Saparaparapau

Valtakunnansivistäjä Lenita Airisto (ent. Suomen Neito vm -54) on puuttunut globalisoituvan yhteiskuntamme yhteen epäkohtaan, apinaenglantiin. Kaikkihan tietävät, etteivät apinat puhu englantia, vaan apinain kieltä, jonka tunnetuin lause kuuluu "Tarzan kreegah bundolo" ("varokaa, Tarzan tappaa"; toim. suomennos). Näin ollen viattomia luontokappaleita syyllistetään suomalaisten omintakeisesta ääntämyksestä. Apinain kieli nyansseineen ansaitsee ihan oman erillisen kirjoitelmansa.

Oma apinaenglannin opiskeluni alkoi klassikkokirjalla "Days with Dick" - jo kirjan nimestä ("Päiväni Jorman kera") voi päätellä että tästä on jo tovi aikaa. Oppineisuuden ylemmyyttä tuntien jaoin tiedonmurusia myös sisarelleni opettaen hänelle termit "yes" ja "no". Monta päivää kului rattoisissa merkeissä kun kyselin siskolta viiltävän älykkäitä kysymyksiä tyyliin "Are you a donkey?", etenkin kun vastaukseksi tuli "Yes". Eipä ole näistä nykyajan Playstationeista korviketta sille riemulle, josta voi nauttia pitäessään siskolleen kielikylpyä.

Seuraavassa vaiheessa opintoni keskittyivät englanninkielisen musiikin kautta tapahtuneeseen interaktiiviseen oppimiseen. Tästä kirkkain esimerkki on varmaan lahtelaisen kulttiorkesteri Sleepy Sleepersin kuolematon hitti "Blöö blöö blösössöös". Aiemmin tämän hitin olivat rapakon toisella puolella levyttäneet herrat Carl Perkins ja Elvis Presley, paikallismurteella nimellä "Blue suede shoes".

Vaikuttavin vieraskielinen suomalainen tulkinta tulee kuitenkin Pohojanmaalta, tarkemmin sanottuna Jalasjärveltä. Pohjanmaan lahja Suomen kulttuurille, laulu- ja soitinyhtye Rehupiikles on tehnyt vieraskielistä taidetta levyttämällä John Travoltan ja Olivia Newton-Johnin kappaleen "You're the one that I want" (Pentti Siimes ja Ritva Valkamakin ovat versioineet tämän tv:ssä) - pohojalaasittain kappalehen on "Saparaparapau" seuraavin sanoin:

Bani hönttäntei sula kurnatu rullaa.
Rastuka rei,vani haileni hei.
Sami sämpleri sei, bän höttäkä rullaa...säärispämärisön.

Sori saatari hap, kos ai seven ap,
mannaa raisin ryykeliin.
Fata ranttali tap - bauduli zippava nap.
Rok mii sakittumi juu, ai miin tät huu ammuu.

Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Dyi bist tö vanalavau huh huh huuuuuu.
Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Sin ariisiin, raisin ryykeliin.

Lepam skrants krotko koo: ouver in on tö fältruus.
Sakittumi soo, beibi sakittumi moor.
Hani lav pover oon, evripari futa rullaa, iisi livin.

Miseliin hep, gudjiöör hep hep hep,
loree karee poree joo.
Jepede kepede pöt, pläk säpät höt höt höt
rahoo njyytton zon, rahoo - Simi Henriksi vatkuta joo.

Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Dyi bist tö vanalavau huh huh huuuuuu.
Saparaparapau huh huh huuuuuu.
Sin ariisiin, raisin ryykeliin.

Kyllä meidän on syytä olla ylpeitä siitä, että hallitsemme apinaenglannin. Siihen ei moni muu kansakunta kykene.

