Kaleeriorjana Kainuussa

Välillä tuntuu siltä, että kansanvalistus saavuttaa ihan vastakkaisia lopputuloksia kuin mitä sillä haetaan. Ainakin jos ajattelee tätä vesillä liikkumista koskevaa kampanjaa "Älä jätä aivoja narikkaan". Nimittäin kesän Biskajalla alkanut veneily sai viikonvaihteessa jatkoa kun löysin itseni kaivosyhtiön kirkkoveneestä osallistumassa Kainuun Soutuun. Selityksenä tälle on se, etten huomannut kysäistä ilmoittautuessani mukaan kuinka pitkä tämä "Hupisarja" mahtaakaan olla. Kainuulainen käsitys huvituksesta kun on 25 km soutu. Kuntosarja on sitten varmaan puolet pitempi.

Niinpä valjastin atleettisen vartaloni Hiukan hiekkarannalle (heti siihen Sotkamon Jymyn pesisstadionin taakse) ja aloitin 28 asteen helteen edellyttämän nestetankkauksen. Varmuudeksi käytiin vielä nuoremman geologin Hannun kanssa hakemassa koppa kaljaa ja pussi jäitä naapurikrouvista ettei nestehukka veisi miehistömme parasta terää.

Kirkkovenettä on tullut soudettua muutama kerta ennenkin, mutta tällä kertaa taisi olla joko väärän kokoinen vene tai soutaja, kun joka vedolla löin ensin edessä olevaa soutajaa selkään ja sitten omaan polveeni. Eikä onneksi 25 kilometriin tarvitse kovinkaan montaa vetoa. Nostatin toki yhtiön, erityisesti Espoon pääkonttorin mainetta julistamalla yksipuolisen tauon juuri kun ohitimme Sotkamon keskustan sillan jonne paikalliset kansanjoukot olivat keräytyneet meille atleeteille hurraamaan. Siinä oli Kainuun nuorisolle oiva urheilijan esimerkki joka nautiskeli jääkylmää Carlsbergia tölkistä ja antoi muiden soutaa omastakin puolestaan.

Perille päästiin eikä aikaakaan mennyt kuin 2 tuntia ja 35 minuuttia. Tämä huolimatta siitä hätäisestä pygmistä, joka oli pantu veneemme ensimmäiseksi soutajaksi ja tahdin määrittäjäksi. Meikäläinen kun sai vasta airon veteen siinä vaiheessa kun veto oli jo ohi. Hetkittäin meni paremmin. Erityisesti silloin kun kaivoksen johtaja toi veneellään lisää olutta uupuneille urheilijoille.

Kyllä urheilu on kivaa. Olen jo ilmoittanut osallistuvani ensikin vuonna näihin karkeloihin.

Meripoikki meit varjelkko taivas

Biskaja tuli sitten ylitettyä touko- kesäkuun vaihteessa. Huoli siitä, etteivät matkatavarat olisi ennättäneet mukaan, oli ennenaikainen sillä niiden ohessa itsekin tuli missattua viimeinen lento Barcelonasta La Corunaan. Sen sijaan Spanair tarjosi majoituksen kenttähotellissa ja vielä illallisen viineineen. Ja kun ei tarvinnut yön selkään lähteä valtamerille, ei jatkolennon menettäminen kauheasti kirpaissut. Yöunta tosin häiritsivät katalonien ilotulitteet kun paikallisjoukkue sattui illalla voittamaan Euroopan Cupissa Manchester United'in.

Aamukuudelta sonnustauduin uudelleen matkaan ja tunnin lennon jälkeen laskeuduin Espanjan luoteiskolkkaan, jossa L'Iansa miehistöineen odotti. Satamassa kävi ilmi, että yksi miehistön jäsenistä oli jo saanut tarpeekseen aallokosta ja jatkuvasta valvomisesta ja pakannut kamppeensa, joten lähdimme ylittämään Biskajaa neljän miehen voimin. Köydet irti ja suunta pohjoiseen kohti Englannin eteläkärkeä. Jahka päästiin mantereen suojasta pois, vastainen tuuli yltyi 20 metriin sekunnissa ja vastaavasti aallokko oli yli nelimetristä - käytännössä siis korkeimmat aallot olivat ehkä seitsenmetrisiä. Vastapainoksi pohja sitten putosikin viiteen kilometriin, joten pintakareja ei tarvinnut pahemmin tähyillä.

