Kestävää kehitystä?

Jotkut ympäristötiedostavat ovat lanseeranneet ajatuksen siitä, että kukin henkilö voi muutamaan kysymykseen vastaamalla päätellä, kuinka ekologisesti kestävää hänen toimintansa on. Törmäsin taannoin tuollaiseen testiin ja ainoa, mikä jäi harmittamaan sen tehtyä, ettei testin laatija ollut huomannut laittaa moiseen testiin sellaista kuuluvaa hälytysmerkkiä kun tällainen kävelevä ympäristötuho sattuu testauttamaan itsensä. (Raskauttavin kysymys nimittäin kuului, montako kertaa olet lentänyt viimeisen 12 kuukauden aikana - ekofasistiksi leimautui jo kymmenellä lennolla, ja oma saldo oli vastaushetkellä 50 paremmalla puolella).

Nämä ajatukset tulivat mieleen kun taas on aika hypätä illalla koneeseen. Onhan edellisestä lentomatkasta kulunut jo n. 80 tuntia - tänään työ kutsuu pohjoiseen Suomeen, jossa kuuleman mukaan aurinko paistaa ja hanget hohtavat. Tuon määritelmän mukaan ainoa ero Clevelandiin on paikallinen kieli, eihän sielläkään ole muuta kerennyt tekemään kuin kinoksissa kahlaamaan.

Täällä kolkalla sentään voi lohduttautua sillä, että paikallinen polttoaine on ympäristöyställistä 95-oktaanista. Clevelandissa Taurukseen tankkiin pistettiin nimittäin paikallista regulaaria, jonka oktaaniluku on 87. Eikä sillä mantereella taida ollakaan sellaista formulaa, joka noin kehittynyttä polttoainetta kaipaisi. Autoiluun liittyy sitten huomio näiltä kulmin - kävin pesettämässä päivällä autoni nk. pikapesussa, tarkoituksellisesti keskellä päivää, sillä karvaasta kokemuksesta tiedän sen tarkoittavan kohtalaista odottelua jos jonossa on yhtään useampi auto. Siitä huolimatta lähiseudun huoltoaseman "pikapesu" jaksaa yllättää - pesuun meni vartti ja niin meni edelliselläkin autolla. Puolessa tunnissa sitä ois melkein itsekin pessyt auton. Ja ois ollut todennäköisesti puhtaampaakin. Ekologisemmin...

Ilmojen halki...

Aamu-uutiset Pyhän Patrikin päivänä antoivat ymmärtää, että reissu Clevelandista Helsinkiin saattaisi olla takkuinen. Itärannikon lumimyrskyn seurauksena Kennedyn kenttä oli suljettuna ja sadoittain lentoja oli peruutettu, mm. yksistään paikallinen Jet Blue oli peruuttanut viikonvaihteessa 550 lentoa.(Ko. yhtiö oli saanut paljon kielteistä julkisuutta edellisen myrskyn aikaan kun se istuttanut ihmisiä kahdeksan tuntia koneessa kentällä). Kuinka ollakaan, Hopkinsin kenttä Clevelandissa toimi normaalisti ja keli oli mitä aurinkoisin. American Eaglen lento New Yorkiin lähtikin aivan ajallaan - joka ei kokemukseni mukaan ole mitenkään tyypillistä.

Myrskyrintaman jäljiltä keli oli vähintäinkin pomppuinen. Onnekseni en ole pahemmin lentopelosta kärsivää sorttia, sillä vieressäni istui ranskalainen nunna, jonka usko lentoliikenteen turvallisuuteen tuntui olevan kovalla koetuksella. Rukousnauha sai kyytiä ja kun ruvettiin laskeutumaan, nunna vieressä alkoi tekemään parin kovan kolahduksen jälkeen ristinmerkkejä. Tunnelmaa keventääkseni aloin siinä jutustelemaan, ja kävi ilmi että sisar oli matkalla Pariisiin. Taisi olla nunnalla kädet kipeinä rukousnauhan pyörittelystä kun aikanaan pääsi perille...

Edellisyön myrskyn seuraukset näkyivät Kennedyn kentällä. Kenttä oli aurattu ja keli oli jo kirkastumaan päin. Terminaali oli kuin sotilassairaala, väsyneen näköistä väkeä makoili telttasängyillä ympäri kenttää odottelemassa lentoaan. Kentän toiminta oli palautumassa normaaliksi ja oma jatkolentoni lähti vain puolisen tuntia myöhässä. Ainoa merkki vähäisemmästä lentoliikenteestä olikin, että olimme lähtöjonossa kiitoradan päässä 4. kone, kun muutaman edellisen kerran kone on ollut sijoilla 15. - 20. Loppumatka Helsinkiin olikin ripeää kyytiä sinivalkoisin siivin - kiitos tuulten, lentoaika oli vain 6½ tuntia, joten viivästyneestä lähdöstä huolimatta perillä oltiin etuajassa.

St. Patrick´s Day

Tänään on sitten kevään virallinen avaus, eli St. Patrick´s Day - irlantilaisten suojelupyhimyksen juhla. Ei tosin keväältä näytä, sillä yöllä on tullut lunta reippaasti ja kohta pitäisi lähteä New Yorkin kautta Helsinkiin ja uutisten mukaan lennot ovat pahasti myöhässä ja kentät täynnä ihmisiä... Ei oikein innosta lähteä tuonne Hopkinsille, mutta menee kai se täkäläinen kevään juhla sielläkin.

Paraati keskustassa jää nyt näkemättä, mutta eipä haittaa kun keli on pakkasen puolella ja muutenkin maisema on kuin keskitalvella. Kiva päästä lämmittelemään koti-Suomeen.

Meno kuin Syksyn Sävelessä

Elämä ei täällä käy ainakaan tylsäksi. Toissapäivänä käveltiin kaupungilla 18 asteen lämmössä paitahihasillaan ja tänään taas ensimmäinen ajatus kun kurkkasi ulos oli vanha kunnon "sukset ulos survaiskaa...". Maassa hanki, mutta järvi ei ole enää jäässä.

