Sotkamolainen sielunmaisema avautuu

Kainuuun tauti ei, vaikka niin helposti luulisi, tartu punkin puremasta. Mutta näyttää Kainuussa vietetty aika hiljalleen alkavan oirehtia. Eilisiltana nimittäin tuli käytyä todistamassa ensimmäistä kertaa eläessään ihan ehta pesäpallo-ottelu. Oli oikea jymyottelu, sillä vastakkain olivat Sotkamon Jymy vastaan Nurmon Jymy. Eteläsuomalaisesta suppeasta näkökulmasta tätä on helppo tulkita ilmaukseksi pelin tylsyydestä kun paikkakunnilla ei riitä mielikuvitus edes eri nimien keksimiseen. Toisaalta, onhan ruotsinkielinen rannikkoseutu pullollaan kaiken maailman IFK:ita, niin kai Kehä III:n ulkopuoliseen Suomeen pari jymyä mahtuu. Ja Reisjärven Pilke.

Vaikka pesiksen isänmaallinen historia Tahko Pihkaloineen on tuttu, pelin sotaisuus yllätti. Verenhimoiset sotkamolaiset vauvasta vaariin huusivat (lämpimikseen?) "Kuole!" nurmolaisten täytettyä takapesät pelin kiihkeimmillä hetkillä. Raakaa peliä, varsinkin kun katseli oranssivioletteihin trikooasuihin pukeutuneita miehiä - sekin oli kotijoukkue, jota kannustettiin.

Meinasin virittää keskustelun vieressä istuvien kainuulaisten kanssa puoliajalla siitä, että kun Nurmon joukkueen nimi on Jymy, että mikä mahtoikaan olla paikallisen Sotkamon joukkueen nimi. Tämä olisi varmaan ollut yhtä viisas teko kuin tulla Jokerien pelipaita päällä HIFK:n fanikatsomoon ja ruveta kuittailemaan hifkiläisille. Peli sinänsä oli taidokasta, yhtä lukuunottamatta jokainen lyöjä osui joka lyönnillään palloon. Pelissä ei nyt sinänsä kummempaa järkeä ollut, erityisesti loppumaton pallojen heittely lukkarin ja kentällä olevan muun joukkueen kesken (liekö syynä se, että pysyisivät hereillä...) kärkkyjän polttamiseksi, ei antanut korkeaa kuvaa pelin älyllisyydestä. Jos kärkkyjä ei viidellä ensimmäisellä heitolla livennyt hyppyä kauemmaksi pesästä, niin kuinka todennäköistä oli että näin olisi tapahtunut kuudennella kerralla. Saatiinhan sitä sentään jännitystä kun kerran lukkari pudotti pallon ja pesissä oleva väki rupesi juoksemaan kuin heikkopäiset.

Toinen mikä tuo tunnelmaa - ja mahdollisesti virtsarakon tulehduksen - on Kainuun kesä. Kahdeksan astetta lämmintä, tihkusade ja pimenevä ilta. Ei ihme, että elokuussa pelataan finaaleja, syyskuun loppupuolella ei palloa näkyisi pimeässä eikä takapuoli irtoaisi huurteisesta penkistä pelin päätyttyä. Onneksi DNA tarjosi vip-vieraille veikeänvioletin pefletin. Onneksi sentään peliä ei näytetty Urheiluruudussa. Mainehan siinä olisi mennyt.

Kulttuurien kohtaamista

Kaivoksella on ryhdytty toimiin, jotta Espoon konttorin väkikin tuntisi olonsa kotoisaksi - konttorirakennuksen edusta on vast'ikään asvaltoitu. Nyt voi urbaani cityihminen kävellä lakeerikengissä suoraan parkkipaikalta sisätiloihin ilman että altistuu soralle ja ravalle, eikä korpimaisema vaikuta enää lainkaan yhtä uhkaavalta ja luonnontilaiselta kuin ennen.

