Se lentää kuin tuhka tuuleen

"Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan". Islannin tulivuoren päästöt kummasti pistävät tällaisen patologisen lentokoneenkäyttäjän aikataulun uusiksi. Viime torstaina kesken kaivoskierroksen rupesi kuulumaan kummia huhuja siitä, että Pohjois-Suomen kentät ovat sulkeutumassa kiitos Islannin tuhkapäästöjen. Ja niinhän siinä kävi, että kun torstaina piti iltasella pöläyttää sivistyksen pariin että Kajaanin kenttä kuten muu Pohjois-Suomen lentoliikenne oli pistetty seis. Joten kuten ja Liisa ja Matti noin 140 vuotta sitten, ei muuta kuin rautahevon kyytiin ja sillä mm. Lapinlahden kautta Helsinkiin.

Matkailu avartaa näkemyksiä ja vaikkei rautateitse kulkeminen Kainuusta Etelä-Suomeen olekaan ihan tavatonta, ei siitä ihan ole tapakaan kerennyt muotoutua. Mutta meneehän päivä siinäkin. Ja kun vihdoin pääsee Pönttövuoren tunnelin eteläpuolelle, on suorastaan tuntu siitä että ollaan taas eteläisen sivistyksen parissa.

Mutta toisaalta tällainen katkos lentelyyn tekee hyvää. Kun on vuoden 2006 lopulta lennellyt enemmän kuin kehtaa kuvitellakaan, tuntuu mukavalta kun menee muutama päivä kun ei tarvitse taas seistä lentokentän turvatarkastusjonossa. Vaikka perinteinen poikien kevätretki Levin hangillekin siirtyi seuraaville lumille. Ja niinhän se on että juuri kun oppii lentämään, pistetään koko homma puihin...

Ja tilastonikkareille tiedoksi - tämän kirjoitelman myötä Diileri siirtyy jo neljännellesadalle kirjoitukselle. 301. pläjäys kyseessä - vähänpä sitä ihminen tietää kun viattomana rupeaa Clevelandissa tällaista kirjailemaan. Mutta mikäs siinä - valitulla asiattomalla linjalla tullaan jatkamaan myös jatkossa.

Eettinen hirvenkaato

Eipä ole montaa kirjoitusta siitä kun valittelin etten ole kaivospiirin alueella nähnyt isommista eläimistä mitään muuta kuin tuoreet jäljet lumessa. Ja niitäkin lähinnä talviaikaan. Mutta näköjään blogeilla on vaikutusvaltaa sillä heti tuoreeltaan tuli eteen ihan aito metsänelävä – hirvi.

Vaikka hirvi ei ollutkaan kummoinen vaan ihan ylivuotinen vasa, se seistä möllötti keskellä Lahnasjärventien risteystä kaivoksen portilla iltapäiväruuhkan aikaan. Niinpä minäkin bongasin tuon luontokappaleen jo hyvän matkan päästä ja tavoistani poiketen en lasketellutkaan alamäkeä kuuttakymppiä vaan jäin odottelemaan mitähän mullikka päättäisi tehdä.

Ja selväähän on ettei luontokappale rupea umpihangessa rämpimään ja niinpä tämäkin otus rupesi juosta lönköttelemään pitkin Lahnasjärventietä Viinamäen suuntaan. Eihän Kainuussa kovin kummoiset näköalat ole muutenkaan mutta liki puolen kilometrin jälkeen alkoi hirven hanurin tuijottaminen kyllästyttää. Varsinkin kun otus ei mitenkään ottanut onkeensa sitä mahdollisuutta että siirtyisi kaikessa rauhassa pientareelle kun jätin isomman välimatkan tähän eläinkunnan Ritolaan. Tyhmänlainen elikko jatkoi vaan juoksuaan, vieläpä keskellä tietä katsomatta siihen olinko kahdenkymmenen vai sadan metrin päässä. Kun sitten tulin siihen tulokseen että matka Vuokattiin hirven opastamana tulee viemään kohtuuttoman pitkään, päätin ryhtyä luontoarvoja suojelevaan ohitusyritykseen jahka eläin tajuaa siirtyä oman kaistansa reunaan ja antaa tilaa nopeammilleen. Pitkällisen odotuksen jälkeen hetki koittikin – carpe diem – ja päätin ampaista vanhalla, parhaat päivänsä nähneellä Volkkarilla tien vasempaan laitaan ja hirven rinnalle.

Ja niinhän siinä kävi että vihdoinkin tuo elikko tajusi että tiellä on muitakin, vilkaisi minua ja näki urbaanin cityihmisen katseen ja vihdoinkin päätti hypätä pientareelle. Ponnistus oli kuin Bob Beamonilla Meksikon kisoissa 1968, mutta talvi yllätti hirven ja niinpä se ottaa mätkähti kyljelleen tien varteen – tosin siinä vaiheessa kun näin sen peilistä, elikko oli pystyssä ja hangen puolella, päästäen ohi viiden auton letkan.

Nyt ei voi valittaa etten ole nähnyt elikoita. Pikemminkin olen saanut maineen miehenä joka kaataa hirven katsellaan tyyliin ”Men who stare at goats”. Kyse lienee kainuulainen sovellus ekologisesta ”catch and release” –kalastuksesta jossa saalis lasketaan takaisin veteen. Onpa nyt sitten metsästyssaldoni yksi (ekologisesti) kaadettu hirvi.

