokkolaan. Kansa näyttää siis rynnänneen suurin joukoin ihailemaan Kokkolan marraskuun sateisen pimeitä iltoja.

Eilisilta kului taas kerran kansainvälisissä merkeissä kahden japanilaisen, yhden germaanin ja yhden keskipohjalaisen kanssa. Tässä vanhojen akselivaltojen edustajien kokouksessa nautittiin hyvä illallinen vanhassa kaupungissa (ei ihan yhtä idyllinen kuin esim. Tukholmassa, mutta kuitenkin) ja ihmeteltiin missä ihmeessä kaikki ihmiset ovat. Varsinkin toista viikkoa talomme palveluksessa oleva germaani - joka myös vietti jo toista viikkoaan Kokkolassa, tuntui selvästi olevan hämillään siitä mihinkä olikaan tullut ryhdyttyä. Totesin kuitenkin herr Doktorille, että hän oli tervetullut tutustumaan Vantaan toimistoomme ja samalla saattaisi nähdä hieman pääkaupunkiakin. Helpotus oli suorastaan aistittavissa.

Onneksi Kokkolasta löytyy Huismanni - sen baaritiskiltä oli hyvä seurata Suomen potkupallomaajoukkueen via dolorosaa EM-kisoihin. Tavoitteeksi näytti jäävän. Ja onneksi täältä lähtee joka ilta pari potkurikonetta, joilla pääsee takaisin sivistyksen pariin.

maanantai 19. marraskuuta 2007

Top 10

Amerikkalaiset ovat rankanneet kaupunkejaan rikollisuuden mukaan, ja eikös Cleveland päässyt mukaan top 10:een - tosin viimeiselle sijalle. Listaykkönenkään ei tullut niin kauhean kaukaa, eli johtopaikan tässä kyseen- ja kiistanalaisessa listauksessa vei Detroit, Michigan. Toinen paikkakunta Michiganista oli Michael Mooren kotikaupunki Flint. Muistaakseni toimintatäyteisen uutiskanava Action Newsin arvio oli, että vuonna 2006 Clevelandissa tapahtui 138 murhaa tai tappoa - ja ainakin alkuvuoden tahti vaikutti sen verran rivakalta, että kuluva vuosi saattoi olla vieläkin väkivaltaisempi.

Kaiken tämän jälkeen on syytä todeta, ettei Cleveland vaikuttanut yhtään sen kummoisemmalta paikalta kuin mikään muukaan suurkaupunki. Action Newsiin päätyneet tapaukset olivat lähes järjestään tapahtuneet jossain kaupungin itäpuolen slummialueilla, ja ne olivat luonteeltaan huumejengien ja rikollisten keskinäisiä välienselvittelyjä, joihin ei normaaleilla töissä käyvillä ohiolaisilla ollut osaa eikä arpaa.

Pubikierros Glenrothesissa


Viime torstai-iltana tuli tehtailtua uskomattomalta kuulostava ennätys. Iltakuuden maissa lähdettiin tehtaalta pubikierrokselle St. Andrewsin suuntaan Fifen nummille. En ole koskaan aiemmin täällä saarivaltakunnassa käynyt kolmessa pubissa alle kymmenessä minuutissa, ensimmäistäkään olutta nauttimatta. Kierros oli säästeliäisyydessään varmaan skottilaiseen makuun.

Syy kuivaan kierrokseen oli varsin proosallinen. Koska tarkoitus oli pitää yövuoron henkilöstölle vielä iltakymmeneltä yksi tiedotustilaisuus, paikallinen toimitusjohtaja vei meidät illastamaan. Sattui olemaan Beaujolais Nouveaun ensi-ilta, joten skotit olivat täksi illaksi poikkeuksellisesti vaihtaneet mallaspohjaiset jalot juomansa marjamehuun ja joka paikka oli täynnä. Niinpä majatalon sijasta siirryttiin hyvässä yhteisymmärryksessä paikallisen herraskartanon alakertaan syömään paikallista perinneruokaa – fish and chipsejä.

