Yön selkään

Kuten blogiani seuranneet tietävät, Kokkola on kiva paikka. Niinpä ihmismieli halajaa sinne likimain viikoittain. Tälle päivälle oli ensimmäinen palaveri sovittu alkavaksi kello 9.00 aamulla, joten lähtö normaaliyhteydellä kello 9.35 aikaan ei tullut kyseeseen. Kiitos eilisen Kemianteollisuuden iltatilaisuuden ei myöskään kerennyt lähtemään illalla, joten käteen jäi Musta Pekka - Finnairin aamulento kello 6.15.

Aamulähdöt eivät oikein luonnu meikäläisen vartalolle. Niinpä viime yönäkin tarkistin kellon ensimmäisen kerran kello 2.28, ja siitä puolen tunnin välein säännöllisesti, ettei aamuherätys vain pääse yllättämään. Ja juuri neljän jälkeen kun uni tuli uudestaan silmään, herätyskello pärähti soimaan ja oli aika lähteä pikataipaleelle matkalle kentälle. Onneksi liikennettä on vähän sillä nämä aamulähdöt on mitoitettu kellosepän tarkkuudella. Tänäänkin kerkesin juuri turvatarkastuksesta Kokkolan koneen jonoon kun boardaus oli jo ollut hyvän aikaa käynnissä. Luonnollisesti turvatarkastuksen jonossa oli normaali aamuvakio tumpeloita, jotka rupesivat tiskillä kaivamaan tietokoneitaan ja nesteitään kasseistaan - ja tietenkin joka ikinen matkailija sai vielä esittää tarkastajille aamubaletin kun metallinpaljastin oli viritetty taas herkäksi. Alkaa tuo koreografia olla sen verran tuttu, että sen tekee nykyään automaattisesti kun piippaus kuuluu. No, hyvä tarkoitus asialla kuitenkin on.

Toisaalta nämä täkäläiset tarkastukset ovat vielä huomattavasti siedettävämpiä kuin vastaavat rapakon toisella puolella - erityisesti kun lentolippuun on tullut XXX merkintä erityisturvatarkastuksen merkiksi. Siinä on minunkin kassini pinnat sivelty moneen paperipyyhkeillä, jotka on sitten pistetty analysaattoriin ruudin yms. jäämien selvittämiseksi. Kengät tietysti riisutaan aina, vyö tarkastajan mielialan mukaan ja muutoinkin prosessi vaihtelee päivästä ja tarkastajasta toiseen. Jollain kai sitä pitää saada päivänsä kulumaan siinä hihnan ääressä.

Pojasta polvi paranee

Eipä tullut flunssan kourista lähdettyä vanhoja muistamaan, vaan vietin loppuviikon vällyjen välissä kuumetta parannellen. Samalla jäi kokematta perisuomalainen hirvenmetsästys oheistoimintoineen. Kuuleman mukaan ensi vuonnakin on kutsu tulossa joten menetys ei siis ole lopullinen.

Kokkolalaiset kunnostautuivat jälleen viikonvaihteessa kun Afrikan Tähti -pelin suomenmestariksi leivottiin 4-vuotias Onni Koivisto. Onni oli hionut strategioitaan paikallisen päiväkodin kovatasoisissa mittelöissä ja pitkä kokemus palkittiin suomenmestaruudella. Näin vireää Kokkolaa tehdään tunnetuksi muualla Suomessa. Edellinen merkittävää mainetta saavuttanut kokkolalainenhan oli edellisvuoden Big Brotherin voittaja Satu, joka työskentelee paikallisessa aikuisviihdekaupassa - sellaisessa jota ennen vanhaan kutsuttiin ihan rehellisesti pornokaupaksi. (Tämä tieto on lehdistä peräisin; Toim.huom.)

Tällä hetkellä Kokkolan kuumimpia keskustelunaiheita on kahden paikallisen jalkapallojoukkueen Kokkolan Pallo-Veikkojen ja Gamla-Karleby Bollklubbenin yhdistymishanke. Perinteisesti nämä joukkueet ovat jakaneet paikallisväestön tiukasti kielirajojen mukaan, mutta nyt jännätään onko kieliriitojen aika jo ohi. Taitaa olla parempi vain hiljaa seurata vierestä, kuinka tässä käy. Eipä ole tosin tullut vietettyä unettomia öitä tämän hankkeen tiimoilta.

Kuka vanhoja muistaa...

