Tautinen juttu

Tuntuu, että nykyihminen alkaa irtautua luonnosta entistä etäämmälle. Viime päivien ykkösuutinen kertoo Pirkanmaalla aikuisen ihmisen sairastuneen tuhkarokkoon. Olen jo vuosikymmeniä sitten sairastanut saman taudin, eikä siitä uutisoitu Kymmenen uutisissa tai Ylen nettisivuilla. Kumpaakaan ei tosin ollut olemassa silloin kun tuhkarokon kynsissä sairasvuoteella makoilin. Kun lisää vielä muutkin lapsuusaikana koetut vitsaukset (vesi-, tuhka- ja vihurirokko, sikotauti, keuhkokuume ja näärännäppy), olisi paikka etusivulla taattu. Noiden tautien kärsimisen aikaan ei kouluterveydenhoitaja paljoa korvaansa lotkauttanut vaivoille, eikä niillä saanut edes kaveripiirissä mitään sädekehää, kun koko naapurustossa käytiin läpi likimain sama perussetti. Kehityksen jatkuessa tähän malliin, parinkymmenen vuoden kuluttua taitaa päästää perusturistiripulilla pääuutisiin.

Ikääntymisellä ja uutisoinnilla on kuitenkin selkeä keskinäinen yhteys. Vuosia on saanut temmeltää villinä ja vapaana, ja jos vaikka jotain sattuisi mikä noteerattaisiin mediassa, ei ikää nostettaisi  esille. Nyt on asiat toisin - tee mitä tahansa, mikä ylittää uutiskynnyksen, niin otsikko alkaisi sanoin "Töölöläisvanhus....". Parempi siis pysyä poissa otsikoista. Vaikka sinne pääsisi ihan tuhkarokolla.

En tiedä mistä mieleen putkahti vanha Syksyn sävelklassikko - Tohtori Tornadon hittikappale "Sairas Vääns". Kaikkihan sen tuntevat: "Sairas vääns, sairas vääns, Amerikan mantereella kamalasti sairas vääns...". Liekö ollut profetia.

Apinainkielen täsmennystä Porvoon mitalla

Etsiessäni Porvoosta viiltosuojattuja kesähousuja, käväisin kääntymässä vanhassa kaupungissa eräässä antiikkitavaraliikkeessä. Oven pielessä oli laatikko, josta löytyi sarjakuvakirjallisuuden helmiä 1950 - ja 60-luvuilta. Oli vanhan mallista Tex Willeriä joita tuli ahmittua Anni-tädin aitassa Padasjoella (silloin kun en soitellut äitini serkkujen tuubaa), ja muuta vastaavaa kulttuurijulkaisua.

Plärätessäni noita vanhoja lehtiä (jotka olivat olleet aikanaan tuottoisa sijoitus - nykyhinta 4 tai 5 euroa) katseeni liimautui pinossa olevaan Tarzan-lehteen, jonne lehdykän aiempi (ilmeisesti porvoolainen) omistaja oli myös kirjoittanut ylös apinainkielen keskeisimmän huudahduksen - "Varokaa, Tarzan tappaa", jonka oikeasta grammaattisesta kieliasusta olen vääntänyt kättä toisenkin kerran. Olen oppinut, että kyseinen ilmaus on ponnekkaasti apinainkielellä karjaisten (kyseistä kieltä ei voi puhua pehmeästi - siis saksaan rinnastettava poljento lausunnassa) "Tarzan, kreegah bundola". Mutta aikalaiskirjoituksen mukaan, jota myös useat internetlähteet poikkkeuksetta tukevat, esittävät lauseen muodossa "Tarzan, kreegah bundolo". Kaikki apinainkieleen perehtyneet tietävät, että pienetkin vivahteet saattavat  merkittävästi muuttaa lauseen merkitystä (mikä osaltaan johtuu kielen kohtalaisen suppeasta sanavarastosta). Näin ollen kesälomani aikana sain vahvistuksen siitä, että vuosikymmeniä viljelleeni sanamuoto on ollut kieliopillisesti virheellinen. Näin ollen jatkossa tulen tyytymään kohtaaloni ja käyttämään yksinomaan asianmukaista bundolo-termiä.

Hyvää iltaa, metsien miehet

Lapsuuteni radioon kuuluu erottamattomana viikottainen ohjelma - Metsäradio. Tuo ohjelma, jonka tunnussävelenä soi "Vielä niitä honkia humisee" Aikamiesten laulamana ja joka poikkeuksetta alkoi tervehdyksellä "Hyvää iltaa, metsien miehet" (Tämä siis tapahtui ennen tasa-arvolain säätämistä, toim.huom).