Viimeinen niitti oli paluu Glenrothesin hotelliin. Manchesterilaisen kolleegani kanssa suunniteltiin yömyssyn ottamista ennen nukkumaanmenoa, mutta Glenrothes osoittautui Skotlannin Kruunupyyksi – olutta ei löytynyt puolenyön aikaan mistään. Pääkadulta ei löytynyt pubin pubia, hotellin viereinen oli remontissa (jo ennen saapumistamme; toim.huom). Täytynee vahvasti harkita osallistumista paikallisyhtiön pikkujoulujuhliin joulukuun alussa, jos tämän käytösharhauman saisi korjatuksi.. Ainakin toimitusjohtajan pikkujoulukuvauksesta päätellen suomalaisilla ja skoteilla on muutakin yhteistä kuin omituinen aksentti.

Rapa-Ripa tehtaalla


Ennen vanhaan rajanveto työntekijän ja toimihenkilön välillä tehtiin sen mukaan pesikö kätensä ennen vessaan menoa vai sen jälkeen. Vastakkain asettelun aika on ohi myös työelämässä. Viime viikon lopulla nimittäin tuli käytyä tutustumassa yhtiömme uuteen tulokkaaseen, skottilaiseen yritykseen joka toimii puolijohdeteollisuuden valomaskien valmistajana. Tuotantotiloihin ei käytykään kuin hollitupaan, vaan sinne meno oli kuin shintolainen rituaali.

Ensin tukka piiloon suihkumyssyyn, jalkoihin asuntoesittelyistä tutut siniset töppöset, naamalle Aku Ankka naamari, josta piti taivuttaa nenän ympärille alumiininen kehikko ja leukalappu tiivistämään inhimilliset päästöt minimiin. Näissä varusteissa pääsi pukutiloihin, jossa päälle puettiin tiiviistä muovipakkauksista esiin kaivetut desinfioitu kokohaalari, päähän huppu ja kauluri, jalkoihin vielä polveen saakka ulottuvat töppöset ja käsiin lääkärin muovihanskat. Tämän kymmenminuuttisen pukeutumisen jälkeen sitä oltiinkin valmiit siirtymään tuotantotiloihin ilmanpainekaapin kautta (30 sekunnin ilmapesu) kohtalaisen varmoina siitä, ettemme habituksellamme ja päästöillämme pahemmin sotke tuotteiden puhtautta. Siinä sitä seistiin kun pingviinit valkoisissa takeissa ja nokissa.

Harvoin sitä tuntee itseään kirjaimellisesti olevansa kuin Tenavien Rapa-Ripa…

Syy tähän rituaaliin oli, että yhtiön tuotteet ovat ultrapuhtautta vaativia puolijohteiden ”virtakaavioita”, joiden perusteella puolijohteet ladotaan muutaman nanometrin kerroksiin. Keskivertokansalaisen hilsehiukkanen pilaa helposti tuhansien eurojen lopputuotteen, jota on parhaimmillaan työstetty puolentoista vuorokauden verran. Niinpä tuotannon tiloihin meno edellyttää edellä kuvattuja suojautumistoimia. Aamutuimaan tuli istuttua tuotannon suunnittelupalaverissa, jossa käytiin läpi edellisviikkojen ”päästöjä” – neuvotteluhuoneen seinälle heijastettiin elektronimikroskoopin kuvia havaituista poikkeamista – siinä oli kauhea orgaaninen jätös (työläisen hikeä), kultahippuja (kokoluokkaa kymmenen mikronia – luokkaa tuhannesosa hiuksen paksuudesta.). Kultapäästön lähteeksi arveltiin naimisissa olevaa naista. Arvio ei perustunut sukupuolisyrjintään, vaan siihen että tämä 18 karaatin kultaa oleva kymmenen mikronin hippu oli ilmeisesti irronnut kahden sormuksen hangatessa vastakkain, ja läpäissyt muovihanskan. Tarkkuus oli selvästi suurempi kuin vanhassa hyttysvitsissä (”millikin pieleen ja se on silmässä…”), nimittäin pienimpiin aukkoihin jouduttiin käyttämään elektronimikroskooppia kun valonsäde ei enää mahtunut niin pienestä reiästä läpi. Kaikkihan sen tietää, ettei se mahdu alle 130 nanometrin reiästä…

Kun on tottunut siihen, että Kokkolassa tavaraa lykätään putken päähän kauhakuormaajalla, niin täkäläinen homma vaikuttaa aikamoiselta pipertämiseltä. Mutta on siinä sellainen high techin maku mukana.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Likainen kone


