Lentäen olisit jo ilmassa

Vuodenvaihteen tietämillä ilmailuun on tullut taas ihan uutta särmää. Joulun alla kansallinen lentoyhtiömme oli ilmeisesti havainnut veloittavansa Helsingin ja Kajaanin välisestä lennosta likimain saman summan kuin tarjoushinta on Helsingistä New Yorkiin. Liekö sitten joulumieli yllättänyt mutta jouluviikolla lentoyhtiö tarjosi tilaisuuden istuskella koneessa Kajaanin lennolla melkein yhtä pitkään kuin noilla tarjouslennoilla. Kätevästi viisi tuntia vierähti ja vuorokausikin kerkesi vaihtumaan ennen kuin koneen pyörät koskettivat kentän pintaa Paltaniemellä.

Toisalta kuulutusten myötä oli mukava seurata prosessin etenemistä. Heti kun oltiin päästy (ihan ajallaan) koneeseen istumaan, kuulutettiin että nyt odotamme lentäjiä, jotka ovat myöhässä edelliseltä lennolta. Kahden tunnin kuluttua sitten nämä saatiin paikalle ja kapteeni loihe kuuluttamaan että matkaan päästään heti kun koneen kuormaus ja siipien pesu on saatu valmiiksi. Siinä sitten vierähti seuraavat kaksi tuntia. Mutta perille päästiin.

Viime viikolla sitten vastakkaiseen suuntaan tullessa oli edessä neljän tunnin odotus, tosin syy oli ihan perinteinen tekninen vika eikä Baronan kuormaus. Mutta useampi tunti siinäkin vierähti kuin siivillä.

Eilen sitten turvatarkastus pani parastaan. Tietokonelaukkuni, joka on toisenkin kerran tätä väliä reissannut, pääsi uuden tarkastajan vartin mittaiseen erityiskäsittelyyn. Viidennen läpivalaisun jälkeen löytyi - eipä ollutkaan monityökalu Leatherman, kuten viskaali epäili vaan - mokkula. Ilmeisesti uusi tekniikka tuottaa vaikeuksia ilmailumme turvallisuudesta vastaaville. Toisaalta, yksi kaveri reissasi kolmatta kuukautta kirjeveitsi käsimatkatavaroissaan ilman pienintäkään huolen häivää.

Korkeushyppyä

Työelämässä on joskus käynyt mielessä ajatus, että koulussa ollessa eräitä aineita olisi kannattanut opiskella kun kerran oppia oli tarjolla. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, tällainen ajatus on käynyt mielessä mm. ruotsinkielen osalta. Nykyhommissa ei olisi pahitteeksi että lukion kemiantunneillakin olisi keskittynyt opiskeluun kepposten sijasta. Vaan kun ei.

Lukion kemiantunnit pidettiin tätä ainetta varta vasten suunnitellussa luokassa, jossa pulpettien sijasta istuttiin ikäänkuin porrastetussa auditoriossa. Kuinka ollakaan, en istunut eturivissä kavereitteni kanssa, vaan luokan naispuolisten hikipinkojen takana kakkosrivissä, jossa vältti opettajan valvovan katseen.

Kun lukion kemiaan ei enää kuulunutkaan vedyn tekemistä tiputtelemalla suolahappoliuosta (HCl) sinkkipalan (Zn) päälle ja sitten hienovaraisesti poksauttamalla se tulitikulla (paitsi Make ja Sauli, jotka avasivat vastoin nimenomaista kieltoa laitteen venttiilin täysille ja poksauttivat koko vehkeen taivaan tuuliin paineen noustua liian suureksi), vaan lähinnä tylsiä laskuja jossa pyrittiin arvioimaan eri ainesosien moolisuhteita. Mitä sitten mahtoivatkaan olla...? Näinpä oppituntien virikkeet piti järjestää omaehtoisesti.

Erityistä huomiota sai aikaan tempaus joka lähti liikkeelle siitä että olin käynyt hakemassa koulun vieressä asuvalta isoäidiltäni jotain nimeämätöntä tarvetta (ei omaani, toim.huom.) varten kettupuuhkan. Sellaisen kuolleen punaketun nahan, jossa lajin tunnistamisen helpottamiseksi oli pää jätetty paikalleen ja siihen viritetty lasisilmät elävoittämään olion habitusta. Katsellessani salkkuuni pakattua kuollutta kettua totesin ettei tällaista elämänsä tilaisuutta voinut päästää sormiensa läpi. Päätimme poikien kesken järjestää korkeushyppykilpailun ja samalla veikkauksen voittotuloksesta. Kesken kuusikymmenvuotiaan sydänsairaan kemianopettajamme antautuneen kemian luennon kaverini Jaska toimi mittamiehenä ja minä idean isänä sen itseoikeutettuna toteuttajana. Niinpä rupesin hiljalleen hivuttamaan kuollutta kettua edessä istuvan luokkatoverini olan yli. Kuinka ollakaan olimme aliarvioineet kauhistuneen naisen kirkaisun voiman suljetussa luokkatilassa. Nähdessään kuolleen ketun pään hivelevän poskeaan edessä oleva neito kirkaisi jopa Monica Aspelundin tuottamaa korkeaa C:tä puhtaaamman äänen, pomppasi pystyyn pöytälevyn melkein irti repäisten ja tietenkin jatkaen karmeata huutoaan. Kettu oli jo kadonnut tässä vaiheessa salkun uumeniin, eikä kemian opettaja voinut ymmärtää nitroja etsiessään syytä tähän äkkinäiseen kirkaisuun.