Kun on lapsuutensa viettänyt Mannerheimintien, Tukholmankadun ja Töölönlahden rajaamassa ympäristössä, jossa kehä I edusti syvää maaseutua ja kehä III ylitettiin ainoastaan kesäisin mökille mennessä, Kainuun korpimaisemat edustavat toisenlaista maailmaa. Kuten eilinen uutinen siitä, että Kajaanissa ammuttu karhu olikin toipunut ja päättänyt kostaa metsästäjälle haukkaamalla tätä reiteen. Ottaen huomioon, että Kajaani on sentään kainuulainen cityn korvike, tämä kertoo karua kieltään siitä kuinka lähellä luontoa ollaan. Ja kaivos on sentään nk. hevon kuusessa paikalliscityn näkökulmasta.

Luonnon läheisyyden huomaa myös siinä, että kesällä kaivoksen väellä ei ollut mitään erityistä painetta vapaiden pitoon - tosin kolea paikallissää varmasti oli syynä siihen, kukapas vapaaehtoisesti lähtisi räntäsateeseen. Mutta auta armias kun alkaa sorsan-, karhun- tai hirvenmetsästys, niin ovella on väkeä jonoksi saakka kun pitäisi saada vapaita ja päästä laskemaan metsän eläviä hengiltä vaikka ois tehdaskin käynnistettävänä.

Toisaalta onpa tässä oma luontotuntemus parantunut vuosikymmenten mittaan. Enää en kavahda sisiliskoakaan krokotiilinpoikasena, kuten kävi kuusikymmenluvulla Padasjoella navetan kulmalla. Urbaani cityihminenkin voi siis asteittain palata lähemmäs luontoa.

Kainuu Gourmet

Vuokatin molemmat ruokapaikat ovat tulleet kesän mittaan tutuiksi. Kun paikkakunnalla on tullut vietettyä useampia päiviä viikossa, on ruokalistat käyty läpi jo pariin otteeseen. Yhteistä kummallekin ravintolalle on, että periaatteessa ihmisravinnoksi kelpaava muona on viimeistelty joko punaviini- tai bbq-kastikkeella. Kalan virkaa toimittaa meribroileri, eli kasvatettu kirjolohi, ja siihenkin on löytynyt joku kiva tex-mex teema. Onni Oravan (kyseinen hahmo on alkanut kummitella sopimattoman usein näissä kirjoituksissa) pizzoja on toki tarjolla - muutama surullinen katkarapu makaamassa lämmitetyllä jauhopedillä, hintaan 11,95. Ja on kuulemma vielä klassikko! Taitaa katkarapujen kilohinta lähennellä Beluga-kaviaarin hintoja. Meikäläisen hienoviritteinen kone kun kaipaisi pikemmin jotain sellaista ravinnetta kuin läskisoosia, silakoita tai rössypottuja.

Eipä Kainuuta syyttä kutsuta Nälkämaaksi.

Halosenkulmalla

Täällä Sotkamon kaivosalueella on syntynyt paikannimistöä kuin itsestään. Viiden kilometrin mittainen tie joka vie kaivosalueen halki, on nimeltään "Lassin luontopolku", murskeen välivarasto tunnetaan "Grillikatoksena" ja niin edelleen.

Tänään olin isännöimässä ulkomaalaisia vieraita ja matka kiersi muun muassa Halosenkulman kautta. Vetytehtaan ja reaktorihallien välinen kulmaus on saanut nimensä tasavallan presidentin vierailun jäljiltä. Presidentin arvovaltainen seurue oli kiertoajelullaan pysähtynyt kuulemaan päämetallurgin esitystä metallien talteenottoprosessista reaktorihallin kulmalle. Esitystä seurasi suuri joukko, presidentti turvamiehineen ja poliiseineen, paikallispoliitikkoja ja oman talon väkeä. Työmaalla kun oltiin niin luonnollisesti rakennustyöt olivat täydessä käynnissä vierailunkin kuluessa. Niinpä kesken päämetallurgin esitystä taustalla olevan hallin kulmalla työssä ollut ulkomaalainen komennusmies oli täysin luontevasti kääntänyt rintamasuuntansa presidentin suuntaan, laskenut siinä laulellen vesiä ihan muina miehinä. Niinpä paikka on sittemmin tunnettu Halosenkulmana.

