Kylmää kyytiä

Kesä tuli taas kerran yllätyksenä niin ettei edes henkilökunnan kesäjuhlia keretty pitämään. Mutta onneksi kevättalvella järjestettiin perhepäivä jossa tarjottiin kuumaa makkaraa, mehua ja kylmää kyytiä. Kaivosyhtiö kun on tukemassa Jari-Matti Latvalaa, joka oli lupautunut yhdeksi lauantaiksi kaivokselle ajeluttamaan väkeä ralliautolla.

Kaivosalueelle on rakennettu muutaman kilometrin mittainen rata jossa oli niin suoraa kuin sykeröä. Aamusella kävin järjestävän tahon edustajana näyttämässä rallireitin ensin taustajoukoille ja sitten vielä kiersin radan ambulanssi perässä siltä varalta että sille tulisi käyttöä.

Ja muilutettavia riitti kuin ennen vanhaan Mäntsälässä. Kaikkinensa halukkaita oli yli kuusikymmentä ja näin ollen piti sitä itsekin tunkea itsensä pikku-Fiestan etupenkille kuppi-istuimeen kypärä päässä. Ja jos ei entuudestaan tiedä miksi oikeanpuoleista istuinta kutsutaan "pelkääjän paikaksi", suosittelen kaikille samaa kokemusta.

Huolimatta siitä, että tyypillisen suomalaisen miehen tapaan kuvailen itseni keskivertoa paremmaksi kuljettajaksi, Playstationilla legendaarinen Nürburgringin rata taittuu kahdeksan minuutin pintaan ja Colin McRaen rallipelissäkin tulokset hivelevät itsetuntoa, jotkut ovat kauempana keskiverrosta kuin toiset. Esimakua tulevasta antoi parin sadan mittainen suora, jossa vauhti livahti toiselle sataselle. Siinä vaiheessa vielä tietokoneavusteisesta mallinnuksesta oli apua ja tuleva yhdeksänkymmenen asteen mutka vain nauratti. Mutta auta armias kun päästiin pitkälle suoralle ylämäkeen niin eikös tämä sorateiden virtuoosi pistänyt isompaa vaihdetta sisään vauhdin lähennellessä 150 kilometriä tunnissa ja neulansilmämutkan lähestyessä sitä tahtia että meikäläinen olisi jo aloittanut hätäjarrutuksen jo sekunteja aiemmin.

Eikä syvä kuolemanpelko laantunut edes siihen mutkaan, vaan sitten tultiin samaa kyytiä toistasataa lasissa mutkaista mäkeä, jossa oikealla puolella silmissä vilisivät hihnakuljettimen betoniset jalustat (tosin metrisen lumivallin toisella puolen). Sitten muutama ässämutka ja niin oltiin alta kahden minuutin takaisin lähtöpaikassa.

Eikä siinä voinut todeta kuljettajalle kiitosten lisäksi muuta kuin että "kyllä sullakin on duuni...".

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Hallintoihmisen tehtävät ovat moninaiset, eivätkä päivät ole toistensa veljiä. Niinpä minäkin sain tässä päivänä muutamana viettää kokonaisen päivän Sotkamon virallisena bussi-isäntänä. Kaivosalueelle vierailijoita olisi tulossa enemmän kuin seurueita kerkeää vastaanottamaan ja lisäksi yhtiön päätoimialana on pikemmin metallien kuin vierailuelämysten tuotanto. Silti varsinkin kevätkesään pakkautuu näitä sovittuja vierailuja, joten minäkin päätin kantaa korteni kekoon ja isännöidä kolme bussillista väkeä päivän mittaan.

Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi että 61 neliökilometrin alueella kierrättäminen vie oman aikansa. Keskivertokierrokseen uppoaa puolisentoista tuntia eikä edes joka paikkaan kerkeä tutustumaan. Aamukymmeneltä ajelutin kaivoksella Pohjois-Suomen oppilaitosten opinto-ohjaajia, sitten keskipäivällä erään kunnan kunnanvaltuustoa ja lopuksi pohjoissavolaisia sijoittajia. Päivä oli pulkassa iltakahdeksalta eikä ääni kulkenut enää likimainkaan niin heleänä kuin aamusella.