Meissä jokaisessa asuu pieni kanadalainen lumberjack, joka punamustaruutuisessa puserossaan kaataa ikitammia kuin kainuulaiset niittää ohraa. Ja mikäs olisi parempi aika etsiä itsestään tuo pienenpieni metsuri sisältään, kuin työnantajan määräämä vuosiloma. Ja tähän parhaat puitteet tarjoaa tuo jokakesäinen työleiri, joka myös kesämökkinä tunnetaan. Jos siellä olisi aita ja portti, kyltiksi sopisi hyvin vanha "Arbeit macht frei". Vaikka ikitammet puuttuvat, sieltä ei puutavara lopu vuosikymmeniin mökkisahalla sitä parturoiden.

Niinpä kesälomani ensimmäisen illan kunniaksi hain vajasta uskollisen ystäväni, Partner Formula 400 moottorisahan ja rupesin metsurin hommiin. Edellisen työnantajan palveluksessa ollessani teroitettiin mieliin, että "jokainen on oman kotinsa turvallisuuspäällikkö", joten päässä oli kypärä kuulosuojaimin, silmissä suojalasit ja jalassa pitkävartiset nokialaiset kumiteräsaappaat. Näin varustautuneena ei muuta kuin rannan leppien kimppuun ja saha laulamaan. Ensimmäinen kaatui kuin Suomifilmissä ja rupesin toista sahaamaan. Sekin kaatui, tosin vähän takerrellen, ja kun vähän sahalla sitä autoin, niin lähtihän se kaatumaan. Tosin koivun oksaan josta se kimposi voimalla takaisin ja kohti mestarimetsurin kalvenneita kasvoja. Kuin gaselli kuitenkin väistin tuon lepän iskun ja askelkuviolla "taka-askel, hyppy, hyppy" ponnahdin turvaan luonnonvoimilta. Tietysti tässä vaiheessa saha tietenkin kävi ja kuinka ollakaan, terän pää osui oikeaan reiteen kevyellä, suorastaan suudelmanomaisella kosketuksella. Mutta kun reiden suojana oli yksinomaan tuulenpitävää retkihousun nailonia, pieni mutta syvänpuoleinen ja kohtalaisesti vertavuotava naarmu oli tuloksena.

Pienen tilannearvioinnin perusteella päädyin, että on aika tutustua julkisen terveydenhuollon palveluihin ennen soteuudistuksen toteutumista. Ja niin avustajien tukemana siirryin Porvoon sairaalan ensiapuasemalle pientä parsintaa varten. Vastaanottava sairaanhoitaja ei ollut selvästikään metsäihmisiä, eikä osoittanut kauheasti kiinnostusta rantojen raivaukseen ja niistä aiheutuviin vammoihin. Ilmeisesti en ollut illan ensimmäinen wannabe-metsuri. Totesin, että tällaiset vaivat taitavat olla näin kesäsunnuntai-iltaisin suosittuja. Hoitajan viileä katse mittasi tajunnan tasoani samalla kun hän totesi, että "tänään on maanantai...."  Hieman kepeyttä tunnelmaan kuitenkin toi henkilöjärjestelmään kirjattujen tietojen tarkistus. Osoitteeni nimittäin tunnistin liki 30 vuoden takaiseksi, joten ihan kohtuuttomasti ei ole tullut julkisen terveydenhuollon resursseja tullut tuhlattua. Toki oman tunnelmansa luo tietysti se, että ensimmäiseksi selvitetään lähiomaiset ja heidän yhteystietonsa.

Pienen odottelun jälkeen sitten potilaan esivalmistelun tuli hoitamaan miessairaanhoitaja, joka selvästi oli metsäihmisiä. Ainakin onnitteli, että teräketjuöljyä oli riittävästi, kun sitä sai pitkään poistaa haavasta. Tuossa jäi ihan itseltäkin mainitsematta, että kyse oli asianmukaisesti biohajoavasta Hakki-teräketjuöljystä. Ihailin itsekin kätteni töiden jälkeä, joka eloisasti (onneksi) muistutti sian kamaraa. Paikalla saapui kiireettä myös nuori naislääkäri, joka viimeisteli hoitotoimet parsimalla haavan kasaan. Asiakasorientoituneena ja empaattisena hän varoitti, että puudutusaineen pistäminen saattaa hieman sattua. Totesin, että todennäköisesti kuitenkin vähemmän kuin reiden viiltely moottorisahalla. Samalla mainitsin, ettei kannata panostaa kauheasti estetiikkaan, koska meillä metsureilla nämä pienet vekit ovat kuin kunniamerkkejä, eikä näistä sääristä saa kauniita itkemälläkään.

Nyt metsuri on sitten niin terävä jätkä, että pukeutuu jatkossa viiltosuojattuihin housuihin.

