Vihannestiskin vilauttaja

Nykynuoriso ei tiedä kuinka paljon urheilusukat ovat heilutelleet suomalaista mielenmaisemaa. Seitsemänkymmenluvulla emerita Suomen Neito (vm. -54) Hymmi Lenita Aulikki Airisto suomi liikemiesten vaatetusta kun tummaan pukuun yhdistettiin suurella sydämellä ja tyylitajulla valkoiset urheilusukat. Kansainvälisillä lentokentillä suomalaisen liikemiehen kansallisuuden pystyi määrittämään sukkien värin perusteella. Eipä siis ihme että olen pyrkinyt välttämään valkoisia urheilusukkia ja sen sijaan pyrkinyt valitsemaan tummemman vaihtoehdon.

Konservatiivisesta värivalinnasta huolimatta urheilusukat ovat aiheuttaneet päänvaivaa itsellekin. Taustalla on vuosien mittaan kehittynyt kyky yhdellä sulavalla liikesarjalla riisua alavartalonsa vaatteita vaihtaessaan. Samassa paketissa vaihtuvat housut, alushousut ja sukat, jotka odottavat valmiina pakettina pyykkiä tai seuraavaa käyttökertaa. Luonteva ja kätevä tapa säilyttää varusteet yhdessä paikassa.

Eräänä päivänä töistä tullessa vaihdoin työasuni rennompaan vapaa-ajan asuun ja päätin lähteä supermarketiin ostoksille – sopivasti juuri vilkkaimpaan illansuun ruuhka-aikaan. Kuinka ollakaan astellessani vihannestiskin viertä huomasin kuinka vasemmasta puntista esiin työntyi sinisen urheilusukan varsi. Ensimmäinen kauhunsekainen ajatus oli että kuinka pitkään tuo oli siellä roikkunut kaiken kansan näkösällä. Onnekseni ei kuitenkaan kuulunut mitään naurunpyrskähdyksiä ja muu ostoskansa kulki ohi luontevan oloisina. Niinpä tein nopean tilannearvion ja päädyin siihen ettei sukkaa voinut poistaa puntista kumartumalla ja laittamalla taskuun. Niinpä tein rohkean päätöksen ja päätin heittää pikaiset jäähyväiset lempisukalleni ja koetin stepata vasemman lahkeen päälle niin että sukka hellittäisi otteestaan. Näky varmaan muistutti enemmän Kanki-Kaikkosen tanssiharjoituksia ohjelmassa ”Tanssii tätien kanssa” – mutta tilanne huomioiden vaihtoehdot olivat vähissä. Muutaman rivakan vatkauksen ja sivuaskeleen myötä sininen urheilusukka jäi keskelle K-Marketin kansoitettua käytävää ja itse poistuin täydellisen tyynen näköisenä etuvasemmalle ihailemaan erilaisia tiskiaineita. Siinä oli hyvä rauhoittua ja sitten siirtyä takaisin käytävälle kummastelemaan muun ostoskansan kanssa mistä ihmeestä yksinäinen urheilusukka oli löytänyt tiensä keskelle vihannesosaston käytävää.

Tilanteesta selvittyäni totesin kaksi asiaa – nyt oli aukottomasti selvitetty miten sukat saattavat kadota kuin tuhka tuuleen. Ja onneksi puntista vilkkui vaan yksinäinen sukka eikä kalsongit…

Tarkkuutta peliin

AFP:n mukaan Kiinassa Shenzenin kaupungissa on säädetty uusi laki, joka edellyttää miespuoliselta väestönosalta tarkkuutta päivittäisissä toimissaan. Lain mukaan julkista miestenvessaa eli nk. urinaalia käyttävä henkilö voidaan tuomita 100 juanin suuruiseen sakkorangaistukseen jos hän niin kutsutusti jättää pikkurahat tiskille. AFP korostaa uutisoinnissaan kuitenkin ettei väärinsuunnatun päästön vähimmäismäärää ole määritelty rangaistussäännöksessä.

