Susirajalla

Pienviljelijä Antti Rokka Karjalan Kannakselta totesi kirjallisuusviitteiden mukaan jo 1940-luvulla erään kansainvälistymisprojektin tiimoilta että "Hää on Sus(i)..". Eiväthän sudet olleet kaukana meikäläisenkään lapsuusvuosien kulmilta, lähimmät lupus lupukset kohtasin silmästä silmään itsekin alle neljän kilometrin päästä kotoa. Saaristolaissudet kun löytyivät kaupungin keskustan liepeiltä Korkeasaaresta. Vaan ei sitä lapsena tiennyt, mihin vanhempana joutuu. Viime talvena työmatkalla vastaan tuli ahma, nyt on vaarana joutua suden suuhun Kainuun korvissa. Ellei sitten karhu tule ja raatele.

Jahka kaivoksen rakennustyömaa hiljenee, kaivospiirissä on suhteellisen hiljaista eikä montaa henkeä ole neliökilometriä kohden (matemaattisesti laskien noin 2,1 henkeä/km2). Niinpä tässä on joutunut jo pohdiskelemaan espoolaista selviytymisstrategiaa luonnon eteen joutuessa. Luonnollisesti on olemassa malli Länsiväylä - istua maastoautossa ikkunat kiinni, Radio Rockia kuunnellen ja pysyä erossa mistään luontoon vivahtavastakaan. Toinen on tietysti malli valtionpäämies - maastoautoon pakataan mukaan vähintään kaksi syntyperäistä kainuulaista, mieluiten metsästystä harrastavia mutta muutoin vähintään tyydyttävät eränkäyntitaidot omaavia. Kolmas tapa on tietysti omaksua kainuulaisen eräihmisen vaistot, gepardinomaisesti maasturista ulos hypähtäessään kastaa sormensa sylkeen, analysoida tuulen suunta ja voimakkuus, kumartua alas ja selvittää millaista riistaa viime tuntien mittaan luonnossa on kulkenut, mihin suuntaan ja kuinka kauan sitten. Onhan tässä itsessä watussin vikaa, kuten on jo käynyt ilmi.

Pitkä on ollut tie Töölöstä Tuhkakylän syrjäkulmille. Eikä töölöläiswatussi pelkää enää käpyjä tai matoja, joten eiköhän noihin susiin ja karhuihinkin hiljalleen totu. Vaikka villieläimiä hiippailee Kainuussa kuin apasseja John Waynen leffassa, ei pidä jäädä maasturiin makaamaan. Ja jos karhu yllättää niin ei muuta kuin maahan makaamaan ja leikkimään kuollutta. Viimeisenä vaihtoehtona on pysytellä konttorilla kävelymatkan päässä kahviautomaatilta. Näkee sitä luontoa ikkunoista sielläkin.

Blowin' in the wind

Ohion osavaltio rajoittuu kaakkoiskulmaltaan amerikkalaisten osavaltioiden Perä-Hikiään, hillbillien luvattuun maahan Länsi-Virginiaan. Jos Clevelandia ja Ohiota ei pidetä varsinaisesti kauhean hienona ja tyylikkäänä paikkana, niin naapuriosavaltiota pidetään kyllä ihan suoraan takametsien miesten maana. Vaikka lähellä tuli käytyä autoillen, tuli pidettyä sinne pientä hajurakoa. Ilmeisesti ihan aiheesta.

Länsi-Virginia näytti nimittäin iltapäivälehtien artikkelin mukaan ylittäneen uutiskynnyksen kun paikallinen rattijuopumuksesta epäilty oli tuomittu muun ohessa poliisin pahoinpitelystä. Uutinen ei kerro täyttikö pahoinpitelyn tunnusmerkistön ääni, haju, paineaalto vai edellä mainittujen yhdistelmä. Tuo amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja sikäläiset oikeuskäsitteet kun tahtovat joskus mennä eurooppalaisilta yli ymmärryksen. Suomessa ei taida pystyä pieraisemaan sakkoja itselleen, vaikka kuinka väkevän tujauksen sattuisi päästämään. Varmaan on tätäkin päätöstä ollut jury miettimässä pitkään...