Eilisiltana istuttiin suomalaisten työkaverien kanssa taas Sushi Rockissa kun televisiosta Action News -kanavalla oli "breaking news". Paikalliset viranomaiset olivat paikallistaneet tornadon Elyriassa, joka on n. 15 - 20 mailia länteen Westlakesta. Tornadovaroituksen mukaan tornado liikkui suurin piirtein Erien rantaviivaa seuraillen itään päin 35 mailin tuntivauhtia. Siinä meinasi mennä sushi väärään kurkkuun kun katseli kuinka läheltä kotia +-merkki ruudulla pyyhkäisee. Action Newsin uutisointiin tosin täytyy suhtautua aina pienellä kysymysmerkillä, sillä loppujen lopuksi tämä megatapahtuma (joka oli lähinnä rivakkaan ukkospuuskaan verrattava) kuivahti kasaan hajotettuaan yhden töllin Loraine Countyssa, noin kymmenen kilometrin päässä asunnostani. Siinäkin taisi olla enemmän osuutta paikallisen rakentamisen tasolla kuin tuulen voimakkuudella. (Nyt kun näitä ilmiöitä on tässä vähätelty, lienee syytä kuitenkin todeta, ettei esim. Westlaken toimistomme myrskyhuonetta ole merkattu sinne vaan ramboilun merkeissä. Täällä joskus saattaa puhallella vähän reippaamminkin.)

Omat kokemukset tornadosta jäi kaatosateeseen keskustassa - sinne tuli vettä alle tunnissa n. kymmenen senttiä. Siinä Esterikin olisi kalvennnut. Tai kastunut. Ja kotiin ajellessa tuuli oli kyllä sen verran reipas, että se heitteli autoa aavemmilla paikoilla, mutta mikäs siinä on ajellessa keskikaistaa kun pari kaistaa jää vielä reserviin molemmin puolin.

Jotenkin tänne sopii tuo vanha legendaarinen Tohtori Tornadon kappale Syksyn Sävelestä jostain vuosien takaa:

"Sairas vääns, sairas vääns,
Amerikan mantereella kamalasti
sairas vääns..."

Tässä on olo kuin takavuosina Arja-tätiä ja Pikkukakkosta katsellessa. Mitähän taikapeilistä näkyy tälle päivälle, kun tähän saakka viikko on tarjonnut maanjäristyksen (maanantai), helleaallon (tiistai), tornado (keskiviikko), lumisade ja äkkinäisiä tulvia eli "flash floods" (torstaiaamu). Tässä alkaa suorastaan kaivata Suomen kevättä.

Clevelandissa jyrää

Kevät tulee tänne rytinällä, ainakin päätellen siitä että toissailtana näillä seuduin oli pienehkö maanjäristys (3,6 Richterin asteikolla). Se oli kaupungin kaakkoispuolelle Twinsborossa, samoilla seuduilla jossa ajelin viikonvaihteessa. Länsipuolella sitä ei huomannut - ainakaan meidän illanvietossamme paikallisessa Champps-ravintolassa. Järistys ei aiheuttanut mitään vahinkoja, mutta itäpuolella asuvat olivat kyllä sen huomanneet. Paikallislehden mukaan näitä on täällä aika ajoin, viime vuonna oli vastaavia järistyksiä ollut 14 kertaa.

Järistyksen keskus oli lähellä Cuyahoga National Park'ia, joka on ikäänkuin Clevelandin "keskuspuisto". Se ulottuu kaupungin etelälaidalta naapurikaupunki Akroniin saakka, eli se on n. 50 kilometrin mittainen yhtenäinen metsäalue moottoriteiden keskellä. Luonnonpuisto on merkittävä valkopääkotkien pesimäalue, joten siellä tähän aikaan vuodesta on rajoitettu kulkureittejä paikallisen kansallislinnun pesimärauhan turvaamiseksi. Ei ole toistaiseksi vastaan tullut moisia. Naapurimaahan eksyneitä kanadanhanhia kyllä täällä riittää.

Maanantain keskeinen tapaus oli uusien artistien hyväksyminen Rock Halliin. Itse seremonia järjestettiin paikallisten suureksi harmiksi New Yorkissa, mutta tuossa vieressä Rock Hallin pihamaalle oli pystytetty isot videoscreenit, joilta Nykin juhlia pääsi seuraamaan livenä. Museoon hyväksyttiin tänä vuonna Van Halen, R.E.M, Patti Smith, Ronettes ja ensimmäinen rapartisti Grandmaster Flash and the Furious Five.

Paitahihasillaan lounaalla

Viime viikolla tuprutti senttitolkulla lunta, tänään käytiin lounaalla Terminal Towerissa tuossa Public Squaren toisella laidalla ihan paitahihasillaan keväisessä auringonpaisteessa. Tänään on +18 astetta ja huomiseksi on luvassa suurin piirtein samanlaisia kelejä. Loppuviikosta ilmat taas ovat viilenemään päin.

Kevään tulon huomaa myös Public Squaren kantajoukon paluusta. Työkaverini tunnistivat useamman auringon myötä palanneen kaverin, jotka uskollisesti istuvat aukiolla päivästä toiseen. Arveltiin, että pojat on viettäneet talvea Floridassa - päivettyneen näköistä väkeä. Päiväsaikaan aukio on rauhallinen, mutta kesäaikaan ei kannata iltamyöhään mennä sinne hortoilemaan.

Keskusaukion ympäristö on toista viikkoa liikennekaaoksessa, kun tälläkin maailmankolkalla näyttää olevan tapana, että kun kevät koittaa, kadut revitään auki ja ruvetaan korjaustöihin. Varsinaista toimintaa on vähän, mutta koko seutukunta on kyllästetty oransseilla "kiertotie" kylteillä. Nämä detour'it ovat kyllä kuin tv-ohjelmasta "Amazing Race", sillä jos niiden mukaan lähtee ajelemaan niin todennäköisemmin löytää itsensä Kalliovuorilta kuin Key Towerin parkkihallista.

Elokuvissa

Olin juuri eilen valmistautumassa seuraamaan NASCAR-ajoja, kun iloinen englantilais-walesilainen kaksikko Dave & Lee koputti ovelleni ja tuli yllätysvisiitille Westlakeen. Heilläkään ei ollut kummempaa tekemistä illalla, joten päätettiin lähteä katsomaan viikonvaihteessa ensi-iltansa saanut ”Zodiac” elokuva Crocker Parkin Regal-teatteriin. Huolimatta siitä, että kyse oli Yhdysvaltain viime viikonvaihteen 5. suosituimmasta elokuvasta, teatteri oli melkein tyhjillään. Tositapahtumiin perustuvaa rikostrilleriä kyllä voin suositella lämpimästi kaikille – vaikka elokuva kesti lähes 3 tuntia, jännitys pysyi yllä loppuun asti.