Suvaitsevaisuuden aikaa

Helposti tulee kuvitelleeksi, että nykyaikainen suomalainen yhteiskunta olisi kovin suvaitsevainen. Mutta luulo ei ole tiedon väärtti. Huomasin hetki sitten lehdestä, että Iltasanomien uutiskynnyksen oli ylittänyt uutinen jonka mukaan susipari on liikkunut vauvoineen Pohjanmaalla. Jotenkin sen ymmärtäisi, että moinen saattaa herättää tuohtumusta tai pahennusta, mutta että uutiskynnyskin ylittyy...

Pikkujoulujen ammattilainen

Joulu jaksaa yllättää joka vuosi. Clevelandissa joulun sijasta toivoteltiin vain "sesongin tervehdyksiä" ettei vääräuskoisia vaan loukattaisi, eikä sikäläiseen perinteeseen kuulunut suomalaistyyppinen pikkujoulujen vietto. Viime vuonnakin pääsin juhlista kuin koira veräjästä, mutta nyt on varsinainen juhlaputki alkamassa. Pikkujoulut kun ovat likimain "saavutettu oikeus", johon jokaisella pitää olla tilaisuus osallistua. Tämän kun yhdistää keskeytymättömään kolmivuorotyöhön, vaihtoehdoiksi jää joko yhden, mutta vähintään 24 tuntia kestävän maratonjuhlan järjestäminen tai sitten useampi pikkujoulujuhla. Niinpä siis otan joulunalusajan vastaan viettämällä kolmet juhlat Sotkamossa ja yhdet Espoossa.

Wikipedia määrittelee pikkujoulut seuraavasti:

Pikkujoulu, käytetään yleensä monikollista muotoa pikkujoulut, on ennen varsinaisia joulunpyhiä järjestettävä vapaamuotoinen, usein jouluteemainen juhla, joita järjestävät tyypillisesti erilaiset yhteisöt, yritykset, yhdistykset ja organisaatiot. Pikkujoulun vietto poikkeaa varsinaisesta joulunvietosta usein vapaamuotoisuudellaan ja varsinaista joulua vähäisemmällä hartaudellaan. Suomalaiseen pikkujouluun yhdistetään muun muassa usein runsas alkoholinkäyttö.

Tuskin maltan odottaa tuota vapaamuotoisuutta ja vähempää hartautta. Perinteisen kaavan mukaanhan ensin nostetaan kolesteroliarvot ylös kaikkien ravintoterapeuttien suosittelemilla perinneruuilla, promillet terästetyllä glögillä ja muulla pahanmakuisella mutta prosenttipitoisella alkoholijuomalla, nautitaan kotikutoisesta ohjelmasta ja lopuksi käydään vuoden tärkeimmät kehityskeskustelut. Täytynee ryhtyä suunnittelemaan vastaiskua ja opetella kaikki keskeiset henkilöstöhallinnon latteudet tyyliin: "Henkilöstö on tärkein voimavaramme" - tai "Pyrimme tarjoamaan kaikille haastellisia tehtäviä ja oman kehittymisen mahdollisuuksia". Tai sitten rupean soveltamaan aiemmin sivuttua Vaeltavan Aaveen viisautta ja tyrmistytän kainuulaiset työtoverini toteamalla "hallintojohtaja on koville kova", "Kun hallintojohtaja kysyy, silloin vastataan" tai "Et löydä hallintojohtajaa, hän löytää sinut!"

Lunta tulvillaan

Maanantaiaamut ja lumityöt eivät käy yksiin. Olen tänään tehnyt asiaa koskevaa empiiristä tutkimusta ja tullut siihen tulokseen, ettei ihmistä ole tarkoitettu kolan varteen. Ei ainakaan maanantaisin. Turha siinä kolatessa on itseään pettää että kyse olisi hauskasta ja hyödyllisestä kuntoliikunnasta raittiissa ulkoilmassa. Ihminen on tarkoitettu nauttimaan aamukahvinsa lämpimästi sisätiloissa päivälehteä lueskellen. Kyllä se kunto kohenee muinakin viikonpäivinä ja vuorokauden aikoina.