Vuoristoradan jatkuttua yhdenjaksoisesti neljän tunnin ajan (ja edessä suunnitelman mukaan vielä 68 tuntia samaa), tehtiin yksissä tuumin päätös tehdä täyskäännös ja edetä jälleen. Tällä kertaa suuntana etelä ja La Corunan illallispaikat. Hyvin syödyn ja nukutun illan päälle lähdettiin uudelleen liikenteeseen kevyemmällä tuulella. Kipparin työvuorolistan mukaan kaksi miestä kerrallaan oli kaksi tuntia kannella ja kaksi vapaavuorossa. Tätä jatkettiin kaksi ja puoli vuorokautta, missä vaiheessa olimme varsin yksimielisiä siitä, ettemme lähde ylittämään Englannin kanaalia yön pimeinä hetkinä, vaan tähtäin asetettiin Brestin paikkeille Bretagneen. Eipä Biskajalla tosin kiirettä pitänyt, sillä koko ylityksen aikana nähtiin kymmenkunta alusta, eli keskimäärin 4 päivässä. Muun aikaa sai tuijotella horisonttia. Tosin delfiini pelästytti perää pitäneen miehistömme jäsenen hyppäämällä veneen vieressä äkkiä arvaamatta. Omat luontohavainnot rajoittuivat uskomattomaan tähtitaivaaseen linnunratoineen (sekä 16 tähdenlentoa ja kymmeniä satelliitteja), yhteen vastaan tulevaan delfiiniparveen ja pieneen haihin.

Saavuimme kolmannen päivän iltana pieneen Camaret sur Mer nimiseen kylään Brestin kupeeseen. Maslowin tarvehierarkian mukaisesti purjehtiessa perusasiat nousevat kunniaan, niinpä etusijalla satamassa olivat keinumattomat sosiaalitilat, lämmin suihku ja sen päälle illallinen merenelävistä viineineen. Veneelle paluuta helpotti paikallinen vuorovesi, sillä illalliselle mennessä piti kivuta kahdeksan metriä jyrkkää lankonkisiltaa pitkin, palatessa vene oli melkein laiturin tasalla vuoroveden oltua huipussaan.

Putatiivipakkotila

Ihminen on viisaimmillaan silloin kun tietää vähän jostain asiasta ja luulee jo osaavansa kaiken. Liekö syy ylioppilaan perusvarustukseen kuuluvan "Vaeltava viisaus" -teoksen vai minkä lie, mutta vähäinen viisauteni oli huipussaan jo jokunen vuosikymmen sitten lukiessani oikeustieteellisen ensimmäiseen "oikeaan" tenttiin eli rikosoikeuden johdantokurssiin.

Käytännön rikosoikeuden kenttäharjoituksissa tutustuin poliisin toimintaan eräänä räntäsateisena aamupäivänä kun ajelutin isovanhempiani kaupunkiin liukkaanlaisessa kelissä kesärenkailla kaikkien kolaritestien kruunaamattomalla kuninkaalla - Renault 8 -merkkisellä henkilöautolla, jossa mahdollista törmäysturvaa toivat pehmeiksi ruostuneet etupellit (ilman moottoria, sillä se oli auton takana) ja bakeliittiratti. Niinpä Agricolan kirkon kupeessa valojen vaihtuessa punaisiksi totesin, ettei auto varmaankaan pysähtyisi muualle kuin keskelle risteystä, joten polkaisin kaasua selvittääkseni risteyksen ennen muualta tulevia. Eikös seuraavasta kulmasta sitten ponnahtanut eteen sinihaalarinen poliisimies, joka viittilöi meikäläisen mustaan maijaan ja kirjoitti oikeustieteen ylioppilaalle hänen elämänsä ensimmäisen sakkolapun, 48 markkaa (8 euroa).

Kyllä osasi tuollainen megasakko painaa mieltä ja kahden vuorokauden mietinnän jälkeen minulle yht'äkkiä selvisi etten ollut missään tapauksessa syyllistynyt liikennerikokseen vaan pikemminkin oli törkeänlaisen oikeusmurhan viaton uhri. Nimittäin olihan päivänselvää, että kyseessä oli suoranainen oppikirjaesimerkki putatiivipakkotilasta.

Rikosoikeudessahan pakkotila oikeuttaa rikkomaan lakia jonkun suuremman nk. oikeushyvän säästämiseksi. Erheeni oli se, ettei keli kyseisellä paikalla ollutkaan enää liukas, kuten hyvässä uskossa luulin. Niinpä anteeksiannettava erheeni vallinneesta säätilasta muodosti putatiivipakkotilan - olin toiminut väärien edellytysten vallitessa suojellessani suurempaa oikeushyvää eli estänyt liikenneonnettomuuden synnyn. Viisi päivää mietin veisinkö asian Helsingin raastuvanoikeuden liikenneosaston käsittelyyn, vieläpä varmana siitä että poistuisin istuntosalista en pelkästään voittajana, vaan myös syvällisenä oikeustieteen tuntijana. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin tyytyä tähän vääryyteen ja jättää valittamatta. Hyvä niin, sillä istuvat tuomarit nauraisivat vieläkin vatsa kipeänä moista nulkkia ja olisin todennäköisesti vielä tänä päivänä elävä legenda hölmöjen juristien loppumattomassa ketjussa.