Leffateatteri on kuin Tennispalatsi – 12 salia ja kaikki uusimmat leffat pyörivät siellä. Ensimmäistä kertaa törmäsin automaattiin, josta sai liput silmänräpäyksessä. Luottokortti sisään, pari napin painallusta jolla valittiin oikea elokuva/näytös – ja avot, homma oli hoidettu. Ainoastaan käteisen kanssa liikkeellä oleva nuoriso näytti jonottavan.

Leffan jälkeen käytiin sitten nauttimassa oikeaoppinen gourmet-iltapala. Pari olutta ja pala juustokakkua paikallisessa Cheesecake Factoryn ravintolassa. Tuolla annoksella lähti niin jano kuin nälkäkin. Eikä kaloreitakaan tainnut olla montaakaan...

Kevättä ilmassa

Ensi viikonvaihteessa on irlantilaisten suojelupyhimyksen päivä, eli St. Patrick's Day. Se on tällä seudulla perinteinen päätös talvelle, jota juhlitaan kuin vappua meillä ikään. Keskustassa on paraati, kapakoissa tarjoillaan vihreää olutta ja ylipäänsä koko kaupunki sonnustautuu vihreään. Valitettavasti lähden reissuun lauantaina iltapäivällä, joten paras juhlahumu jää näkemättä.

Ilmassa on kevään tuntua, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpöäkin on kymmenisen astetta ja parempaa on luvassa ensi viikoksi. Kesäaikaankin siirryttiin säästösyistä jo viime yönä, joten kaikki kevään merkit ovat täällä. Keskustaan ajellessa ei ollut ruuhkista tietokaan, eikä tuossa alhaalla Public Squarella näy juurikaan elämää. Taidanpa lähteä tästä kurkkimaan taas Nascaria - tässä viikonvaihteessa kisat on Las Vegasissa ja telkkarista ajoja tulee neljän tunnin verran neljästä iltakahdeksaan. Kehittävää ja kiehtovaa katseltavaa. Mutta kun pyykit on hoidettu jo eilen, niin mitäs sitä muutakaan tekisi sunnuntai-iltapäivänä...

On the road again...

Lueskelin tuossa edellisiä viestejä ja aika moniin liittyy jollain tavoin autoilu - siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tällä kolkalla oikeastaan ole muita keinoja liikkua paikasta toiseen kuin omalla autolla. Clevelandissa tosin on (myös Westlakeen ulottuen) julkista liikennettä, mutta käytännössä kaikki käyttävät omaa autoaan.

Kuvaavaa on, että tänään uskaltauduin kaupungin itäpuolelle Cuyahoga National Parkin paikkeille - matkaa sinne täältä Westlakesta oli 45 mailia, eli 72 kilometriä - tunnin ajomatka suuntaansa, osittain Ohio Turnpikea pitkin (hinta 0,75 dollaria suuntaansa). Eli ajelin sellaiset 150 kilometriä ihan vain "huvin vuoksi" shoppailemaan. Tosin shoppailematta loppujen lopuksi mitään.

Etäisyydet täällä on pitkiä, kevyesti jonnekin erikoiskauppaan mennessä matka on viitisenkymmentä kilometriä. Onneksi autossa on GPS navigaattori, sillä ajelin muistini mukaan ainakin Interstate 77:aa, 71:a, 80:a ja 90:n vartta. Ja aika montaa pienempää tietä pitkin - ilman ajo-ohjeita täällä olisi helppo eksyä kun liittymät ovat laajoja ja varsinkin kaupungin ulkopuolella helposti väärään suuntaan kääntyessä tulee matkaa 10 - 20 kilometriä lisää. Mutta liikenne rullaa tasaista 65 - 70 mailin tuntivauhtia, eli 100 - 110 kilometriä tunnissa, eli matkakin taittuu. Ainakin viikonvaihteessa, arkisin liikenne on aika lailla takkuisempaa. Kyllä tässä tällaista suomalaisiin syrjäkyliin tottunutta ihmetyttää, että mistä ihmeestä joka ainoaan paikkaan riittää ihmisiä. Toisaalta onhan näitä täkäläisiä nykyisin 300 miljoonaa... (eikä luvussa ole edes mukana laittomia siirtolaisia). Riittää siitä näille keskilännen vainioillekin.

Ole täällä sitten työnantajan edustajana...

Käväisin tuossa äsken kahvihuoneessa hakemassa kupin kahvia ja samalla vilkaisseeksi henkilökunnan ilmoitustaulua. Siellä on kasa erilaisia Ohion osavaltion työministeriön pysyväisohjeita, pääasiassa liittyen esimerkiksi tasa-arvoiseen kohteluun työpaikoilla ja vastaavaan. Mutta se, että työnantajalta on 10.000 dollarin sakon uhalla kielletty valheenpaljastuskoneen käyttö työläisiä kuulustellessa - se menee jo kohtuuttomuuksiin.

Hyvää viikonvaihdetta keskilännestä!

Aamulla Detroit Roadilla

Asterixissa joku hahmoista totesi, että "jokainen päivä on uusi eilinen". Nuo hullut gallialaiset eivät selvästikään koskaan vierailleet täällä uudella mantereella. Päivittäin tulee eteen juttuja, joista huomaa itsekin etten taida vielä olla täkäläinen (eikä tarkoitus ole sellaiseksi edes muuttua).

Liikennesäännöt täällä ovat kohtalaisen selkeitä ja yleensä liikenteessä pärjää ihan hyvin suomalaisilla opeilla, mutta yllätyksiä tulee. Paikoitellen moottoriteillä on tietulleja - ensimmäisestä vastaantulevasta kopista tai sen kyljessä olevasta automaatista otetaan kuitti ja jatketaan matkaa. En suosittele EZ-Pass kaistan käyttämistä, sillä se lisää kustannuksia kuin entisen miehen parkkeeraus Niagaralla. (Varattu autoilijoille, joilla on automaattinen lukulaite.) Sitten kun moottoritieltä poistutaan tai eteen tulee uusi koppi, siellä on tylsistynyt virkailija kopissa käsi ojossa kuin Kellarikrouvin portsari. Lantit käteen ja kaasu pohjaan... (hinta mainitaan siinä ekassa kuitissa, joten kolehdin kerkiää kyllä kerätä hyvissä ajoin).