Työsuhde-etuihin kuuluu vanhojen muistelu, ainakin huomenissa kun vietetään tehtaan vuotuisia merkkipäiväjuhlia. Niinpä huomisilta kuluu Jungsborgin lavalla juhlapuhetta pidellen ja merkkipäivälahjoja jaellen. Luovuus on kyllä ollut muutaman päivän flunssan vuoksi hakusessaan, mutta vanhan sanonnan mukaisesti "hätätilassa koiraskin poikii". Tai kuten kollega, tuomari Nurmio totesi taannoisessa laulussaan: "Pakko on luoda jotain, vaikkapa talikolla". Niinpä tässä blogin kirjoittelun sijasta pitäisikin miettiä sellaisia korulauseita, jotka heläyttelevät keskipohjalaisten karujen sydänten herkimpiä kieliä. Tai ainakin jotakin siihen suuntaan.

Lukuunottamatta pakollista puheosuutta (ja sitä edeltävää kaikkien sisääntulijoiden kättelyä yhdessä toimitusjohtajan kanssa), juhlat ovat yleensä olleet hauskat ja perinteiset. Ensin pidetään puheet, sitten syödään illallinen, sitten kahvit avecin kanssa, buffetti avautuu ja loppuillasta selvitetään kaikki vuosien mittaan kertyneet hiertymät luottamuksellisissa keskusteluissa. Saas nähdä tuleeko tänä vuonna varaston pojilta hamekangas - nimittäin viime vuoden juhlissa sovittiin että jollei varastomiesten pisteytystä saada kuntoon, niin sellainen tulee. Tosin perusteita tälle lahjalle ei ole, sillä pisteytystä korjattiin - sen riittävyyden arviointiin vaikuttanee syvällisesti työn ja pääoman välinen sovittamaton ristiriita.

Tuskin maltan odottaa pääseväni taas noihin iloisiin potkurikoneisiin, jotka uskollisen työjuhdan tavoin junnaavat ilmojen halki Kruunupyyn kansainväliselle lentokentälle. Toissa-aamuna nimittäin taisi olla siellä vuoden kiireisin päivä kun Finnairin aamukoneen perässä tuli charterlento, ja lisäksi vielä venäläiset ja sveitsiläiset yksityiskoneet. Saapas nähdä mitä jännää kokee huomenissa.

Ja maine oli suuri Kokkolassakin...

Rosvo-Roopen jalanjälkiä tässä näköjään seuraillaan. Aamulla kun saavuin tehtaalle Kokkolaan, niin eikös sitä kahvihuoneen pöydän Keskipohjanmaa-lehden etusivulta löytänyt oman nimensä. Ja vielä päivän ykkösuutisesta...

Taustalla on eilispäivänä alkanut toimihenkilöiden lakko, joka kiusaa naapuritehdasta. Kiitos sen, että yhtiöillämme on yhteinen jätteen läjitysalue, jonka ympäristölupa edellyttää erilaisten päivittäisten analyysien tekemistä, oli kuulemma eiliset analyysit tehty meidän laboratoriossamme eikä naapurilla, kuten tavallisesti. Niinpä siitä paikallislehti oli vetäissyt kissan kokoisin kirjaimin pääotsakkeen siitä kuinka lakko leviää meillekin. Viimeisenä "toivona" oli sitten puolenpäivän mittaan pidettävä palaveri, jossa meikäläisen piti avaaman tämä Gordionin solmu. Kaikki tämä tietenkin oli tapahtunut ihan tietämättäni samaan aikaan kuin meikäläinen järsi väsynyneen kuivahtanutta ruisjuustosämpylää Golden Airin potkurikoneessa jossain Helsingin ja Kruunupyyn välillä.

Täytynee aamulla kurkata ensimmäisenä päivän Kepari ja katsoa, onko tullut uutta julkisuutta...

Sinne meni

Nimittäin toiveet toisen Clevelandin ammattilaisseuran pärjäämisestä. Cleveland Indians - jota paikalliset kutsuvat "Tribe´ksi", putosi viime yönä baseballin semifinaaleista hävittyään rökäletappion 11-2 Boston Red Soxille. Valitettavasti Clevelandin keikan aikana ei tullut kertaakaan käytyä baseball-ottelussa - tosin Indiansin Jacobs Fieldin aitojen takaa pystyi kohtalaisen hyvin seuraamaan peliä ja sitä tuli pari kertaa tehtyä odotellessa sisäänpääsyä Cleveland Cavaliersin matseihin. Vuoden urheilusuoritukseksi jäi sitten Cavsien kakkossija NBA:ssa.