Onneksi tässä vuosien mittaan on tarttunut jotain hihaan tuotantoprosessista. Ja kierroksen selittelyä edesauttaa kummasti se, että kaikkien tuotantolaitosten seinään on laitettu näkyvät kyltit joista ilmenee mistä laitoksesta on kyse. Tosin tässäkin on omat riskinsä – vuosi sitten kierrätin jotain seuruetta kalkkilaitoksen tietämillä ja esittelin sitä ja mainitsin että oikealla puolella on happitehdas. Eikös joku vieraista rientänyt kysymään että mihinkäs teillä sitä happea oikein tarvitaan. Noloa oli tunnustaa ettei ollut harmaan sinistä aavistustakaan, joten arvelin insinöörien päättäneen että sellainen oli kätevä olemassa. Onneksi tutkimusjohtajamme valisti että kyseistä laitosta tarvitaan raudan saostuksessa, joten nykyään senkin voi ohittaa turvallisin mielin.

Bussi-isännän tehtävässä auttoi luonnollisesti myös se, että kevään mittaan seurasin television ”Matkaoppaat” –sarjaa, joten osasin eloisasti kertoa Hitachi EX3500 kiviautojemme koon ( 170 t), kantavuuden (sama), polttoainesäiliön tilavuuden (2 680 ltr), iskutilavuuden (50 ltr), sylinterien määrän ja rakenteen (V-16) , moottorivalmistajan (Cummins) ja renkaiden työilmanpaineen (8 ilmakehää). Ainoa mikä jäi tekemättä oli bussinkuljettajan esittely ja taputusten kerjääminen (”että hän veisi meidät turvallisesti perille...”). Ja kolehdin kerääminen poislähtiessä.

Norjalaista hotellimajoitusta

Matkan varrella on tullut asuttua jos jonkinmoisessa hotellissa tai vastaavassa majoituslaitoksessa. Silti yksi kokemus taitaa olla ylittämätön. Takavuosina silloinen työnantajani päätti lähettää minut puolenkymmenen muun kanssa pohjoismaiseen kokoukseen Osloon. Päätimme lähteä tutustumaan tähän viikinkien kaupunkiin sen verran ajoissa että kerkeää tutustumaan myös Oslon vilkkaaseen iltaelämään ennen seminaarin alkua.

Matka ajoittui kultaiselle kahdeksankymmenluvulle ennen suuria lamavuosia. Niinpä ei myöskään pohjoismaisessa yhteistyössä pihtailtu vaan Oslon yösijaksemme valittiin pääkadun varrella oleva viiden tähden Grand Hotel. Pelkästään keskeisen sijaintinsa vuoksi ettei seurueemme eksyisi suurkaupungin syövereihin.

Kuinka ollakaan, siihenastisen uran varrelle ei ollut juuri viiden tähden majoituslaitoksia osunut, joten meikäläinen asteli omaan huoneeseensa vilpittömänä, joskin hieman huoneen kokoa kummastellen. Jossain vaiheessa sitten kuitenkin epätietoisuus rupesi kalvamaan siinä määrin että ryhdyin selvittelemään hotellikansiosta millaisia hotellin paremmat huoneet olivat kun seurueen juniorille annettiin vaatimaton, arviolta 100 neliön suuruinen huone. Hiljalleen totuus rupesi valkenemaan ja viimeisin vahvistus löytyi hotellihuoneen vieraskirjasta, josta ilmeni että entisiä huonekavereita (toki oli heidän jäljiltään jo siivottu) olivat joku italialainen Luciano Pavarotti ja joku laulajanrenttu New Jerseystä, mikälie Springsteen.

Luonnollista on, että tällaiseen tilaisuuteen on tartuttava huolella. Niinpä tavoistani poiketen päätin tehdä soittokierroksen seurueemme muille jäsenille ja kysäistä josko tulisivat ottamaan huoneeseeni aperitiivit ennen illalliselle lähtöä. Näin joukkiomme jäsenet yksi kerrallaan tulivat kolkuttelemaan vaatimattoman yösijani ovea, ja kun näkivät huoneeni, jokainen poikkeuksetta kummasteli sen kokoa. Johon minä luontaisen vaatimattomaan tapaani kysyin viattomasti että ”eikös teillä olekaan tällaista????”. Likimain kaikkien huumori kesti moisen. Ainoa jolle teki tiukkaa, oli seurueemme kokeneempi vetäjä joka meinasi mennä möykkäämään vastaanottoon ja vaatimaan huoneenvaihtoa.

Viimeinen silaus oli aamiaisella. Kaverit kyselivät kateellisina miltä tuntui nukkua Grand Hotelin sviitissä moisten kuuluisuuksien jalanjäljillä. Totesin että muuten oli ihan kiva, mutta kun telkkariseinälle matkaa oli niin pitkälti ettei meinannut sängystä kunnolla kuvaa nähdä huolimatta kuvaruudun valtavasta koosta. Meinasi jäädä loppuosa seminaarista jäädä kokematta kun melkein pistivät seuraavaan koneeseen Helsinkiin