Koulubusseja koskevat omat erityiset säännöksensä, jotka kannattaa opetella. Kun vastaan tulee koulubussi, joka pysähtyy ja laittaa Stop-merkin ja punaiset valot päälle, sen eteen pitää pysähtyä vaikkei yksikään lapsi ole ylittämässä tietä. Juuri tänä aamuna havahduin kolmikaistaisella Detroit Roadilla (keskikaista molempiin suuntiin kääntyville), että edessähän jökötti keltainen koulubussi siinä valot vilkkuen. No ei muuta kuin samanlainen jarrutus kuin Mika Salolla shikaaniin tullessa, eikä kukaan tullut edes peräkontista sisään. Eihän täällä nyt sentään ajeta ihan miten vaan.

Koulubussit ovat muuten kaikkialla USA:ssa samanlaisia keltaisia busseja, yleensä juuri kuvassa näkyvää mallia. Tämä perustuu vuonna 1939 pidettyyn konferenssiin, jossa seitsemän päivän pähkäilyn jälkeen osavaltioiden edustajat päätyivät yhtenäiseen väritykseen - tuo keltamusta väritys on parhaiten aamu- ja iltahämärissä näkyvä väriyhdistelmä. Samassa kokouksessa päätettiin 45 yhteisestä koulubussistandardista, jotka ovat edelleen tänä päivänä voimassa. Maan 440,000 koulubussia kuljettavat 25 miljoonaa lasta kouluun päivittäin (paitsi talvisin kun koulut suljetaan vähäisenkin lumisateen koittaessa). Ei siis ihme, että Detroit Rd on kahdeksan korvilla keltaisena kuin keväinen tien piennar.

Lämmintä keliä on pukkaamassa viikonvaihteeksi. Kevät siis koittaa - sen huomasi mm. aamulla töihin lähtiessä, kun kanadanhanhet riekkuivat asuntoni kulmilla. Saisi joku huomauttaa että ollaan Yhdysvalloissa eikä Kanadassa, joten sopisi pitää vähän pienempää meteliä.

Aikamatkailua

Aikavyöhykkeet tulevat täällä tutuiksi, kun tuntuu siltä että jatkuvasti on joko itse tai sitten useimmat muut ovat väärällä aikavyöhykkeellä. Tänäänkin illalla kahdeksan maissa pitäisi osallistua konferenssipuheluun Singaporen ja Kiinan edustajien kanssa. Kotimarkkinoilla toimivissa yrityksissä on omat etunsa, kun ei tarvitse miettiä tätä milloin kukakin on tavoitettavissa. Olo ei siis täällä ole kuin osuuskaupan hoitajalla.

Suomen ja itärannikon väliseen seitsemän tunnin aikaeroon on juuri tottunut, kunnes selvisi että täällä on säästösyistä päätetty siirtyä ensi viikonvaihteessa kesäaikaan. Jos nyt päätelmäni meni oikein, niin sunnuntaista kaksi viikkoa eteenpäin aikaero onkin totutun seitsemän tunnin sijasta kuusi tuntia. Ja siltä varalta, että joku on unohtanut mistä suunnasta aurinko nousee, täällä tullaan perässä muutoinkin kuin henkisesti, eli aamulla Westlakessa heräillessäni kuuden maissa, Suomessa on jo iltapäivä.

Tällä viikolla olen työasioiden tiimoilta ollut yhteyksissä Australiaan sen länsirannikolle, enkä ole vieläkään ihan tarkkaan selvillä mitä kello mahtaa siellä olla. Se saakin olla matkapuhelintaan päällä pitävien ongelma. Olen kyllä saanut siitä asenteesta oman osani - eräänä aamuyönä heräsin kahdelta kun Suomesta palkkakonttori soitteli erästä ongelmaa selvittäessään. Unenpöpperössä on kiva heittää lonkalta vastauksia. Puhelin on muuten sen jälkeen ollut enempi äänettömällä.

Tänne matkustaessakin törmää aikavyöhykkeisiin, sillä usein lennot tulevat Chicagon kautta. Se on keskilännen ajassa, eli tunnin itärannikkoa perässä. Sen naapurissa oleva Detroit on puolestaan itärannikon ajassa. Oma aikarauta kannattaa siis aina tarkistaa kentälle saapuessaan.

Koilliskulman nähtävyyksiä

Niagaran matkalta jäi kertomatta, että matkan varrella jossain Pennsylvanian ja New Yorkin osavaltioiden syrjäisillä rajaseuduilla vastaan tuli liikennemerkki, jossa oli ehdottomasti kielletty pysähtymästä tien varteen ja poimimasta ketään liftareita kyytiin. Syykin selvisi seuraavan, "correctional facility" -liikennemerkin luona. Tien varressa oli iso vankila kuin suoraan televisiosarjasta "Pako". Suunnittelimmekin hauskaa käytännön kepposta että jätetään joku autosta tien varteen liftaamaan ja odottelemaan kyytiä siinä pientareella. Vapaaehtoisia ei kuitenkaan löytynyt, joten tämäkin jäi sitten tekemättä. Valitettavasti oltiin valoisaan aikaan liikkeellä ettei päästy ihailemaan vartiotornien valoheittäjiäkään.

Kertomatta jäi myös, että sunnuntain reissu oli todella kansainvälinen - autossa oli englantilainen, intialainen, 2 suomalaista, walesilainen, käytiin kolmessa osavaltiossa, kahdessa valtiossa ja matkan varrelta Yhdysvaltain puolelta olisi saanut myös tehdä tax-free ostoksia. Yksi täkäläisiä kummajaisia nimittäin on, että paikalliselle intiaaniväestölle on annettu jotain erivapauksia mm. kasinoiden ylläpitoon ja myös verovapaan tupakan myyntiin. Reittimme kulki Seneca-intiaanien alueen läpi (nuolia kyllä näkyi, muttei inkkareita), jossa tällaisia erivapauksia oli.

Kylmää täällä pitää edelleen aamuisin, päivän mittaan lämpötila kipuaa kuitenkin reippaasti plussan puolelle ja nytkin aurinko paistaa täydeltä terältä luonnonkauniiseen Clevelandiin (ks. oheinen kuva - ne eivät valehtele). Viikonloppuna ja ensi viikolla onkin sitten luvassa shortsikelejä muillekin kuin sille hollantilaiselle kylähullulle, joka aikoo kiivetä Himalajalle shortseissaan.