Kulttuurimatkalla Virossa

Ensivisiitistä silloiseen Neuvosto-Viroon on vierähtänyt jo rapeat 33 vuotta, joten pitkällisen harkinnan jälkeen päätin avartaa mieleni ja mennä tutustumaan naapurimaahamme kaksipyöräisen selässä Tallinnaa (eli Vanha Kaupunki, Pirita ja Viru-hotelli) pitemmälle. Niinpä pakkasin moponi moderniin Siljan Star-lauttaan (Ei siis Krasnaja Zvezhda eli Punainen Tähti, kuten vanhoina hyvinä aikoina) ja karautin Tallinnaan.

Vuosikymmenten mittaan oli pientä kehitystä tapahtunut, joten otin suunnaksi Pärnun rantahietikot ja toiseksi kohteeksi maan henkisen kulttuurin kehdon, eli yliopistokaupunki Tarton. Oivia valintoja molemmat, jossa ruoka ja juomat hyviä,  suomalaisittain halpoja ja henkilökuntaan oli tarttunut 33 vuodessa uusi, aiemmin ennnenkuulumaton piirre - hymy. Totesin, että hymyn määrä korreloi negatiivisesti hampaiden rautapaikkojen määrään. Ennen vanhaan yleisliittolainen hymy muistutti enemmän telakan työkalupakkia kuin hohtelevaa hammaskalustoa.

Matkan varrelle osui myös Viljandin kaupunki, jonne epähuomiossa pysähdyin. Kaupunki itsessään oli viehättävä pikkukaupunki (vanhasta vesitornistaan tunnettu), mutta ilmeisesti myös vilkas kulttuurikaupunki. Niinpä parkkeerasin moponi kaupunginhallin edustalle ja jalkauduin rahvaan pariin (viittaus vironkieleen, ilman ylenkatsetta). Ensimmäisen talon sisäpihalla oli täydellinen korkeakulttuurin työpaja. Iloiset ihmiset ylläpitivät kädentaitoja ja yhdessä pöydässä meistattiin jollain härpäkkeellä kirjaimia peltiin, toisessa maalattiin jotain näköistaidetta, joka täytti jopa perussuomalaisten taiteelle asettamat vähimmäisvaatimukset (ei siis modernia) - mutta tämä kaikki oli esiasteena pihan keskellä olevalle korkeakulttuurin huipentumalle...

Pihalle oli viritetty kattomarkiisi, jonka alle oli huolellisesti aseteteltu värikkäästi kirjailtuja suuria intialaistyyppisiä tyynyjä, joilla makoili raukean oloisina joukko viljandilaisia kotirouvia, katse liimaantuneena  ympäröivien tyynyjen keskiössä jooga-asennossa istuvaan ituhippiin, joka hipelöi tynnyrinpohjasta tehtyä lyömäsoitinta ja loihti siitä (ilmeisesti) vangitsevan lumoavia, eteerisen kauniita sointuja. Sanomatta on selvää, ettei tuollainen herkkä soundi synny pystytukassa tai silmät auki, vaan kaverin habituksesta olisi olleet San Fransiscon hipeimmät hipit kateellisia rakkauden kesänä 1967. Silmät umpiummessa taiteilija ilmaisi itseään ja kaihoa sointujensa kautta, ja kotirouvayleisö herkeämättä ja hiirenhiljaa antautui tähän taidenautintoon. Voisipa jopa käyttää vanhaa töölöläistä sanontaa, että katsoivat ituhippiä suu auki kuin muikut uutta vasua.

Aika nopeasti totesin, ettei kulttuurinen työpajani ollut oikea viitekehykseni, vaan tietoisesti naapuripihan kansanmusiikiifestivaalin kiertäen palasin pyörälleni ja huolimatta siitä mahdollisesta häiriöstä, jonka käynnistyvät 175 hepoista aiheuttivat korkeakulttuurille, nostin kytkintä ja nopeasti katosin kohti Tarttoa.

Tartossa omin silmin näin sitten myös kuuluisan puiston, johon liittyy ainoa osaamani vironkielinen lause:

"Tarton torvisoittokunta soittaa puistossa kapellimestari Isomäen johdolla kappaleen "Mantsurian kukkuloilla".

 "Tartu's puhpillorkestra mängimäs pusikos konduktöör Suurkûll juhatuksell kappalee "Mantsuria näppylöil"

Ars gratia artis. Tai minun osaltani - Veni, vidi, vici (rapido).

Kainuu markkinoi

Kainuussa osataan markkinointi  - seikkailin tänään pitkästä aikaa Kainarin verkkosivuilla, ja eikös sieltä osunut silmään myyvä mainos. Paikallinen laskettelu- ja aktiviteettikeskus Paltamossa panee parastaan yleisön huomion kiinnittämiseksi.