Ja mitä tulee bongattuihin metsäneliöihin, puntit Kainuun ja Espoon kesken ovat tasan. Lauantaina nimittäin näin Kilossa lumikon.

Ilmojen halki

Säännöllistä lentomatkailijaa huolettaa luonnollisesti kaikista katastrofielokuvista á ”Kiitorata” tuttu tilanne kuinka toimia kun molemmat lentäjät ovatkin yhtäkkiä ohjaamossa kanttuvei ja lentoemäntä kuuluttaa huolissaan sattuisiko matkustajien joukossa olemaan yhtään lentotaitoista.

Onneksi kansallinen lentoyhtiömme on laajentanut matkustajakuntansa osaamispohjaa kutsumalla muutaman asiakkaansa tutustumaan yhtiön turvallisuuskoulutukseen ja samalla kokeilemaan yhtiön uusinta Airbus A330/340 simulaattoria. Asiaan vihkiytymättömille lienee syytä korostaa että kyseinen härveli ei ole Microsoftin Flight Simulator –pelin päivitetty versio vaan vaatimattomat 12 miljoonaa euroa maksava vekotin joka on siinä määrin oikeata lentokonetta vastaava, että lentokoneen puikoissa saattaa olla joku Kutvonen joka lentää ensimmäistä kertaa kyseistä konetyyppiä (tosin valvonnan alaisena) ihan oikeasti.

Niinpä ei ollut mitenkään vaikeata vastata myöntävästi kun tilaisuus tällaiseen tarjoutui. Tilaisuuden aluksi tutustuttiin lentävän henkilökunnan turvakoulutukseen ja sen jälkeen päästiin kokeilemaan miltä tuntuu lentää isoa Airbusia. Isäntäväkemme valitteli että kutsusta poiketen emme päässeetkään lentämään nelimoottorista A340 versiota vaan pienemmällä A330 versiolla, jolla mm. New Yorkin lennot hoidetaan. Ero näillä kahdella oli se, että toisessa oli neljä kaasukahvaa kahden sijasta ja vastaavasti yläpaneelissa jokaiselle neljälle moottorille sammutusjärjestelmät kahden sijasta. Maailmanmiehen elkein torjuin kuitenkin valittelut toteamalla ettenpä ole tuollakaan versiolla ennen lennellyt ohjaamon puolella.

Ja niinhän sitä isoakin miestä lapsettaa kun pistetään tuollaiseen viisimetristen jalkojen varassa seisovaan koppiin, istutetaan perämiehen paikalle ja edessä odottaa Hong Kongin kiitorata 25R pimeässä illassa. Tosin kapteeni oli toimintakykyisenä vieressä mutta antoi perämiehen hoitaa homman ohjeittensa varassa. Ja ei muuta kuin seisontajarru pois päältä, nupit kaakkoon ja taivaalle. Airbus lähti liikkeelle täysin todentuntuisesti ja kun vauhtia oli tarpeeksi, kapteenin ohjeen ”rotate” mukaisesti nostin koneen joystickistä vääntäen taivaalle ja kapteenin ohjeen mukaan tähdäten kohden Victoria’s Peakin huippua, luonnollisesti moottoritehoja alentaen kun laskutelineet oli saatu hinattua ylös.

Kunnon katastrofielokuvameininkiin kapteeni opasti että lentele vaan vuorta kohti, äläkä välitä vaikka koneen automatiikka varoittaakin ”terrain, terrain”. Siinä sitten viileän rauhallisesti laskettelin vuoren seinää kohti (kämmenet hikisinä) odottaen että milloin Airbusin automatiikka suostuisi muuttamaan mantransa muotoon ”terrain, pull up, pull up!” Ja kun vihdoin odotetut vuorosanat koittivat, pistin tehot täysille ja vetäisin koneen komeaan nousuun ja vuorenhuipun ohittaen 7000 jalkaan. Siellä sitten pieni kierros ja suunta takaisin kenttää kohden. (Välillä tosin moottori syttyi tuleen, mutta siitähän selvittiin sammuttamalla palo oikeaa nappia painaen.) Ja eipä muuta kuin kone oikeaan suuntaan, tehot vähemmälle ja laskuun. Ja hiki tuli puseroon seuratessa laskeutumisvaloja ja miettiessä annettuja ohjeita, yrittäen olla ryssimättä elämänsä tilaisuutta. Ja kun vihdoin kiitorata tuli eteen ja korkeus 40 jalkaan, tehot pois ja nokka ylös. Ja (liki) kymmenen pisteen lasku oli valmis. Tosin pienenä kauneusvirheenä tunnustettakoon ettei kone osunut ihan keskelle kiitoradan keskiviivaa. Mutta radalla pysyi eikä edes pompannut.

Kyllä nyt on rento olo kun lentelee Kajaaniin. Vaikka en taida sittenkään ensimmäisenä asettua jonoon jos lentoemäntä kyselee lentotaitoisia. Kun ei ole kelpuutusta ao. konetyyppiin.