Eilisiltana tuli sitten uusi formuloiden maailmanmestaruus Suomeen. Oleskelu Clevelandissa tosin aiheutti sen, etten ole varmaan sitten 70-luvun seurannut formulakautta niin kursorisesti kuin eilen päättynyttä kautta. Eipä siinä tosin montaa ohitusta ja jännittävää tilannetta missannut, vaikkei kaikkia 17 kisaa katsonutkaan. Ja sitä mukaa kuin formuloista on tullut suurta sirkusta ja kansanhuvia, mielenkiinto on kadonnut kummallisten sääntömuutosten myötä. Ainoaksi poikkeukseksi taisi jäädä tuo Kiinan GP, jossa sade sotki kisat - eli taidolla oli osuutta enemmän lopputulokseen kuin varikkopysähdysstrategioilla ja rengasvalinnoilla.

Tervettä meininkiä?

Ikävä kyllä Cleveland sai tänään osakseen kielteistä julkisuutta kun siellä näyttää tapahtuneen uusin amerikkalainen ammuskelutapaus koulussa. Neljätoista vuotias kaveri oli uutistietojen mukaan hermostunut kun oli tullut lomautetuksi koulusta ja päättänyt pistää asiat ampumalla kuntoon.

Valitettavasti Yhdysvalloissa aseenkanto on periamerikkalainen perusoikeus. Ampuma-aseita on saatavilla suhteellisen vapaasti ja sellaisia löytyy melko monesta huushollista. Niinpä erilaisten häiriintyneiden henkilöiden on yhtä helppo saada ase käyttöönsä kuin suomalaisilla kaivaa perinteinen morapuukko työkalupakista.

Ensi tiedot näyttävät olevan vähän sekavia - kyse näyttää kuitenkin olleen koulusta, joka sijaitsi työpaikkani ja Westlaken asunnon välillä, tosin rantatiellä jota harvemmin tuli ajettua kotosalle. Tiedot uhrien määrästä ja ampujan kohtalostakin vaihtelevat - tällä hetkellä näyttää että kaksi opettajaa olisi ammuttu, kuten ampujakin. Sen verran kuitenkin tuli vietettyä noilla nurkin aikaa, ettei mielellään näe Clevelandia tällaisissa uutisissa.

Vanha Kettu

Tuli taas kohennettua Suomi-kuvaa maailmalla. Tänään vuorossa oli Langenfeld, Kölnin ja Düsseldorfin puolivälissä sijaitseva paikkakunta, jossa sijaitsee uusi ostamamme yhtiö. Kuten viime viikolla Castresissa, ajattelin lähestyä paikallisväestöä heidän omalla kielellään – täällä eloisa saksankielinen osioni päättyi välittömästi kun olin saanut sanotuksi ”Guten Tag”… Valittelin toki sivistymättömyyttäni, mutta samalla totesin oppineeni kaiken saksankielisen sanavarastoni katselemalla Vanhaa kettua ja Derrickiä televisiosta. Hienotunteisuussyistä päätin jättää mainitsematta, että itse asiassa ao. kielen alkeet ovat peräisin Korkeajännityslehdistä, erityisesti niiden Battler Britton numeroista. Sieltähän kuusikymmenluvulla opittiin eksoottisia ilmauksia tyyliin ”Siitä sait, Fritz” ja ”Hunneja kello kahdessa”, unohtamatta toki ehkä eksoottisinta tietämääni eläinkunnan edustajaa - ”Schweinhund”.

Viime viikon Ranskan kokemukseen verrattuna täällä toiminta vaikuttaa jossain määrin organisoidummalta – asiat alkavat ilmoitettuun aikaan, kestävät ennalta ilmoitetun ajan eikä täällä ilmene ranskalaistyyppistä hötkyilyä. Tosin sen minkä järjestäytyneisyydessä voittaa, häviää tyylissä. Castresissa tehtaan pihaa koristivat ruusutarha ja täysimittainen uima-allas, täällä paikallisen Mersudiilerin parkkipaikka ja toimistorakennuksen viertä kulkeva pääväylä.

Vaikka Saksa keihäänheittäjä Rädyn kuuluisan lausuman mukaan on paska maa, en kuitenkaan arvioisi sitä noin kielteisesti. Parasta täällä toki on, että täältä pääsee nopeasti pois, vieläpä useamman kerran päivässä sinivalkoisin siivin. Ruoka on ravitsevaa ja rasvaista, eikä täkäläisillä annoksilla pääse nälkäkään yllättämään. Illalla tosin kuuleman mukaan on luvassa kroatilaista ruokaa, joten kauan himoitsemani siansorkka eli eisbein taitaa jäädä tänä iltanakin vain haaveeksi.