Hyvä ettei tullut syyllistyttyä miestappoon nuorena rikoksentekijänä. Uhrikin toipui eikä ilmeisesti saanut mitään peruuttamatonta kammoa eläimiä kohtaan kun on sittemmin väitellyt eläinlääketieteen tohtoriksi ja istuskelee nykyään AIV:n vanhalla jakkaralla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Jatkuva lumentulo muistuttaa kuusikymmenluvusta, jolloin oli vielä talvisin talvia ja kouluissa liikuntatunteja. Jopa töölöläiskoulujen curriculumiin kuului noihin aikoihin yleissivistäviä liikunnan lajeja kuten jääkiekko ja maastohiihto. Jälkimmäinen oli pakollista muistaakseni vain kerran tai kaksi talvessa, kiekkoa oli taas ohjelmassa viikottain.

Liikunnassa ei sinänsä ole mitään pahaa ellei sellaiseksi lasketa sitä epämiellyttävää puolta että liikkuessa tulee hiki. Erityisesti ottaen huomioon kuusikymmenluvun kehittyneen materiaalitekniikan, jossa hengittämätön nailonkangas edusti alansa huippua, hikeä tuppasi lykkäämään pintaan kohtalaisen pienellä panostuksella. Mukavahan sitä oli istua 35 muun oppilaan kanssa samassa luokkahuoneessa iltapäivä kun aamu oli touhuttu jääkentillä. Kyynel tuli silmäkulmaan ihan muista syistä kuin liikutuksesta.

Erityisen suurella lämmöllä muistelen sitä tunnetta mikä syntyi kun rahtasi hiihtokamppeita aamutäydessä ratikassa ison koululaukun kera. Kanssamatkustajiakin ilahdutti monipäinen hiihtäjien joukko joka täytti vaunut kansaneläkelaitoksen pysäkillä ja sohi bambusauvoillaan ja puusuksillaan jo vaunuun ehtineitä. Kuin pisteenä iin päälle oli ratikassa tietenkin kiukkuinen rahastaja, jonka tehtäviin kuului valvoa ettei ikiaikaisesta järjestyksestä tingitty edes ruuhka-aikaan. Takaovista tultiin raitiotievaunuun sisään, mutta ulos piti mennä keski- tai etuovesta vaikka hiihtäjä suksineen, sauvoineen ja isoine koululaukkuineen olisi seissyt suoraan takaoven edessä. Tavallisesti tämä paniikinomainen rynnistys keskiovea kohden oli syytä aloittaa välittömästi Hesperiankadun pysäkin jälkeen, jotta olisi ollut edes teoreettiset mahdollisuudet päästä pois haluamallaan pysäkillä. Luistinten kera oli helpompaa sillä hokkarin terällä työnnellen yleensä ne joilla oli itsesuojeluvaisto kohdallaan ja tunto selässään, antoivat suosiolla tilaa. Ratikkamatka kävi kyllä kevyesti alkuverryttelystä.

Itse hiihtolenkki alkoi jostain Finlandiatalon nykyisen aulan paikkeilta, jossa siihen aikaan sijaitsi Hesperian urheilukenttä. Sieltä syöksähdettiin kuin Eero Mäntyranta ikään kohti huikeata nousua (jossa nykyisin sijaitsee UKK:n muistoallas) ja edelleen sokeritehtaan portin suuntaan (nykyisen oopperan kulmilla). Sieltä sitten loppukiri takaisin lähtöpaikkaan. Tähän vaativaan 1,5 kilometrin lenkkiin kevyesti hupenikin kaksoistunti.

Onneksi nykyään hiihto perustuu - ainakin omalta osin - vapaaehtoisuuteen.

Kainuu - Suomen Juarez?

Kesken talvipakkasten Kainuu pääsi taas lehtien otsakkeisiin, tällä kertaa kielteisessä mielessä. Tilastonikkarit olivat selvittäneet, että asukaslukuun suhteutettuna Kainuu on Suomen johtava murhamaakunta. Näin ollen kaiketi Kajaani on sitten Suomen murhapääkaupunki, kuten likimain jokainen Yhdysvaltain kaupunki mainostaa olevansa - muistini mukaan tätä kyseenalaista mainetta ovat tavoitelleet ainakin Cleveland OH, Miami FL, New York City NY ja Washington D.C. Maailmanlaajuisesti valtikkaa pitää kuitenkin hallussaan Meksikon ja Teksasin rajakaupunki Juarez.

Kun olen Juarezia ihaillut rajan ja Rio Granden takaa El Pason puolelta, on tunnustettava ettei rajaseutua ja jokea lukuunottamatta Kajaanista ja Juarezista löydy mitään yhteistä. Kajaanin yllä ei leiju kellertävä savu poltetuista autonrenkaista eivätkä kajaanilaiset asustele peltihökkeleissä, puhumattakaan siitä että pyrkisivät illan pimeydessä ryömimään rajan yli Venäjälle (jonne on toki jonkin verran matkaakin).

Kaikesta huolimatta elämä Kainuussa ei tunnu lainkaan vaarallisemmalta kuin esimerkiksi Clevelandissa, jossa kuitenkin vuosittain hengiltä päästettiin yli 130 henkeä. Todennäköisyys kuolla ikävään on huomattavasti suurempi kuin kuolla henkirikoksen uhrina.