Kesä jonka kerran kadotin

Vanha Rauno Lehtisen kappale "Muistan kesän" vuodelta 1968 - esittäjänään Kai "Kuju" Hyttinen - taitaa olla kovaa kamaa Kainuussa. Nimittäin täällä Kainuun takametsissä vielä elokuun harmaudessa odotellaan kesän tuloa, kun keliin sopisi paremmin suksien perusvoitelu alkavan hiihtokauden alla. Onhan täällä lehti puussa ja vielä vihreät väriltään, mutta jo viime viikolla aamulla oli lämpötila pakkasen puolella ja tänäänkin kentällä tihkusateessa rupesi olo muistuttamaan enemmän loka-marraskuun taitetta kuin hehkeintä elokuuta. No eipähän täällä ole kärsitty auringonpistoksista.

Aamulla taas pakkasi kiire kentälle, jotta kerkeäisi turvatarkastusjonon alta pois. Rauhallista oli vielä 5.50 maissa ja koneeseenkin päästiin ihan ajallaan. Tosin kiitoradan suuntaan rullatessa matkaan tuli mutkia kun kapteeni ilmoitti koneessa olevan teknisen vian, käänsi koneen takaisin portille ja niin palattiin takaisin terminaaliin odottelemaan josko korvaavaa kulkuneuvoa löytyisi jostain kentän kulmalta. Tunnin sisään löytyikin uusi, entistä vähän isompi ja ennen kaikkea ehompi Embraer (brasilialainen laatutuote), jolla päästiin sitten Kajaanin suuntaan. Matkan kahvitarjoilu tosin keskeytyi heti alettuaan kun kone vatkasi turbulenssissa kuin tehosekoitin. Onneksi häiriö oli tilapäinen luonteeltaan ja sopivasti kerkesi hörppäämään mokat ja syömään sämpylän ennen laskua.

Kainuun metsissä vilskettä riittää edelleen. Lisäväriä tuovat venäläiset vibraattoriautollaan, jotka tärisyttelevät tienvarsia malmia seismologisesti etsiskellessään ja samalla vanhan Neuvostoliiton velkoja takaisin maksellessa. Kansainvälistä meininkiä. Tätä menoa kun jatkuu on niin Onnin nimikin muutetaan pikapuoliin Happy the Squirreliksi.

Onni kutsuu

Huomenna on keskiviikko, Onni Oravan bingopäivä Sotkamossa. Luonnollisesti siis matkani johtaa huomenissa Kainuun korpimaisemiin. Tulevan vuorokauden ohjelmasta tulee elävästi mieleen pohojalaasen laulu- ja soitinyhtyeen Rehupiiklesten kappaleen "Rekkakuski" lyriikka:

"Ku kotia tuun mä pernat syön,
paan hampahat klasihin ja meen maate.
Siitä ku mä nousen on aamuyö,
tungen tekarit ikeniin ja baanalle.."

Aamukone Kajaaniin lähtee kuuden korvilla, joten perinteiseen tapaan pitää nukkua lyhyet, mutta sitäkin raivokkaammat yöunet. Myönteisenä puolena on, että aamukuudelta lentokentän parkkihallista sentään löytyy vapaita paikkoja ettei tarvitse melkein Jumbon pihaan ajella kuten eräinä kevättalven aamuina kun matka vielä vei Kokkolaan. Aamulla kuuden ja seitsemän välillä lentoja lähtee liki joka kolkkaan maata, joten kentälle tulon ajoittaminen on suorastaan kellosepän työtä. Jokainen pyrkii maksimoimaan yöuniensa määrän, niinpä viiden minuutin aikana kaikki Etelä-Suomen matkaatekevät paukauttavat paikalle turvatarkastukseen. Parhaina aamuina jono on kuuleman mukaan ulottunut alakerran ovelle saakka. Niinpä tarkoitus on olla kentällä viimeistään 5.45 jottei tarvitse aamuaan aloittaa sopimattomalla stressiannoksella.