Ps. Yllättäin lotossa ei ollutkaan onni myötä - 355 miljoonaa meni sivu suun. Täytyy odottaa seuraavaa jättipottia.

Aamuruuhkassa Interstate 90:llä

Säätiedotuksen mukaisesti yön mittaan oli lunta tullut 10 - 15 senttiä ja pakkastakin oli kahdeksisen astetta. Jo töihin lähtiessä oli sellainen tunne, että matkaan saattaa vierähtää toinenkin tovi. Ruuhka alkoi heti "kotikadulta", eli Detroit Roadilta, jonka varrella asuntoni sijaitsee. Siitä madeltiin jonossa moottoritien liittymään, mistä varsinainen ruuhka sitten alkoikin.

Matka Westlakesta keskustaan kestää normaalisti kaksikymmentä minuuttia. Tänään siihen mennessä olin päässyt juuri ja juuri moottoritielle, jossa sitten vierähtikin tunti radiota kuunnellen ja välillä palo- ja poliisiautoja väistellen. Mitään kummempaa ei ollut sattunut, mutta peltikolareita ja ojaanajoja oli muutama, ja ne tukkivat tien totaalisesti. Oikeastaan oli ihan hyvä, etten kiirehtinyt aamulla liikenteeseen, sillä yksi alaisistani oli lähtenyt liikkeelle varttia vaille seitsemän aamulla ja silti tuli samaan aikaan kanssani töihin. Pari päivää on vielä näitä pakkaskelejä, sitten viikonvaihteessa pitäisi olla jo viitisentoista astetta plussan puolella. Aika lailla nopeita täällä nämä lämpötilojen vaihtelut.

Lueskelin tuossa mielenkiintoista tietoa Interstate 90:stä - se on Yhdysvaltain pisin yhdenjaksoinen moottoritie. Pituutta sillä on noin 5,000 kilometriä, itäisin piste on Bostonissa ja läntisin piste Seattlessa. Samalla se on pohjoisin itä-länsisuuntaisista (eli parillisista) moottoriteistä. I-90:n kuuluisin mutka, varsinainen Yhdysvaltain Eau Rouge on täällä Clevelandin keskustassa sijaitseva legendaarinen "Kuolleen miehen kurva", jossa moottoritiessä on kesken kaiken 90 asteen mutka. Varoitusmerkkejä, tärinäraitoja ja valoja on vaikka kuinka, mutta kuuleman mukaan mutkassa tapahtuu edelleen säännöllisesti pahoja onnettomuuksia. Mutka on kaupungista itään, joten harvemmin joudun sitä kautta ajelemaan.

Persoonallisuuden muutoksia

Tämä ulkomailla olo alkaa vaikuttaa ihmisen persoonallisuuteen. Vannoutunut tosimies, joka ei piennarta syö, käy nykyään päivisin alakerran ruokalassa salaattibaarissa vapaaehtoisesti. Salaatti maistuu kuin jänöjussille konsanaan, liekö sitten kyseessä elimistön vastaisku näille täkäläisille ravintola-annoksille joita olen matkan varrella kuvaillut. Jättikotkassakin yksinäisen ihmisen pienannokset vastaavat suomalaisia perheannoksia - tyyliin että tuoremehun pienin annoskoko on n. 1,8 litraa. Siinä tulee päivittäinen vitamiinien tarve täytettyä muutamaan kertaan kun aamulla imaisee tuopillisen mehua ennen töihin lähtöä. Perheelliset ostavat mehunsa sitten gallonan paljuissa. Oletan, että 156 litran barrelit myydään pikatukuissa? Kassajonossa on mielenkiintoista katsoa kanssashoppailijoiden ostosmääriä. Yleensä tunnen itseni lähinnä bangladeshilaiseksi almujen kerääjäksi ostoskorini kanssa, kun paikallisille ei tahdo edes isot kärryt riittää. Tai sitten on vaan minun jonoihini sattunut pelkkiä suurperheellisiä.

Toinen persoonallisuuden muutos on että tässä alkaa hokea ihmisten nimiä kuin siltä varalta, että joku työkavereista on dementikko, joka on kenties unohtanut nimensä viiden minuutin sisällä siitä kun edellisen kerran kohdattiin. Sääli että oma nimi on kohtalaisen lyhyt ja paikallisille helpohko lausuttava. Olisi kiva kuulla kun väki yrittäisi hokea esimerkiksi jotain Janipetteriä tai vastaavaa.

Moottoritiellä ei ole sentään vielä kerennyt tottua täkäläisiin turvaväleihin, joka saisi Ensio Itkosen tolaltaan. Aamuin illoin viisi kaistaa täynnä autoja (kuskien iät 16 - 96 välillä) paahtaa n. viiden metrin turvavälein satasta nousevaa/laskevaa aurinkoa kohden. Vaikkei täällä ole valtionkirkkoa, niin ainakin uskossa täällä ollaan väkeviä. Kaikilla ajokortin haltijoilla on nimittäin luja usko siihen, ettei tänäänkään siellä edessä pysäytä kuin ei ole tehnyt niin aiempinakaan päivinä. Ja kyllähän radiossa kerrotaan jos edessä on jotain jarruttelemisen arvoista.

Kiva muuten kuulla että koti-Suomessa on kevättä ilmassa, päivät pitenevät ja lämpiävät. Ei täällä Amerikan Siperiassa. Aamulla pakkasta -11 astetta ja kevyttä lumisadetta I-90:llä. Huomenna on sitten kylmempää luvassa. Onneksi uudessa asunnossa on talli ettei tarvitse enää aamuisin palella Tauruksen veloureilla.

Lotto vetämässä

Ohion on vallannut lottokuume, minunkin huoneessani kävi kaksi henkeä kysymässä osallistunko kimppalottoon. Ottaen huomion negatiivisen kassavirran sunnuntaina Niagaralla, päätin tietenkin osallistua kumpaankin kimppaan.