Kansojen kohtaamisia Kuopiossa

Urbaanin cityihmisen on syytä silloin tällöin vierailla Kehä III:n ulkopuolella aistimassa kansan syvien rivien tuntoja. Ensimmäiset elävät mielikuvani kohtaamisista alkuperäisväestön kanssa liittyvät takavuosien hiihtomatkoihin Nurmeksen kunnan Höljäkän kylään. Pohjois-Karjalan jet-setin (juppeja ei oltu keksitty vielä 70-luvulla) kuumimpia hiihtokeskuksia oli legendaarinen Jurttivaara.

Kuten tunnettua, kaikki tiet vievät Roomaan mutta tie Höljäkkään kulkee Kuopion halki. Bussin pysähtyessä tunnin tutustumistauolle tähän kalakukkojen pääkaupunkiin, suuntasimme erehtymättä tiemme Kuopion menomestaan - Tarzanklubille. Siellä tuli suoritettua ikimuistoinen kohtaaminen polvenkorkuisen, muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttineen savolaisäijän kanssa. Olin juuri astumassa sisään klubin kiihkeään sykkeeseen kun samalla ovenaukaisulla ulos oli tulossa kyseinen keskimittaa lyhyempi, mutta sitäkin paremmin tankattu savolainen. Ilmeisesti yllätys kohtaamisestamme oli molemminpuolinen, sillä äijä aloitti katsomalla meikäläisen 47 jalkoihin ja siitä hiljalleen mittaili miestä varpaista päähän, ja loihe lausumaan legendaarisen kuvauksensa - "Herrajumala, siehän oot vasta varsinainen watussi!". Ottaen huomioon lohkaisun sopivuuden nimenomaan Tarzanklubin tiloihin, ei siihen ollut mitään lisäämistä.

Kukonlaulun aikaan

Kajaanin kone lähtee jumalattomaan aikaan eli 6.20, mikä yleensä takaa lyhyet mutta raivoisat yöunet edeltävänä yönä. Viime viikolla meriseikkailun päälle oli taas aikainen lähtö tiedossa, joten rupesin heräilemään jo kolmen jälkeen ja vartin välein varmistin ettei aika-avaruus ole kaareutunut, vaan kello lähenee vääjäämättömästi puolta viittä. Niinpä sitten puoli viiden aikaan totesin, että mitäpä sitä enää makoilemaan, vaan kiireettä aamutoimille ja sitten rauhassa lentokentän suuntaan.

No ei. Sillä mikään ei ole niin viisas kuin japanilainen insinööri, joka on laittanut kelloradioon ihmisen arkielämää suunnattomasti helpottavan napin, jota painamalla silmänräpäyksessä siirtää kellon kesäajasta talviaikaan ja takaisin. Myös silloin kun ei sitä tarkoita. Onneksi nykyisin kaikessa elektroniikkarojussa on mukana myös kello. Hämmästys oli suuri kun alakerran digiboksi näytti kellon olevan 5.30 kun sisäinen kelloni oli tuntia vähemmän. Sen jälkeen kaikki olikin kuin Chaplinin elokuvasta - aamutoimet parranajoineen, hätäinen suihku ja vaatteet niskaan. Samalla tuli tehtyä kaikkien aikojen nopeusennätys matkalla lentokentälle. Jäi vielä luppoaikaakin 30 sekuntia ennen portin sulkeutumista.

Aamu jatkui ihan yhtä myönteisissä merkeissä kuin oli alkanutkin. Kajaanin kentällä odottava auto oli edellispäivänä ollut ajossa, ja työkaverini oli syysiltaa valaistakseen jättänyt Volkkariin valot päälle yöksi. Virtaa akussa riitti ovien avautumiseen mutta käynnistykseen tarvittiinkin jo Kajaaniin matkalla olevan työkaverin apua. Volkkari käynnistettiin kuin sydäntautipotilaan sydän Teho-osastosta - piuhat kiinni ja kädet irti. Volkkari heräsi eloon ja jurrutin sitten läpi Nakertajan kylän moottori kolmosella ulvoen kohti Kajaanin ("City that never sleeps") kiihkeäsykkeistä keskustaa. Palaveriin paikallisviranomaisten kanssa ja kuinka ollakaan, pari tuntia myöhemmin kone käynnistyi ilman tukijoukkoja.