Aamulla riitti taas hupia seuratessa vaahtosammuttimen kokoisia kanssamatkustajia kun lentelin Kokkolaan (kolmatta kertaa viikon sisään...). Suurta hämmennystä n. 1 ja 3-vuotiaissa nuorissa miehissä herätti se, että kone oli niin likainen että se piti pestä ennen kuin sillä kehtasi lähteä ilmaan. Onneksi lentoyhtiö oli huomannut tämän, joten koneen siivet ruiskutettiin, vieläpä kahteen kertaan. Siinä vaiheessa oli tietenkin kiinnostus herpaantunut ja nuoria matkustajia kiinnosti enemmän äidin käsilaukun kasteleminen mukana olleilla pillimehuilla. Elämässä on hetkiä, jolloin on kiitollinen lentoyhtiöiden turvasäännöksistä, mm. siitä että koneessa istutaan istuinvyöt kiinnitettyinä. Niinpä tällä pillimehukohtausta oli ihan kiva katsoa pari riviää taaempaa. Erityisesti ottaen huomioon sen, että nuorempi virtuoosi koetti muutamaankin otteeseen koneen lasien kestävyyttä päästelemällä kolmen viivan C:itä. En ollut lainkaan pahoillani siitä, että potkurikoneilla matkustettaessa perusvarustukseen kuuluvat myös ääntä tehokkaasti vaimentavat kuulokkeet.

Kokkola on tullut tutuksi viimeisen viikon aikana, kun täällä on tullut vietettyä aikaa enemmän kuin kehä III:n sisäpuolella. Normaalien kokoustamisten oheen on tullut käväistyä Ykspihlajan työväentalolla merkkipäiväjuhlissa ja pari iltaa on mennyt Perhojoen rantamilla. Valitettavasti vain näyttää siltä, että kenties jo tällä viikolla pääsee parantelemaan itse diagnosoitua poskiontelotulehdustaan Keski-Eurooppaan.

maanantai 5. marraskuuta 2007

Viimeinen Twingo Pariisissa


Tuli käväistyä Paraisilla viime viikon lopulla. Jälleen kerran ei voinut olla ajattelematta, etteivät esi-isämme tainneet ainakaan etuilla siinä jonossa jossa jaettiin asuinpaikkoja. Nimittäin kun täällä oli kylmää ja lunta pyrytti, Pariisissa oli kymmenkunta astetta lämmintä ja katukahvilat iltasella mustanaan väkeä. Pitihän siinä käydä nauttimassa Champs-Elyseellä kipurajalle hinnoiteltu 15 euron oluttuopillinen. Hinnoittelu on selvästi raittiusvalistustakin tehokkaampi hillitsemään kulutusta.

Ranskalaiset ovat kyllä ihan oma rotunsa. Yksilöllisyys on kunniassaan - mm. liikennesäännöthän ovat tarkoitettu ainoastaan ihmisten kiusaamiseksi. Seurasin vasemmalla rannalla iltapäiväruuhkassa liikennettä, ja arviolta joka viides moottoripyöräilijä tai skootteristi ajoi sujuvasti liikenteenjakajan väärältä puolelta vastaan tulevaa bussikaistaa. Riippumatta siitä tuliko bussi vai ei. Bussikuskit näyttivät tottuneen tähän eikä menettely selvästikään haitannut ketään. Zut alors...

Autoja Pariisissa riittää. Merkittävä huomio on, että valtaosa niin pikkuautoista kuin isommistakin on paikallista tekoa - Renault, Citroen tai Peugeot vaikuttivat edustavan 90 % autokannasta. Japanilaisia riisipusseja ei kaduilla juurikaan näkynyt, sillä ainoita poikkeamia ranskalaiskannasta olivat Bemarit ja Mersut. Näköjään alkaa EU lähentää naapurikansoja, jos ei muuten niin tekniikkamielessä. Ranskalaiset ovat kuitenkin hiljalleen luopuneet toisen maailmansodan aikaan kehittämästään strategisesta aseesta - keltaisista ajovaloista. Tämän älynväläyksen ideanahan oli kertoman mukaan se, että pystyttiin tunnistamaan ajovaloista auton kansalllisuus erityisesti pimeän aikaan. Vielä kymmenisen vuotta sitten yli puolet autoilijoista suosivat keltaisia valoja, mutta nykyään ne vaikuttivat kadonneen likimain tyystin.

Täytyy tässä alkaa hiljalleen miettiä, olisiko syytä luopua hiihtoliiton hyväksymistä suvikumeista ja siirtyä nastarenkaiden käyttöön. Tai pitäisiköhän palata Pariisiin...