Eikä se rikosoikeuden johdantokurssikaan mennyt läpi.

Sedät jaksaa heilua

Ikärasismista on turha puhua kun teini-ikäiset kokoontuvat tuhansittain katsomaan eläkeiässä olevien tai sitä lähentelevien setien heiluntaa. Nimittäin eilisiltana olin itsekin todistamassa tätä tilaisuutta kun Olympiastadionilla oli klassisen musiikin ilta. Australian (ja Newcastlen) lahja maailman musiikkitaiteelle, AC/DC kun veti puoleensa likimain täyden stadionillisen väkeä. Kyllä siinä vaiheessa vaikut lensivät korvista kun orkesteri saapui lavalle näyttävän videotykityksen kera ja heläytti ilmoille uudempaa tuotantoaan edustavan Rock'n roll train'in. Viime visiitillä vuonna 2001 laulajan tenoria kuvattiin "viemäriääniseksi", ja yhtä hyvässä vireessä 62-vuotias Brian Johnson (ex-Geordie, toim.huom) olikin. Hänen rinnallaan tuntee itsensä suorastaan Sotkamon Carusoksi. Tosin Hile-baarin karaokerepertuaariin en ole vielä hennonut ottaa yhtään AC/DC klassikkoa, vaan vääntelen ystäväni Kaitsun kanssa perinteisemmällä Mamban "Lauantai-ilta" ja T.Kansan "Äidin pikkupoika" -linjalla. Ääni kyllä olisi riittävän surkea myös heviin.

Mutta kyllä näköjään sanonta siitä, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, pitää edelleen paikkansa. Muistan kyllä kuin eilisen päivän kun finninaamaisena teini-ikäisenä hujoppina matkasin koululaiskortilla Rautatiesasemalla ostamaan New Musical Express -lehteä (ainoa myyntipiste sen ajan Helsingissä) ja kummastelin silloin 70-luvulla että mikähän ihmeen bändi tämäkin on ja onko nimet loppuneet kun yhtye pitää vaan kirjaimin nimetä. Mutta aika hyvin ovat isännät hommansa oppineet. Kriittisen arvion mukaan toki opittavaa ei kauheasti ole ollutkaan kun kaikki laulut perustuvat samaan kolmen soinnun, A, D ja E kuvioon. Mutta vaikka meikäläiseltä nekin sujuvat silmätkin ummessa, jopa rock'n roll ikoni Gibson SG kädessä ja Marshall 100 watin vahvistinta käyttäen, jotain on vielä hakusessa. Ei siis muuta kuin luja usko omiin kykyihin ja usvaa putkeen. Ehkä tässä vielä täytetään stadioneja ennen kuin ajokortti otetaan pois iän perusteella.

Rantojen miehet

Biskajanlahti tuli ylitettyä 55 tunnissa. Oikeastaan jos ollaan oikein tarkkoja, aikaa ylitykseen kului 8 tuntia enemmän, nimittäin ensi yrittämällä päätettiin neljän tunnin jälkeen kääntyä takaisin La Corunaan veneen ja miehistön säästämiseksi kun keliolosuhteet alkoivat muuttua nk. haastaviksi. Vastaista tuulta käännöstä tehtäessä oli 20 m/s, mutta kovempaa oli yöksi luvassa. Samaan aikaan lähtenyt 10 jalkaa pitempi turkulaisvene oli tehnyt saman päätöksen jo muutamaa tuntia aiemmin.

Tuli kuitenkin ensi yrittämällä nähtyä mihin Biskajanlahden maine perustui. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta aallokko ja maininki olivat 4 - 5 metristä, korkeimpien aaltojen kohdalla useampia metrejä tätäkin korkeampia. Kivaa oli niin kauan kuin sitä kesti, mutta neljän tunnin ruorin vääntämisen jälkeen alkoi olla takki tyhjä ja keskittyminen herpaantua, kun jokainen aalto piti ottaa tarkasti ohjaten. Niinpä kippari teki päätöksen, että illastammekin La Corunassa, joten vene ympäri ja keula kohden etelää. Toisaalta sen illallisen takia kyllä kannattikin kääntyä...

Kuvassa näkyvyä Le Four´n majakka nähtiin sitten kun aikanaan päästiin vastarannalle Bretagneen. Tosin tunnustettava on, että keli oli hiukkaisen kuvassa näkyvää rauhaisampi, mutta onpahan tuokin tötsä nyt nähty.