Potissa on vaatimattomat 355 miljoonaa dollaria, ja jos parempi noista kahdesta porukasta onnistuu, niin tilille tömähtää 45 miljoonaa dollaria kuin telkkä pönttöön. Näin teoriassa, mutta käytäntö on toinen. Paikallisten sääntöjen mukaan voittoja ei kuitenkaan makseta yhdellä kerralla, vaan osa tulee puhtaana käteen kuin takavuosien Tippaustoimiston mainoksessa, loput maksetaan sitten kymmenen ajan vuotuisina suorituksina. Huomenna sitten selviää, että tuleeko sitä rahaa vai ei. Mutta yksi asia on ainakin varma jos voitto tulee kotiin - ulkomaille ei ainakaan tarttis matkustaa.

Pyykkipäivä

Arki Ohiossa edellyttää myös tiettyjen rutiinien ylläpitoa - niinpä sunnuntai-illoista on pakon edessä muotoutunut perinteinen pyykkipäivä. Keittiön kaapin lastulevyoven taakse on piilotettu pulsaattoripesukone (vähän UPO Sinisiipeä isompi, tekniikka samalta ajalta), jossa on pohjalla joku vispilä ja sen päällä joku siivilän ja tarjottimen risteymä. Kannen käyttöohjeista olen ymmärtänyt sen verran, että pyykit laitetaan tummanharmaaseen emaloituun paljuun, pesuaine kaadetaan sen vispilän varteen, pannaan tarjotin päälle, valitaan ohjelma ja painutaan jonnekin mahdollisimman kauas tuosta tuomiopäivänmasiinasta, sillä ääni on kuin hävittäjäkoneella nousukiidossa. Fysiikan lakien mukaan energia ilmeisesti suuntautuu enemmän äänen tuottamiseen kuin varsinaiseen desinfiointisuoritukseen.

Pesuohjelman valinta tuottaa edelleen ongelmia, sillä siinä on kahdenlaista "cycle´a", joiden ero ei ole ainakaan allekirjoittaneelle selvinnyt, sitten voi valita lyhyen, keskipitkän tai pitkän pesun. Lämpötiloja on kylmä, haalea ja kuuma. Etsi siinä sitten hienopesu. Itkemälläkään ei koneen kannesta löydy mitään "Fine wash'ia". Vielä on paidoissa kaulukset pysyneet eivätkä ainakaan työkaverit ole valittaneet mistään hajuhaitoista. Tai sitten vaan pitävät meikäläisen ominaistuoksuna ja suomalaisena eksotiikkana.

Pyykkipäivä ei luonnollisestikaan ole ohi vielä kun pulsaattorikone henkäisee (=rykäisee) viimeiset henkosensa. Sitten avataan lastulevyovet varovaisesti, avataan kansi - koneeseen ilmestyy pesun jälkeen tumma nukkamytty siihen tarjottimelle, lienee todiste siitä että kyseinen lika on irronnut pyykeistä - siirretään pyykit kuivuriin ja taas ohjelmoimaan.

Yhdysvallat on maa, jossa valittavaa riittää. Niinpä ei kuivurikaan ole mitenkään yksiselitteinen tyyliin "puuvilla, kaappikuiva". Ei, vaan siinäkin saa miettiä saako pyykkejä pöyhiä, millä lämmöllä ja kuinka pitkään. Ja pitääkö puhaltaa vielä viileällä ilmalla. Ääni kuivurissa on yhtä huikea kuin viereisessäkin vehkeessä, mutta kuivaa tulee. Ja ovat mahtuneet pesun jälkeen yleensä päällekin.

Onneksi ei tartte imuroida - viikkosiivouksen hoitaa onneksi paikallinen taloyhtiö näin maanantaisin. Riittää kun menee Jättikotkaan hakemaan taas viikon ruoat.

Parkkihuti Kanadassa

Aamulla kukonlaulun aikaan sonnustauduin liikkeelle, ensin tankkaamaan ruosteenpunaruskean Taurukseni ja siitä hakemaan kaverit Westlaken Residence Inn´stä mukaan matkalle Niagaralle. Mukana oli lisäkseni toinen suomalainen kaveri, yksi englantilainen, yksi walesilainen ja yksi intialainen. (Jotenkin tämä kuulostaa jo tässä vaiheessa klassisen vitsin johdannolta).

Sunnuntai oli valittu matkapäiväksi säätiedotusta silmälläpitäen, sillä meille oli kerrottu että nimenomaan Buffalo, New York on paikka, jonne lunta saattaa sataa roppakaupalla, ja tiedotus näytti kohtalaiselta sunnuntaiksi. Se piti paikkaansa Pennsylvaniaan saakka, jossa keli muuttui lumisateiseksi ja näkyvyys melko olettomaksi. Takapenkin äänettömyydestä pystyi nopeasti tekemään sellaisen päätelmän etteivät Kansainyhteisön pojat ole tottuneet ajamaan kesärenkailla lumisateessa satasta. (Selkeyden vuoksi todettakoon, että tie oli hyvin suolattu, eikä kovin liukas.) Keli kuitenkin parani ja kolmen tunnin ajon jälkeen päästiin Pohjois-Amerikan Venetsian Buffalon kautta Kanadan rajalle.

Rajalla meidät ohjattiin ystävällisesti tullitarkastukseen, ja neljä viidestä selvitti sen liehuvin lipuin. Näinpä ei sitten käynytkään intialaisemme kanssa, jolle annettiin kaksi mahdollisuutta - kävellä takaisin sillan yli USA:an, tai sitten maksaa 200 Kanadan dollaria pikaviisumista. Totesimme, ettei ole kovin pitkälle kehittynyt tuo Kansainyhteisön keskinäinen veljesrakkaus. Pikaisen neuvonpidon jälkeen tultiin siihen tulokseen, ettei kaveria jätetä vaikka olisi intialainenkin, joten kerättiin kolehti ja hankittiin kaverille 6 kuukauden viisumi. Ja matka jatkui.

Sitten ajettiin putouksille ja kuinka ollakaan, saatiin auto pysäköityä komeasti ihan putouksen viereen kadunvarteen kun siitä vapautui paikka. Koska tarkoitus oli kurkata putoukset ja sitten mennä syömään, jätin Tauruksen kadun varteen hätävilkut päällä. Putous oli komea kun alhaalla oli massoittain jäätä, ja vesi oli niin kirkasta että pohja näkyi ylhäällä putouksen päällä. Koska kuitenkin on sen verran eksoottisesta paikasta kyse, niin totesimme ettei pidetä kiirettä vaan katsotaan maisemat ja paikallinen matkamuistomyymälä ihan rauhassa ennen kuin lähdettäisiin syömään.