Artikkelissa arvioidaan että lakiuudistuksella saattaa olla suoraan uusia työpaikkoja luova vaikutus. Parhaiden arvioiden mukaan tällainen virallinen suihkunsuuntauksen tarkistajan tehtäviä voisi syntyä jopa kaksikymmentä kutakin urinaalia kohden. Vaikka ehdotus on saanut voimakasta kritiikkiä osakseen mm. puuttumisesta ihmisten perusvapauksiin, viranomaiset kuitenkin korostavat kyseessä olevan merkittävän ongelman ja että on parempi että on olemassa laki vaikka ilman valvontaa kuin olla kokonaan ilman säännöksiä.

Toisaalta onhan ehdotuksessa jotain hyvää. Kun suhteuttaa rangaistuksen suuruuden paikallisen työväestön tulostasoon, maailmalla on muutakin ilkuttavaa kuin suomalaisten ylinopeussakot. Virtsa väärään ja valtion kirstuun kilahtaa taas rahaa.

Nouse riennä Suomen kieli...

Aiemmin Diilerin sivustolla on ollut puhetta suomenkielen uusimmasta sijamuodosta aggressiivista. Nyt törmäsin tietoverkossa hienoon metodiin jolla nykynuorisolle voidaan opettaa sanojen jäsentelyä heidän käsitteistöllään. Kas näin se käy:

Substantiivi

Substantiivi on se sana, jonka jälkeen voi lisätä “perkele”, kuten äijänperkele, autonperkele.

Adjektiivi

Adjektiivi on sana, jonka eteen lisätään “paskan”, kuten paskantärkee, paskanhailee.

Verbi

Verbi on sana, jonka jälkeen lisätään sanat “ihan sikana”. Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä.

Yhdyssana

Yhdyssana on sellainen jonka väliin EI voi laittaa vittu. Niinku yhdysvittusana. Ei käy. Kuormavittuauto. Ei käy. Aivan vitun ihana. Käy.

Diilerin suuri kasvojenkohotus

Mikään ei ole tässä maailmassa pyhää. Ensin Hesari siirtyy tabloidkokoon ja nyt Diileri seuraa perässä. Vuodesta 2007 käytössä ollut perinteinen näkymä on muuttunut nykyaikaisen raikkaaksi ja samalla myös kännykkäystävällisemmäksi. Paljas Diileri seuraa siis suuren innoittajansa Vieno Åhlgrenin hokemaa "valoa kohti!".

Allergikko lentokoneessa

Kuten kaikki tietävät, erilaiset ruoka-aineallergiat ovat yleistyneet ja niinpä myös ilmailu-alalla asiaan suhtaudutaan vakavasti. Tavallisesti luotettavista ilmailualan lähteistä kuulin äskettäisestä tapahtumasta kotimaanlennolla, jossa matkustajien joukossa oli kaksi alaikäistä yksin matkustavaa henkilöä. Kaikkihan tietävät ne sotalapsen näköiset kosteasilmäiset lapsukaiset, jotka talutetaan koneeseen iso valkea lappu kaulassaan ja viimeisenä päästetään sieltä ulos.

Matkustamohenkilökunnan tehtäviin kuuluu varmistaa ettei yksin matkustavilla lapsilla ole mitään sellaisia allergioita, jotka koneen tarjoilut saattaisivat laukaista. Niinpä lentoemäntä teki työtä käskettyä ja meni varmistamaan näiltä alaikäisiltä asiakkailtaan oliko heillä mitään allergioita. Käytäväpaikalla istunut nuori poika ilmoitti reippaasti ettei hänestä tarvinnut huolehtia kun mitään allergioita ei ollut. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin raportoi sisarensa terveydentilasta seuraavasti: "Siskolla on sellainen allergia että kun se ottaa munan suuhun, se turpoaa...".

Alahuultaan pureva lentoemäntä yritti pitää pokerinaamaa yllä samaan aikaan kun hänen kolleegansa poistui etukeittiön verhon suojiin pyrskimään. Viileän rauhallisen ammattimainen vastaus pojalle oli: "Ei hätää, tällä lennolla ei ole munaa tarjolla..."