Vanhan kierrätystä

Huomasin, että Diileri alkaa toistaa itseään kun molemmat Ranskaa koskevat jutut oli otsikoitu samalla otsikolla. Nyt on virhe korjattu, ja onkin aika suunnata matka tällä viikolla ensin Keski-Pohjanmaan helmeen - Kokkolaan, josta sitten pikaisen välilaskun jälkeen kutsuu teutonien maa. Saas nähdä kerkeääkö tällä viikolla maistelemaan Düsseldorfissa tai Langenfeldissa siinä liepeillä kunnon bratwurstia ja hapankaalia. Onhan Saksassa sitä paitsi Oktoberfestin aika, joten mikäs sen mukavampaa kuin painua Saksaan.

Näyttää vähän siltä, ettei matkat taida tähänkään hyytyä. Juuri hetki sitten tuli julki pääkonttorin lehdistötiedote, että taas on ostettu uutta liiketoimintaa, josta osa on Euroopassa. Jos siis vanhat merkit pitävät paikkansa, uutta reissua pukkaa ainakin Iso-Britanniaan - Ranskan tuotantolaitoksen hankintaa vielä tiedotteen mukaan pohditaan.

Niinhän se on ettei vierivä kivi sammaloidu.

Gallien parissa

Ranskalaiset ovat omituista kansaa, kuten kaikki Asterixia lukeneet tietävät. Nykygallit eivät ainakaan avoimesti pelkää taivaan putoamista niskaansa, mutta muuten kyllä kaikki kansalliset piirteet ovat säilyneet ihan entisellään. Parin päivän reissu Toulouseen vahvisti taas uskoa siihen, ettei EU tai mikään muukaan pysty viemään ranskalaisilta heidän ominaispiirteitään. Tehdas, jossa vierailin, sijaitsee Castresissa 70 kilometriä Toulousesta luoteeseen. Reitti vei pitkin puilla vierustettuja pikkuteitä, joita ajeltiin sitten ranskalaisen idyllisesti kiinni toisen takapuskurissa liki satasen vauhtia, ja paikkaa vaihdettiin keskenään aina kun oli yhtään pitempää suoraa tietä. Tunnelmaa kohottivat tien varsille asetetut kyltit, jossa kerrottiin kyseisen tieosuuden vaatineen neljä kuolonuhria viimeisen kahden vuoden mittaan.

Visiitin parasta antia olivat lounaat ja illalliset - syötävää riitti, ja luonnollisesti päiväsaikaankin lounaaseen kuului pullo paikallista viiniä kolmeen pekkaan jaettuna. Lounaspaikkana oli mm. Castresin lähettyvillä oleva Michelin-luokiteltu ravintola, jota pyöritti englantilainen, entinen Lontoon Savoyn pääkokki. Vaikka Paljaassa Diilerissäkin on tullut vähän kritisoitua englantilaisten keittotaitoa, tällä kaverilla oli ainakin kyvyt kohdallaan. Illallispaikat vaihtelivat ranskalaisesta brasseriesta hanhenmaksapalleroineen uuteen eurooppalaiseen keittiöön, jossa oli paikallisia perinneruokia yhdistetty ulkomaisiin vaikutteisiin. Pakko tunnustaa, ettei Ranskassa kerennyt nälkä yllättämään.

Luonnollisesti Ranska ei olisi itsensä, ellei matkalle olisi osunut vähintään yhtä lakkoa. Niin tälläkin kertaa, kun lääketieteen opiskelijat olivat lakossa ja kansakunnan komeimpien perinteiden mukaisesti olivat miehittäneet kaupungintalon ja oopperan edustan pääaukion, pukeutuneina valkoisiin takkeihin, joissa tussilla kirjoitettuna "Les internes en gréve" . Ja joka kadun nurkassa joku lääketieteen opiskelija oli tunkemassa lentolehtistä käteen ja pyrkimässä kertomaan lakkotavoitteistaan ja Ranskan lääketieteen surkeasta tilasta. Totesin, että olin ilmeisesti tehtaalla pitämänäni ranskankielisen puheen innoittamana omaksunut paikallisen habituksen - tai sitten vaan olin sen näköinen, että lääketieteilijän silmällä arvioiden tuo pitäisi saattaa pikaisesti hoitoon.

Ranskalaista järjestelmällisyyttä

Tämän päivän mittaan on tullut nautituksi ranskalaisesta järjestelmällisyydestä. Pitkästä aikaa taas rantauduin aamupäivällä Charles de Gaullen kentälle Pariisiin, mikä yleisen elämänkokemuksen mukaan on aina virhe. Matka Helsingistä Pariisiin sujui erinomaisen mukavasti aamiaista nautiskellen ja päivän lehtiä lueskellen. Mutta Pariisissa kaikki on toisin.