Kadun varressa odotti yllätys - siinä ei ollut pysäköitynä auton autoa, edes Taurusta vilkut päällä. Nopea silmäys vahvisti sen, mitä uumoilin - lyhtypylväässä oli lappu jossa todettiin iloisesti että kyse oli "tow away zonesta", eli auto oli viety luvattoman pysäköinnin seurauksena kaniin. Tällaisessa tilanteessa suomalainen metsäsissi ei tietenkään jää toimettomaksi, vaan moisesta oikeusmurhasta tuohtuneena otin ohjat käsiini ja pysäytin paikalle osuneen poliisiauton. Nuori naispoliisi heltyi tunnustukseni edessä, tarkisti tietokoneeltaan paikan minne auto oli viety ja loppujen lopuksi tilasi vielä taksin meidän monikansalliselle joukkueellemme. Kuuleman mukaan pois hinataan vain autot, jotka ovat väärin pysäköitynä vähintään puolen tunnin ajan. (Auto oli paikallaan vielä yllä olevaa kuvaa otettaessa - neljäs auto oikealta kauniisti kadun varteen pysäköitynä.)

Tilataksi kaartoi paikalle ja kuinkas ollakaan - kuski oli englantilainen vanha kaveri, joka oli muuttanut Manchesterista 30 vuotta sitten Kanadaan. Britit vaihtoivat matkalla kuulumiset päivän jalkapallo-otteluista (Tottenham voitti West Hamin 4-3). Hän ystävällisesti ajoi meidän puoliväliin matkaa Torontoon (no, melkein), jossa Taurus odotti joukkiotamme hinausfirman pihalla iloisesti vilkut päällä. Paikallinen parkkipalvelu osoittautui kuitenkin vain helsinkiläisen pysäköintivirhemaksun suuruiseksi, 70 US dollaria lyötiin käteen ja nyt kädessä sertifikaatti, että on käyty muuallakin kuin vain Niagaran putouksilla - nimittäin Peninsula-hinaamolla North Stanley Roadilla. Todettiin yksissä tuumin, että kyllä Sushi Rockin valet-parkkeeraus on erinomaisen paljon halvempaa. Positiivisin oli walesilaisen kaverin toteamus siitä, että oli hyvä ettei lähdetty liikkeelle kahdella autolla kuten alun perin suunniteltiin. Silloin olisi pitänyt lunastaa kaksi poishinattua autoa.

Loppumatka sujui rauhallisissa merkeissä, mitä nyt seurueemme suomalaisjäsen kunnostautui Yhdysvaltain tullissa - nousi kielletyllä alueella autosta ottamaan peräkontista passiaan. Haukut tuli virkailijalta, mutta ei sentään ammuttu terroristina siihen sillalle. Tällaista tänä sunnuntaina. 800 kilometrin reissu takana ja Kanadan kansantalous kukoistaa.

Kyllä nykytekniikka on kummallista

Aamupäivän tuloksena Mac´issa on suomenkielinen näppis (tosin näppiksen symbolit ja kirjainmerkit eivät ole ihan sataprosenttisesti yksi yhteen). Fiksumpi ihminen olisi tietenkin osannut päivittää näppiksen etsimällä suomenkielisestä valikosta kirjasinvalinnat ja sieltä tunnistanut Suomen lipun. Tosimies ei kuitenkaan lue käyttöohjeita, eikä muutenkaan pyri tekemään asioita loogisesti, vaan luottaa osaamiseensa. Niinpä toimessa meni jonkin aikaa, mutta tyydytys tästä teknisestä suorituksesta oli sitäkin suurempi.

Pienen ohjelmistopäivityksen kautta myös Messenger toimii, joten reaaliaikainen viestittely Suomen ja Ohion välillä käy kuin leikki, sillä asuntooni kuului luonnollisesti myös laajakaistayhteys. Eli jos tulee pakottava tarve selvittää esimerkiksi, mikä oli Kymmenen uutisten loppukevennys, niin ei muuta kuin kone auki ja katsomaan se netistä. Lehdet pystyy myös lukemaan - iltapäivälehdet voi lukea ensimmäiseksi aamulla herätessään niin ei tarvitse iltaan saakka jännätä miten on käynyt esim. Idols-kisassa. Telkkariohjelmat täällä on pitkälti samoja kuin Suomessakin, mm. äsken mainittu Idols on täälläkin Foxin kanavilla melkein päivittäin esillä. Itse olen lähinnä katsellut Speed-kanavalta autourheilua ja sitten löytyi jokaisen CSI friikin unelma, josta tuli yhtenä iltana varmaan viisi jaksoa perä perää.

Jos sitten ei jaksa kanniskella tietokonetta ympäriinsä (eikä Clevelandissa vielä ole ilmaista langatonta verkkoa, vaikka pormestari ehdottikin sellaisen koko suur-Clevelandin alueelle), amerikkalaisessa Treo-puhelimessa on myös langaton laajakaistayhteys. Puheluihin sitä ei juuri kannata käyttää - akkuteknologia on liki samanlaisissa kantimissa kuin ensimmäisessä työmatkapuhelimessani 90-luvun alkupuolella.

Ai niin - ei täkäläiset kaikki ole hengen jättiläisiä. Eilisessä Plain Dealerissa on erikoisesti huomioitu Garrettsvillessä tapahtunut autovarkaus, jossa 19-vuotias Troy M. Smith kunnostautui varastamalla auton naamioituneena ja jäi heti verekseltään kiinni. Kumma kyllä - oma isoisä tunnisti lapsenlapsensa naamiosta huolimatta. Aika velikultia.

Laiska aamu Westlakessa

Viikonloppu on koittanut ja aurinko paistaa mukavasti. Kelit ovat hiljalleen lämpiämässä, kevättulvat ovat loppuviikon sateiden takia jo alkaneet ja jääpatoja räjäytellään useassa paikassa. Säätiedotuksen mukaan jo viikon - kahden kuluttua pitäisi olla mukavasti 10 - 15 astetta lämmintä, ehka lämpimämpääkin. Saapas nähdä ovatko talven lumisateet jo takanapain.

Viikonlopun suunnitelmiin kuuluu huomenna vierailu tuossa Niagaran putouksilla. Amerikkalaisittain se on tuossa vieressä, kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä. Putouksien kautta kaikki Suurten Järvien vesi laskee loppujen lopuksi Atlanttiin, joten ei ole sinänsä ihme etta vettä riittää. Onhan näitä järviäkin, Superior, Michigan, Huron, Erie ja Ontario. Kyllä niissä on tyhjentämistakin. (Kaikki edellä mainitut ovat muuten katujen nimiä Clevelandin ydinkeskustassa).