Mikään ei muuten herätä kauniiseen aamuun paremmin kuin pikkainen stressinpoikanen.

Lattapäät lainehilla

Tuli tehtyä viikolla pikavisiitti Tallinnaan. Alun perin tarkoitus oli mennä katamaraanilla yli, mutta kovan tuulen takia kaikki vuorot oli peruutettu ao. päivältä ja matka tehtiinkin isommalla SuperSeaCatilla. Ottaen huomioon että tarkoitus oli kahdeksan miehen ja kipparin voimin purjehtia 43-jalkainen vene Helsinkiin, Suomenlahden aallokko näytti kohtalaisen isolta ja isokin laiva keinahteli siihen malliin ettei oltu keretty kuin Helsingin Kasuunille kun ensimmäinen jäsen seurueestamme ryhtyi syöttämään ahvenia. Loppuosa seurueesta nautti aamiaisensa vieressä olevan miestenhuoneen pahviseinän takaa kantautuvasta karjahtelusta huolimatta.

Tallinna todettiin nähdyksi alle puolessa tunnissa, siitäkin kymmenen minuuttia meni Piritan sataman venevarusteliikkeissä. Ei muuta kuin äijät veneeseen, sadehaalarit ja liivit päälle ja menoksi. Olivat kyllä taksikuskit ja SeaCatin lipunmyynti ihmetelleet että on hullua porukkaa kun vapaaehtoisesti lähtee moiseen myräkkään. Mutta vanha ohitustilanteiden perussääntö eli "jos riski on, se otetaan" päti, köydet irti ja baanalle. SeaCatin ikkunasta havainnnoidut pienet laineet osoittautuivat Tallinnan edustalla olevan niemen suojasta päästyä viisimetrisiksi, joten kosteaa kyytiä riitti. Aallonpohjalla meno oli kuin Titanicin kannella, mutta pohjalta noustiin aina välillä toteamaan ettei merellä näkynyt aluksen alusta meidän lisäksemme.

Kuten jokainen, joka on joskus purjehtinut, tietää, kuuluu lajiin olennaisena osana se, ettei kaikki mene suunnitelluin tavoin. Tällä kertaa Murphyn laki iski Porkkalan kärjessä suurin piirtein niillä main minne aikanaan yrittivät upottaa Sally Albatrossin kevätjäihin. Kone pantiin käyntiin ja hups hei, eipä aikaakaan kun oltiin saatu veteen jäänyt köysi kierretyksi potkurin ympärille. No ei muuta kuin rannikkovartiosto paikalle ja komeasti hinauksessa Kirkkonummelle satamaan. Ja saunaan.

Pikku Myy ja CSI Sotkamo

Sotkamossa oli viime viikolla vihkiäiset kun kuvassa näkyvä kauhakuormaaja otettiin virallisesti käyttöön. Kainuulaista huumorintajua osoittaa, että 225 tonnia painava vehje, jossa mm. kulutus on 250 litraa tunnissa ja polttoainetankin tilavuus on 5,000 litraa, nimettiin Pikku Myyksi. Pikku Myy on maailman suurin omalla voimallaan liikkuva kauhakuormaaja, jolla isommatkin maankääntötyöt tekee käden käänteessä. Kauhalla nimittäin kun kuopaisee kerralla 20 kuutiota malmimursketta. Kuusi rekkaa tarvittiin osien tuontiin Kainuun metsiin. Kun finaalien myötä Sotkamo on pesäpallokuumeessa, ajateltiin että kyllä tuolla kelpaisi tuoda aloituspallo Sotkamon Hiukan stadionille - kun vaan mahtuisi sinne vieville teille.