Jotenkin tulee mieleen vanha latinankielinen lausahdus. Sic transit Gloria mundi. Sairaudet leviävät Glorian suun välityksin.

Ilmailun taikaa

Koska lentäminen ja Diileri kuuluvat erottamattomasti yhteen, lienee syytä kirjata tämäkin totena minulle kerrottu tapahtumaketju jälkipolville opiksi ja ojennukseksi.

Takavuosina kun pääkaupunkimme lentokenttää vielä yleisesti kutsuttiin Seutulan kentäksi (erotuksena Malmin kentästä, jonne viimeksi liikennelentokoneella yritti laskeutua eräs turkkilainen lentoyhtiö), oli matkustajana eräs vanhemmanpuoleinen liikuntarajoitteinen naishenkilö. Kenttähenkilökunta oli siirtämässä kyseistä tuuheatukkaista vanhempaa rouvashenkilöä pyörätuolilla koneeseen kenttäalueella. Kenttävirkailijalle tuli kuitenkin kiireellinen kutsu radiopuhelimella, jossa häntä pyydettiin välittömästi auttamaan yksin matkustava lapsi vastaanottajien luokse. Virkailija pyysi rouvalta anteeksi ja vielä varmisti, että tämä pärjää yksin sen kaksi kolme minuuttia omillaan kunnes virkailija palaa takaisin.

Pari minuuttia myöhemmin kenttävirkailija palasi takaisin platalle, mutta vanhempaa rouvaa ei näkynyt missään. Kun kyseinen rouva ei omin voimin kovin pitkälle kyennyt liikkumaan, virkailija etsi rouvaa katsellaan, turhaan. Kuumeisen etsinnän jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hälyttää lennonjohto ja selvittää mihin rouva oli pyörätuoleineen kadonnut.

Kentän pelastusmiehistö sai tehtävän ja etsintöjen tuloksena vanhempi kalju rouvashenkilö löytyi kiitorata-alueelta pyörätuolistaan muutaman sadan metrin päässä katoamispaikastaan. Kummastusta herätti se miten mummo oli parissa minuutissa kelannut itsensä kentälle kuin Leo-Pekka Tähti ikään. Asiaa selvitettäessä kävi kuitenkin ilmi ettei mummo ollut omin voimin lähtenyt minnekään vaan viereiseltä portilta lähdössä ollut Finnairin DC-10 kone oli  kääntynyt ja laittanut turbiinit täysílle juuri mummon suuntaan. Mummo jäi koneen jättövirtaukseen ja kirjaimellisesti otti lentävän lähdön kiitoradan suuntaan.

Mummo säilyi onneksi vahingoittumattomana ja kun häneltä tiedusteltiin oliko hänellä mitään korvausvaatimuksia, ainoaksi vaateeksi jäi ikuisesti kadoksiin jääneen Kuokkasen peruukkiliikkeestä hankitun peruukin uusiminen. Osapuolten yhteisestä sopimuksesta myös asia painettiin villaisella eikä sitä enemmälti julkisoitu.

Tunnustettava on että joka ainoan kerran kun katselen lentokentän kiitorata-alueen suuntaan niin tulee mieleen että on se ollut näky kun mummo on kiitänyt pitkin plattaa pyörätuolissaan. Mutta elämyksiähän matkoilta yleensäkin haetaan.

Sähköistä tekniikkaa

Sanonnan mukaan ihmistä viisaampi ei ole kuin insinööri. Yleinen viisaushan tietää kertoa että mitä yhteistä on salamalla ja insinöörillä. Tietenkin se, että ensin välähtää ja sen jälkeen korjataan vielä pitkään aiheutuneita vahinkoja.