Tänään saatan pistäytyä I-X Centerin autonäyttelyssä, joka sulkeutuu viikonvaihteessa. Kaupungissa on myös iso Monet'n taidenäyttely ja prinsessa Dianaa koskeva näyttely. Edellistä olen valmis harkitsemaan, jälkimmäisen taidan jätttää suosiolla väliin. Tai sitten istun kotona katsomassa videoita, pöydällä odottaa Clint Eastwoodin suosittu "Flags of our fathers".

Aamupäivän aherrus tuotti tulosta - mäcciin löytyi skandinaavinen näppäimistö, joten ei enää tarvitse miettiä pätkiikö kirjoittajalla, vai puuttuuko tekstistä vain ääkkösiä.

Ilmoja piisaa

Kotimaisia iltapäivälehtiä lukiessa (Iltalehti) sai sellaisen vaikutelman kuin täällä oltaisiin säiden vuoksi katastrofitunnelmissa. Suhteellisen harvoin meillä kuitenkaan ollaan paniikissa, jos esimerkiksi Alpeilla tai Etelä-Ranskassa on kovempaa keliä - täällä Ohiossa ollaan kuin herran kukkarossa, ellei huonoksi keliksi lasketa eilisiltaista kovaa sadekuuroa. Eteläisissä osavaltioissa on täällä keskilännessä ollut tornadoja ja parikymmentä kuolemantapausta, ja täältä luoteeseen olevissa osavaltioissa on saatu aika tavalla lunta. Täällä keli on pari astetta plussan puolella, illaksi on luvassa räntää muttei mitään myrskyvaroituksia.

Näin ollen en ole viikonvaihteessa naulaamassa ikkunoitani kiinni tai kyykötä autotallin nurkassa tornadoa odottelemassa, pikemminkin taidan katsella taas NASCAR-ajoja. En tästäkään mene takeeseen, sillä viime viikonvaihteessa kun katsoin alusta loppuun kun kolmekymmentä autoa kiertää 250 kierrosta ympyrää, saa jopa tällaisen vannoutuneen moottoriurheilun ystävän miettimään homman mielekkyyttä. Itse asiassa yksi työkaverini sanoi, että hän yleensä katsoo viimeisen vartin, koska kaikki siihen mennessä tapahtunut kuitenkin näytetään sen aikana uusintoina ja samalla selviää lopputulos.

Eilisilta meni sushia syöden - erinomainen paikka ja suomalaisittain hintatasokin todettiin ihan kohtuulliseksi. Syömään mentiin kuin herrasmiehet ikään - ensin yritin parkkeerata Taurukseni tyhjään paikkaan, mutta kiitos Aku Ankan oppien, jokainen suomalainen tietää ettei palopostin eteen saa parkkeerata. Ei muuta kuin auto kadulle, vilkut päälle ja avaimet ravintolan valet-parkkia hoitavalle kaverille. 6 dollaria ja auto katosi sen siliän tien. Tosimies ei parkkipaikkaa jonota.

Illan päätteeksi mentiin "warehouse districtiin", eli Cuayhoga Riverin länsipuolelle, joka on täynnä trendikkäitä paikkoja. Tyyliimme soveltuen kävimme tutustumassa paikalliskoffin, eli Great Lakes Breweryn panimoravintolaan, jossa oli tarjolla sen kymmentä sorttia panimotuotteita. Vaikka tämä on vanhoillista seutua (tai ehkä siksi), valikoimasta löytyi mm. "Holy Moses" (valkoinen belgialaistyyppinen olut), Eliott Ness (aletyyppinen olut) ja kaikki muut kuuluisuudet George Washingtonista alkaen. Jos ei olisi ollut "designated driver", niin siinä olisi voinut käydä länsimaisen maailmanhistorian ydinkohdat ja -henkilöt läpi baaritiskillä istuessaan. Kyllä siellä sentään oli jotain rajoituksiakin, yli 7% vahvuisia oluita ei myyty kahden litran kannuissa. Taidanpa pistäytyä siellä toistekin.

Keskilännessä

Eipä tarvinnutkaan lähteä New Yorkiin, vaan pysyn viikonvaihteen näissä maisemissa. Kelit ovat lämmenneet, mutta samalla muuttuneet sateisiksi - tänäänkin keli on aamusta saakka ollut harmaan ankea.
Olin tuossa hetki sitten osastoni kanssa syömässä alakerrassa. Hämmästyksekseni selvisi, että olen koko joukosta ainoa, joka on koskaan käynyt New Yorkissa ihan oikeasti. Seuraavaksi paras oli nähnyt New Yorkin New Jerseyn puolelta, kolmonen nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta. Viimeinen oli kuullut kaupungista. Jotenkin hiljalleen valkenee minullekin, että olen todellakin keskilännessä...

Tällä viikolla on iltaohjelmaa riittänyt suomalaisten vieraiden myötä, täksi illaksi on varattu pöytä downtownista Sushi Rock'sta, joka on paikkakunnan paras ja suosituin sushipaikka, kivenheiton päässä tästä konttorilta. Saapa taas ajella pitkin I-90:tä edestakaisin, kun haen vieraat illalla Westlakesta ja palaan takaisin kaupunkiin. Täällä toki saa tottua näihin ajomatkoihin, yksi osastoni väestä lähtee ensi viikonvaihteessa Floridaan. Autolla. Kuulemma matkaan menee vaatimattomasti 22 tuntia. Kumma kyllä, edes EU:n myötä minulle ei ole koskaan tullut pakonomaista tarvetta ajaa Espanjan aurinkorannikolle tai Italiaan viikoksi. Täällä autossa istuminen on ikäänkuin kansanhuvia, esimerkiksi tuo kotiin vievä Interstate 90 on tässä kaupungin liepeillä n. 10-kaistainen (5 molempiin suuntiin) ja vielä Westlakessa ja Avonissa 6- tai 8-kaistainen. Sitten kaikki mummosta vaariin painelevat samaa 65 -70 mailia tunnissa (n. 110 km/t) keliin, liikennetilanteeseen ja muihin olosuhteisiin katsomatta.