CDG, kuten kenttä lyhenteenä tunnetaan, edustaa arkkitehtuuriltaan lähinnä albanialaista bunkkeridesignia. Väliin on betoniin tehty aukkoja, joista sentään näkee kentälle. Etäisyydet ovat pitkiä - periaatteessa laskeuduin samaan kakkosterminaaliin, josta Toulousen kone lähti, mutta ripeästikin kävellen matka 2D:stä 2F:ään kesti vartin verran. Onneksi ei sentään laskeuduttu 2A:han, josta englantilainen työtoverini hölkkäsi likemmäs puoli tuntia jatkoportille. Välissä on toki liukumattoja, jossa käydään välitöntä ranskalaista debattia kädet heiluen, ettei ohittamaan mahdu.

Kone oli Pariisin sumujen vuoksi liki kaksi tuntia myöhässä, joten pääsin nauttimaan suurkaupungin sykkeestä 2F terminaalin liki trooppisessa ilmastossa. Penkkejä ei juuri ollut vapaana, eikä niille tehnyt mielikään kun joku välitön keski-eurooppalainen olisi kuitenkin ruvennut höpöttämään. Mielenkiintoisin vaihe oli koneeseen siirtyminen. Varttia ennen varsinaista lastausta ensin näytöllä vilahti, että lento on myöhässä sääolosuhteiden vuoksi (ensimmäistä kertaa 1,5 tunnin aikana), sitten saman tien rupesi vilkkumaan punaisella "Embarquement" - ja niin jokaiselta putosi patonki kädestä ja äkkiä edessä oli sellainen ihmismuuri, etten ole nähnyt vastaavaa sitten Rollarien konsertin. Periaatteena tässä ranskalaisen järjestäytyneessä koneeseen siirtymisessä on luonnollisesti yksilön vapaus yhdistettynä siihen, että kun jokainen menee yhtä aikaa, niin ei synny ruuhkaakaan.

Toulousen 24 asteen lämpöön sentään päästiin tehosekottimella (sinänsä kunnon kone, mutta kunnon turbulensseilla) - viimeisenä niittinä oli Air Francen emännän ojentama asiakastyytyväisyystutkimus, joka oli luonnollisesti ainoastaan yhdellä kielellä - ranskaksi. Ei tullut aika pitkäksi, kun vastaili viimeisen varttitunnin kysymyksiin. Tulipa tosin kentällä nähtyä Airbusin uusin jättikone, kas kun kasaavat Airbuseja juuri Toulousen kentän toisella laidalla.

Ei muuta kuin baskeri päähän ja baanalle...

Vive la France

Eipä tässä ole muutamaan päivään lennelty minnekään, joten on aika huomenna lähteä taas reissuun. Suuntana Pariisin kautta Toulouse, oikeammin sekin on vain välietappi matkalla Etelä-Ranskassa olevaan Castresin pikkukaupunkiin, jossa sijaitsee yhtiömme äskettäin ostama pienehkö tehdas.

Siinäpä sitten ranskalaiset katsovat meikäläistä kuin muikut uutta vasua - paikallisen kansanluonteen huomioiden on nimittäin tarkoitus kerätä irtopisteitä ja avata peli paikallisella murteella. Ei siitä pitkää tai eloisaa esitystä tule, mutta toivon mukaan saan yleisön naurunpyrskähdyksiltä itseni ja yhtiön esitellyksi. Muutoinkin tuolla maailman kolkalla on aina oma mielenkiintonsa esiintyä uuden omistajan edustajana, etelämaiseen temperamenttia kun ei yleensä ole pahemmin itsehillinnällä pilattu. Toisaalta tuskinpa siellä nyt tomaattisateeseenkaan joutuu...

Majapaikan valintaan vaikutti suuresti se, että Castresissa ei juuri hotelleja ole - ja vielä vähemmän hyviä illallisravintoloita. Niinpä yhdessä englantilaisen työtoverini kanssa päätimme pitkin mutta joustavin hampain tyytyä asustelemaan Toulousessa, vaikka siitä on liki kahden tunnin ajomatka varsinaiseen toimipaikkaamme.

Saas nähdä miten pahasti menee pojilla patonki ja punaviini väärään kurkkuun, kun meikäläinen avaa pelin sujuvalla (!?) ranskallaan. Muutoinkin olen varustautunut tietopuolisesti tähän perehtymällä ranskalaista kansanluonnetta valottavaan "Year in merde" kirjasarjaan. Kyllä vanha ranskanopettajani olisi ylpeä kun näkisi kuinka eurooppalaisiksi tässä on tultu.