Kahden keikka kainuulaisittain

Iltapäivälehdistä saa lukea kuinka elämä jatkaa entistä latuaan Kainuussa. Paikallinen nuoriso oli päättänyt käydä ilmaiseksi tankkaamassa autonsa Nesteellä. Pitäähän tuollainen megaluokan keikka ikuistaa jälkipolville joten pojat olivat laittaneet videon Youtubeen. Haluamatta mitenkään verrata 60-luvun Taka-Töölöä 2010-luvun Kainuuseen, meillä sentään pakoiltiin kaksi viikkoa kaikkia viranomaisia sen jälkeen kun oltiin heitetty lumipallo Mustan Maijan tuulilasiin Topeliuksenkadun mäessä. Eikä olla vieläkään jääty keikasta kiinni. Eikä tullut edes mieleen että oltaisiin videoitu se tai laitettu Youtubeen. Toisaalta päätöstä helpotti se ettei kumpaakaan ollut olemassa. Oi aikoja, oi tapoja.

Pohojolaanen tramppa

Matkan varrella on tullut jokunen pohojolaanen vastaan ja sen myötä on vahvistunut kuva siitä että kyseisen maakunnan väestöllä on tiettyjä erityispiirteitä, jotka erottavat heidät muista. Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti kieli. Missään muussa maakunnassa kysymyssanoja esitetä muodossa "kuhna?" ja "mihnä?". Tai se ettei lausuta vaikeampia diftongeja, vaan d:kin vääntyy r:ksi. Esimerkkinä ystäväni kesävallesmannina todistama lause kun konstaapeli pyysi mukaansa kahville sanoin "lähetäänkö mun ratsunillani ronitseja syöömähän?". Kummastuttaa kyllä miten paikalliset lausuvat omiensa keskuudesta nousseet Duudsonit. Ruursonit?

Toinen on yritteliäisyys, joka ilmenee vähintään pakonomaisena tarpeena perustaa mattokutomo jollei muuta yritysideaa synny.

Helmenä pohjalla on tietysti sitten kyky heittäytymiseen. Maakunnan miehet tekee kaiken kunnolla (ja yleensä voimaa käyttäen ja järkeä säästellen.) Tyypillisesti tämäkin pikku-uutinen kertoo pohjalaisten miesten ilakoinnista ja kekseliäisyydestä.

Ei taida olla syyttä suotta perinteinen pohjalaisen miehen kummastelu "mikä ristus on kun ei ahiista?"

Den röde baronen

Silmään sattui pikku-uutinen ruotsalaisesta hävittäjälentäjästä, jota uhkaa potkut Ruotsin ilmavoimista. Syynä on että tämä ruotsalainen 26-vuotias kaveri on mennyt tekemään matalalennossa vaakakierteen ilmeisesti Top Gun tyyliin. Arvatenkin ruotsalainen kansankoti kohisee tällaisesta varomattomuudesta. Ymmärtäähän sen että jos pienestä pitäen on laskenut liukumäkeäkin jääkiekkokypärä päässä että moinen huimapäisyys hirvittää. Toki myönnettävä on että temppuun sisältyy miljoonien arvoisen koneen ja sivullisten vahingoittumisen riski.

Uutinen kuitenkin kirvoitti muistista mielikuvan siitä, että Ruotsin ilmavoimien pudotustilaston ehdoton ykkönen on kuitenkin Lars Gunnar Robert Råderström. Ruotsin punainen paroni. Äkkinäinen saattaa hämmästellä että kuinka maa joka ulkoistanut sotilaalliset selkkauksensa suomalaisten hoidettavaksi sitten vuoden 1809 (ja silloinkaan ei paljoa ruotsalaisia näkynyt etulinjassa), on pudottanut koneita. No on, jopa kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla asialla oli Råderström. Erikoisuutena muiden maiden lentäjä-ässiin on kuitenkin se, että tämä kyseinen herra istui molemmilla kerroilla koneen ohjaimissa (kunnes käytti heittoistuinta) koneet pudottaessaan. Ensimmäinen pudotus on Linköpingissä 1989 ja seuraava komeasti Tukholman keskustassa 1993. Poikkeuksellista oli myös Råderströmin julkisuushakuisuus (tai ajoitus). Harva lentäjä on kuvauttanut pudotustaan, ja varsinkaan molempia.

Totuuden nimissä todettakoon että vika oli kummassakin koneessa eikä lentäjässä. Kuka sitä nyt Saabilla ajelisi. Jälkimmäisen pudotuksensa kunniaksi Lars Gunnar päätti jäädä vuoden etuajassa eläkkeelle 49 vuoden iässä. Silti tämän koelentäjän ennätys on ainakin toistaiseksi rikkomatta.

Pojasta polvi

Eilisiltana tuli ohimennen katsottua tosi-tv:tä. Tällä kertaa studioon oli raahattu 9 - 13 vuotiaita intomielisiä kokkaajia kisaamaan keskenään Suomen parhaan nuorisokokin tittelistä. Eikä voi kuin kummastella mitä nykyajan lapsille kotosalla syötetään ja mitä opetetaan kun katsoi mitä ipanat loihtivat lautasille.

Olen aiemmin näillä sivuilla viitannut vaatimattomaan taustaani kulinarismin maailmassa. Lettujen paistotaito on toki kehittynyt vuosikymmenten kuluessa, mutta muistan kyllä repertuaarini rajallisuuden esiteini-iässä. Saattaahan toki osasyynä olla se että Ulmasen siirtomaatavaraliikkeestä, Helsingin meijerin maitokaupasta ja Salosen lihakaupasta ei löytynyt riittävän haasteellisia aineksia. Itse en koskaan valmistanut esimerkiksi leivitettyä merikrottia, kaviaarinkin kulutus oli keittiössämme harmillisen vähäistä. Kompottia jos olisi tyrkytetty jälkiruoaksi, olisin vahvasti epäillyt painovirhepaholaisen iskeneen puuttuvan s:n muodossa.

Nykynuorisossa on tulevaisuus. Alaikäiset vääntää lampaankaretta ja valkoviinikastikekin syntyy osaavissa käsissä, vaikka vielä pitää odottaa puoli vuosikymmentä ennen kuin pulloon saa laillisesti edes tarttua. Mutta pistäpä juniori keittiöön ja anna tehtäväksi laittaa rössypottua tai kunnon läskisoosia. Taitaa mennä tartarit väärään kurkkuun kun ruvetaan puhumaan oikeasta ruoasta. Ilman vihanneskoristeita.

Siitäkin huolimatta, hyvää alkanutta uutta vuotta!