Taannoin ilmoitin boikotovani Onni Oravan bingoiltoja tästä lähtien ja lupaukseni mukaisesti päätin asua kylän toisessa hotellissa, turvallisesti parin kilometrin päässä tuosta sotkamolaisesta perinneriehasta.

Niilo-setää katsomassa

Rokin väitetään olevan keski-ikäistymässä. Ajatus käväisi mielessä kun Pasilan asemalta Hartwall-Areenalle kävellessä ei kanssakulkijoista erottanut oltiinko matkalla Aikamiesten ja Neil Youngin konserttiin. Vankimmat fanit olivat varhaiseläkeiässä ja hiusten määrän korvasi into. Rokille ominaisuuden katu-uskottavuuden lisäämiseksi moni oli pukeutunut mustaan t-paitaan ja verhoillut orastavan tai täyskukkaan puhjenneen kaljunsa kapinallisuutta osoittavaan huiviin.

Eihän siinä mitään, oltiinhan menossa katsomaan kaikkien nykyrokkarien isoisää, joka 39 vuotta sitten näihin aikoihin (17.8.1969 tarkkaan ottaen) esiintyi Woodstockissa jo suurena tähtenä. Paljon on vettä virrannut Vantaassa sen jälkeen, mutta kitara pysyi vielä käsissä ja muutama vähemmän vannoutunut vanhemman polven edustaja veti käsiään korviin kun Niilo-setä soitteli äänensärkijä päällä vanhan liiton rokkia. Lavaesiintymistä ei ihan voi verrata Mick Jaggerin energiseen pomppimiseen, mutta Niilopa ei ole ennenkään syyllistynyt koreiluun vaan mieluummin seisoo ringissä soittajakavereiden kanssa ja antaa palaa.

Viimeinen vahvistus rokin keski-ikäistymiseen tuli Areenan miestenhuoneessa. Kuulijakunnan ikärakennettako lie huomioitu, mutta miesten pisuaareissa normaalia elintoimintoja piristämässä oli kiva (mutta tuiki tarpeellinen) tehtävä, jossa piti yrittää saada kaari nousemaan yli pisuaariin merkatun viivan. Jos ylittyi, kiitettiin huomiosta ja asiat olivat kunnossa, jos taas kaareen ei saanut puristettua riittävää korkeutta, eturauhasvaivoihin kannatti kiinnitti huomiota. Kyllähän tuollainen saa fanin kuin fanin rokkitunnelmaan. Samalla jäin miettimään tämän tutkimuksen tieteellistä validiteettia kun nk. pudotuskorkeus oli luonnon ja anatomian sanelema. Tulosta voinee kuvailla siten, että keskityin rauhassa nauttimaan Niilon musiikista.

Hissikulttuuria

Espoon toimistomme - joka ei olekaan mikään tavallinen "toimisto", vaan oikeasti liikehuoneisto Ahti Business Park'issa (kuka kumma näitäkin keksii...), on kokenut merkittävän kasvojen kohotuksen. Seitsemänkymmenluvulla rakennetut hissit on maalattu ensimmäistä kertaa käyttöönoton jälkeen ja näin on Business Park'in yleisilmekin kohentunut vastaamaan tätä uutta statusta.

Stadilainen kulttuuriperimä näkyy sentään täällä. Jo kauan sitten kadonneeksi luultu taiteen laji, hissikylttien muuntelu on täällä voimissaan. Kiitos muutettujen hissien ohjetaulujen, vanha legendaarinen "Kalle osaa yksin käyttää tissiä" on keskivertotaiteilijan luovuuden ulottumattomissa, mutta taidehan ei tunne rajoja. Niinpä aamusella toimistoon matkatessa huomasin ABP:n (Ahti Business Park) hissiä koristavan kyltin: "Pissi 8 henkilöä tai 630 kiloa". Kyllä naurattaa.