Tässä suorastaan kaipaa Ohion talvea. Lunta tuli kyllä metritolkulla kerralla, mutta niin isoa kolaa ei olla keksittykään, etteikö sitä kuka tahansa riisitautinen puskisi vaikka millaisen harjanteen päälle. Siellä lumi oli sentään kevyttä höttöä ja autonkin puhdisti aamulla pelkästään rivakasti aivastamalla.

No, viime talvena tuli kiukuteltua kun lunta ei tullut. Eilisen ja viimeöisen perusteella tänä talvena tuota pelkoa ei ole. Mutta edelleen tuntuu siltä, etteivät esi-isämme aikanaan seisseeet sen jonon kärjessä, jossa asuinpaikkoja jaettiin.

Kainuulainen tanssiinkutsu

Vaikken olekaan varsinaisesti tanssimiehiä, pikku-uutinen Kainuusta kiinnitti huomiota nettilehdessä. Kainuussa on näköjään parempi suostua tanssiinkutsuun kuin kieltäytyä, muuten saattaa paikallisväestö ottaa nokkiinsa. Ilmeisesti paritanssissa on siis Kainuussa alkukantaista voimaa ja vimmaa.

Takavuosina olin useamman viikon kursseilla Oulussa ja porukan painostuksesta suostuin lähtemään mukaan ekskursiolle Oulun tärkeimpään nähtävyyteen - hotelli Arinan naistentansseihin. Kun en ole jäsentänyt itseäni varsinaiseksi paritanssin ystäväksi, päätin sijoittautua strategisesti selkä saliin päin ja keskittyä enempi mallasjuomiin kuin tanssin taikaan. No, taktiikka petti heti alkumetreillä kun eräs isonvihan aikainen sotaleski saapui esittämään tanssiin kutsun. Enhän herrasmiehenä toki voinut kieltäytyä, vaan heittäydyin valssin vietäväksi. Eikä päästy kuin ensimmäisen tanssin puoliväliin kun partnerini loihe lausumaan että "meillä täällä Oulussa on muuten hyviä tanssikouluja...".

Mietin hiljaa mielessäni nielläkö kommentit sellaisenaan vai tukeutuako hyökkäykseen kysymällä rouvalta että näytinkö hänestä Kevin Costnerilta? Vastaus olisi totta kai kuulunut etten todellakaan, joten olisin siihen vastannut napakasti että "mistäs te sitten luulette että minä tanssin susien kanssa?". Tätäkin epähienompi tapa, jonka välittömästi suljin mielestäni, olisi ollut huomauttaa kuuluvalla äänellä keskellä tanssisalia "Rouva hyvä, minun seurassani ei piereskellä!". Päätin kuitenkin herrasmiehenä tanssia vaaditut kaksi tanssia ja sitten palata hiljaa oman seurueeni luo.

Loppuilta menikin sitten hiljaisemmissa merkeissä.

Apinamies

Ami Aspelund tulkitsi aikanaan tenhovoimaisesti vanhan The Who -klassikon suomeksi - kaikki sen ajan eläneet toki muistavat "Sinussa on roimaa alkumiehen voimaa, kanna minut metsään apinamies..." Mutta kuka sitten on apinamies? Sekin selvitettiin jo kauan sitten 1980-luvulla järjestämällä virallinen apinamieskilpailu, palkintona aito oikea Chiquita-banaani.

Virallisesti valittuna apinamiehenä voin hieman valottaa kilpailun kulkua. Apinoiden (erityisesti gorillojen) DNA:han on tunnetusti 98%:sti sama kuin ihmisellä, joten ei siis ihme että osa meistä on laskeutunut puusta suhteellisen hiljattain. Apinoiden yksi erityispiirre on, että niiden kädet ovat pitemmät kuin vartalo. Ihmisen (siis perusmallin) kädet ovat yhtä pitkät kuin vartalo, ts. käsien väli levitettynä vastaa omaa pituutta, katsomatta absoluuttiseen pituuteen. Matemaatikko kuvaisi siis pituuden ja käsien väliä suhdeluvulla 1:1. Ihmisapinan kädet ovat pitemmät ja suhdeluku on tavallisesti 1,1.