Töölöläinen tanka

Olen perinyt vahvan kulttuurisen taustan mm. isältäni, jonka töölöläiset tankarunot ansaitsevat tulla ikuistetuiksi Diilerin monimuotoiseen inhimillisen elon kirjoon:

Tiu tau tulkku,

hyvin luistaa

muovisuksi

 

Tillin, tallin, tussin,

istun taikka

piirrän

 

Sataa, sataa,

kaikki kastuu,

metsästäjä

paskaan astuu

 

Kiva on

vedessä killua,

kun vesi huuhtelee

polvia

Pyykkipäivä

Diilerin kiinnostus pyykinpesuun ei ole hiipunut Ohion vuosista ja taas on investoitu nykytekniikkaan. Nykyaikainen pesukone ei käytä enää juurikaan vettä tai virtaa ja sen lisäksi, että se pesee pyykit, se myös kuivaa tuotokset. Punnitsee pyykit ja analysoi kalsareiden jarrutusjäljet ennen kuin päättää miten kauan pyykkiä pitää pestä.

Vaikka olenkin jo julkisesti ilmoittautunut Diilerin sivuilla UPO Siniviiren vankkumattomaksi kannattajaksi, into uuteen tekniikkaan on sen verran suuri, että pitihän tätä idän ihmettä kokeilla. Innoittajana oli myös riski siitä, että jollei pyykkiä pesisi, olisi ollut pakko siirtyä kierrätystalouteen ja kaivaa pyykkikopasta siellä hieman tuulettuneet käytetyt rensselit uusiokäyttöön.

Aina väitetään, että maailmassa kiire lisääntyy ja kaikki muuttuu nopeammaksi. Ja katin kontit. Nykyaikaisen pesukoneen käyttö edellyttää tarkkaa harkintaa ja suunnittelua, kun lyhimmilläänkin ympäristöä säästävät koneet pyörittävät pyykkiä tunneissa mitattavan määrän. Ratkaisuna asiaan on tietenkin uuden koneen suuri keksintö – ”Hiljainen yöohjelma”. Pyykit sisään ja hiljaisuudesta nauttimaan. Ajastin vielä koneen niin, että tuo hiljainen hetki koittaa vasta kun olen tukevasti unten mailla.

Hiljainen yöohjelma oli sinänsä hiljainen. Kyllähän sen kuuli, mutta kuulosuojainten käyttö ei ollut tarpeen. Korealainen insinööri on viisas kuin länsimaiset kolleegansa, mutta ”Hiljaisen yöohjelman” suunnittelussa yksi kohta oli pahasti pettänyt. Yöohjelman päättyessä tuo helvetinkone lurautti korealaisen säveltäjän nimeämättömän merkkiteoksen, joka viiden aikaan aamuyöstä vertautui lähinnä Beethovenin Kohtalonsinfoniaan äänentasoltaan. Ja musikaalisessa mielessä sen sijaan olisi mieluummin kuunnellut vaikka koko Joukon ja Kostin tuotannon…

Toinen suunnittelun kukkanen liittyi ohjelmien yhteensovitukseen. ”Hiljaiseen yöohjelmaan” ei saanut automaattisesti kytkettyä kuivausta, joten tuon öisen lurautuksen jälkeen päätin päästää omani ja samalla käydä kytkemässä kuivauksen päälle, jotta aamulla olisi jotain vastapestyä, mutta kuivaa päällepantavaa. Mikäs mukavampaa aamupuuhaa viiden maissa. Siinähän sitten tuo idän ihme aloitti pyykin kuivaamisen. Ja vaikka täyttömäärä oli alle puolet koneen maksimikapasiteetista, kuivaaminen on aikaa vievää puuhaa. Minkä viideltä aloittaa, oli vielä puoli kahdeksan maissa täydessä työn touhussa. Sitten tuli aamusoiton aika (mikä odotettu sävelmä), ja sitten kone varoitteli, että se on ”Cooling down”, samassa kun omistaja oli enemmänkin ottamassa jo lämpöä. (Eli kyse siis insinöörien tuntemasta lämmönvaihtimesta). Ei muuta kuin raikkaantuoksuiset ja taskulämpimät kalsarit ulos koneesta ja jalkaan. Lämmin tuli jo pukiessa eikä se johtunut fyysisestä rasituksesta.

Menihän tuossa henkilökohtaisen hygienian hoidossa paras osa yöstä ja osa aamusta. Ympäristö säästyi eikä ekokatastrofi uhkaa. Ja nyt taas ymmärrän mistä on tullut termi ”pyykkipäivä”. Päivähän siinä helposti vierähtää ellei osaa käyttää ”Hiljaista yöohjelmaa”.