Viime viikko ei ollut kuitenkaan pelkkää juhlaa Kainuun metsissä, vaan vastoinkäymisiäkin sattui. Rakennusmies putosi eräässä rakennuskohteessa seitsemän metrin verran alemmalle tasanteelle ja loukkaantui, onneksi olosuhteisiin nähden lievästi. Aineksia kun oli vieläkin huomattavasti vakavampaan lopputulokseen. Niinpä sitten perjantai meni vastoin ennakkosuunnitelmia onnettomuuspaikkaa tutkiskellen yhdessä työsuojelupiirin tarkastajan kanssa. Mieluummin sitä viettäisi päivänsä mukavammissakin merkeissä.

Mutta lentävää lausetta seuraten "leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä!"

Kainuulaisuus tarttuu!

Eilisiltana sitten kainuulaisuus iski. Vaikka tausta huomioon ottaen pitäisi olla täysin välinpitämätön pesäpallon suhteen, tai enintään pitkin, mutta joustavin hampain kannustaa isieni perintönä viipurilaistaustaisia Puna-Mustia (lieko sellaista joukkuetta ollut enää kasassakaan tällä vuosituhannnella), huomasin että Sotkamon Jymy selvitti tiensä finaaleihin.

Ensimmäistä kertaa eläessäni olen tietoinen siitä ketkä pelaavat pesäpallon finaaliotteluissa - luonnollisesti Sotkamo ja Pattijoki. Toivefinaalien ensimmäinen ottelu pelataan huomenillalla Sotkamossa, jossa olen luonnollisesti paikan päällä aistimassa pelin sykettä, joka leimaa koko vilkkaan Sotkamon kiihkeää elämänrytmiä. Eilenkin oli matka Nurmeksen tien risteyksestä ydinkeskustaan vienyt toista tuntia - huomenna onkin sitten kiireempi päivä kun kaikki sulloutuvat Sotkamon pesisstadionille.

Hetkittäin tuntuu siltä, että henkisesti olen matkannut vuodessa pitkän matkan. Viime vuonna olin useasti vieressä seuraamassa LeBron Jamesin nousua koripallon kuumimmaksi supertähdeksi. Tänä vuonna jo kerran olen nähnyt pesäpallon elävän legendan - Kainuussa kun ollaan, luonnollisesti hän on Heikkinen. Jamo Heikkinen.

Kotkanpesä ja muuta nimistöä

Kuten aiemmin on todettu, kun pystymetsään rakentaa kaivoksen, niin paikannimistöä myöten kaikki pitää aloittaa tyhjältä pöydältä. Halosenkulman lisäksi kaivoksen alueelta löytyy Lassin luontopolku - kolmen kilometrin mittainen suora konttorin ja kaivoksen välillä, jossa kulkevan kuljetuskaluston ääripäät näkyvät oheisessa kuvassa. Oma kulkuneuvoni on tuo pieni pilkku dumpperin vasemmmalla puolella. Vaikkei se siltä näytä, maasturi ei ole kutistunut pesussa vaan viereinen kahdeksan metriä korkea ja yhtä leveä ajoneuvo kätkee mukavasti bussin taakseen ja saa muut vehkeet näyttämään aika heppoisilta.

Eräs kansanedustaja kävi alueella pari vuotta sitten ja käyntinsä jälkeen oli kuvaillut vierailuaan eduskunnassa toteamalla, että kaivoksen ympärillekin "tulee aitaa kuin Auschwitzissa". Vaikka toteamus sinänsä ei perustunutkaan faktatietoon vaan väärinkäsitykseen, legenda jäi elämään. Niinpä kaivosalueen korkeimmalla paikalla oleva näköalatasanne oli helppo nimetä samaa logikkaa seuraten Kotkanpesäksi.

Kesäkin sitten päättyi vaikkei sitä Sotkamossa keretty edes näkemään. Pian kainuulaiset kömpivät hiihtoputkestaan takaisin maan pinnalle. Pintahiihtäjät (sitäkin lajia paikalla esiintyy runsaasti) ruuvaavat pyörät irti suksistaan ja rupeavat työntelemään tasatahtia hohtavilla hangilla. Toivotaan nyt kuitenkin että pari kertaa kerkeäisi auringon näkemään ennen kuin kaamos ja hiljaisuus laskeutuu.