Apinamieskilpailu aloitettiin mittaamalla jokaisen käsien väli - virallisen mittauksen mukaan siipien väliksi sain 218 cm. Sitten taskulaskinta käyttäen jaettiin tuo mitta omalla pituudella ja suurimman luvun saanut valittiin viralliseksi apinaksi. Kun muut seurueessamme muistuttivat enemmän ihmistä kuin ihmisapinaa suhdeluvun ollessa jossain hyvin lähellä 1,0:aa, minun mittalukuni oli 1,065. Banaani tuli palkinnoksi paluupostissa.

Kuten muinaiset roomalaiset sanoivat "Sic transit gloria mundi" eli "sairaudet leviävät Glorian suun välityksin" - niin katosi mainen kunnia myöhemmin. Tittelistäni innostuneena samaa kisaa käytiin muutaman kerran kunnes poistuin kentältä banaanitta. Eräs naispuolinen työtoverini pisti tilastot kertaheitolla uusiksi - vaikka pituutta oli 160 senttiä, siipienväli oli 179 ja suhdeluvuksi tuli 1,07. Tosin enpä ole hänen lisäkseen tavannut ketään muuta joka pystyisi selkäänsä taivuttamatta raapimaan polvitaipeitaan.

Pystyssä päin olen kuitenkin Tarzan-klubilla käynyt.

Talven taikaa

Tiistaiaamu ei ollut edes valjennut kun taas kerran löysin itseni Kajaanin kentältä. Kainuu jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää - tällä kertaa matkailijan niskaan sateli alijäähtynyttä vettä. Siinä oli kiva puhdistella yhtiön lippulaivaa - toimitusjohtajan vanhaa Volkkaria, varsinkin kun autosta ei löytynyt jääskrabaa tai harjaa. Mielessä kävi käyttää vanhaa Enska Itkosen markkinoimaa kikkaa - mitata silmien väli sormilla ja painaa sormenpäillä kaksi aukkoa jäiseen tuulilasiin. Mutta löytyihän autosta kuitenkin muovinen polttimorasia, jolla sitten suoritin jäänpoiston asianmukaisesti ja seurueemme lähti kohti 40 kilometrin päässä olevaa kaivosta.

Kajaani International'in pihalta lähteissä meinasin heti tuupata volkkarin ojaan, kun tie oli peilijäässä kauttaaltaan ja autossakin edellisiltana vaihdetuissa renkaissa ilmaa saman verran kuin kroonikko-astmaatikon keuhkoissa. Siinä sitten painelin kieli keskellä suuta halki Nakertajan kylän (Vuoden lähiö 2007) kohden Kajaanin keskustaa. Olo oli kuin autossa olisi ollut Hiihtoliiton hyväksymät suvikumit.

Kajaanissa oli väkeä kuin helluntain epistolassa ja liikennekin muistutti Pariisin riemukaarta. Kainuulaisilla kun on tapana tulla esiin koloistaan juuri kahdeksan alla ja kansoittaa keskusta. Varttia yli kahdeksan ei sitten näykään ristin sielua mailla eikä halmeilla. Auton renkaisiin pantiin pikkaisen ilmaa ja lähdettiin katsomaan kaivosta.

Tällä visiitillä tulikin nähtyä enemmän väkeä Kainuussa kuin edeltäneen puolen vuoden aikana yhteensä. Lentokenttä oli mustanaan täynnä väkeä - tosin selitykseksi osoittautui se että aamukone oli sanonut työsopimuksensa irti ja oli matkustajineen odottanut aamukahdeksasta iltapäiväkonetta ja mekaanikkoa. Siinä tuli sitten todistettua sekin näky kun Finnairin Airbus antoi käynnistysapua Embraerille. Näköjään talvi tekee temppunsa isommillekin vehkeille.