Mitenkään parjaamatta tätä ansiokasta ammattiryhmää, nyt näyttää käyneen niin että salama (tai ainakin sähkövaraus) ja insinööri ovat löytäneet toisensa, vieläpä varsin erikoisella tavalla. Iltapäivälehden  jutun mukaan insinöörit ovat keksineet miten ladata kännykkään virtaa virtsalla. Huolimatta siitä, että toki on hyvä jos löytyy alati uusiutuvia heikkovirran tuottajia, uutinen herättää kysymyksiä. Miten kännykän virtaa varastoidaan ja kuinka se sitten annostellaan itse laitteeseen - vanhan mallisessa raahattavassa Mobirassa olisi toki itsessään tilaa, mutta nykyisellä iPhonella ja vastaavalla laitteella säiliötila on vähintään rajoitettu. Puhumattakaan siitä kuinka säiliö asianmukaisesti täytetään. Eikä ole vaikeata kuvitella kuinka tämä uusi keksintö saattaa herättää keskusteluja sukupuolten välisestä tasa-arvosta kännykän käytössä.

Keksintö toki laittaa ajattelemaan millainen on sitten tehoakku. Tiettävästi tähän olisi ollut parhaat edellytykset edesmenneellä Münchenin Hofbrausin tuubansoittajalla, joka oli tavan takaa nauttinut ravintolan runsaasta oluttarjoilusta ja sitä kautta tullut (osin) ikuistetuksi paikallisen olutmuseon vitriiniin. Tiettävästi soittajan nk. seurapiirirakko on säilötty jälkipolville formaliiniin ja lääkärien arvion mukaan sen vetoisuus oli ollut 8 litraa eli korillinen olutta. Nykytekniikan myötä tällaisen rakon haltijan olisi kannattanut investoida melko tukevaan puhepakettiin sillä tuskin ainakaan virt(s)a olisi helposti kännykästä loppunut.

Maailman paras pesäpalloilija

Lähempi tutustuminen kainuulaiseen mielenmaisemaan paljasti että pesäpallo on noilla leveysasteilla suunnattoman tärkeä juttu. Sotkamon Jymy on ikäänkuin paikallinen HIFK:n korvike ja korvissani vieläkin kaikuu elämäni toistaiseksi ainoassa Jymyn matsissa lähelläni istuneen herttaisen kainuulaismummon vertahyytävä huuto "kuolee!!". Jos tuo mummo olisi ollut eturintamassa jatkosodassa niin itäraja kulkisi nykyään varmaan Uralilla.

Vaikka pesis on peri-isänmaallinen urheilulaji, jossa pallonheiton tarkoituksena oli kehittää käsikranaattien heittotaitoa, harva suomalainen kuitenkaan kuka pesäpalloilijoiden joukossa olikaan primus inter pares - kaikkien aikojen suurin. Edes Sotkamon raitilta tuskin löytyy tähän oikeaa vastausta. Se ei ole japanialainen Jokohama Humahutan siitä yksinkertaisesta syystä että kaikkihan tietävät että Japanissa pelataan baseballia eikä pesistä. Kaikkien aikojen suurin pesäpallosankari ei ole myöskään Jimi Heikkinen (vaikka kova onkin), vaan Joosef.

Siis kuka Joosef? Hän joka mainitaan laulussa "Oi Joosef, Joosef". Sillä kun tarkkaan kuuntelee laulun sanoja niin siinähän asia todetaan aivan suoraan. "Oi Joosef, Joosef, palanut et koskaan, ja neidot kyynelsilmin odottaa..." Toista vastaavaa tuskin löytyy suomalaisesta pesäpallohistoriasta.

Yllättävää onkin huomata kuinka paljon triviatietoa on piilotettu eri kappaleiden sanoituksiin. Ehkä se on ollut hienovarainen tapa tuoda esiin kipeitäkin asioita. Ajatellaan nyt vaikka lapsuuteni suurta lännensankaria, seikkailija Davy Crockettia  hassussa hatussaan. Ei ole kovin tunnettua että tuo suuri seikkailija oli sukupuoliselta suuntautumiseltaan valtaväestöstä poikkeava - sekin paljastetaan jo ensi säkeessä - "Davy, Davy Crockett, siinä vasta miesten mies...".

Tekniikka yllättää

Nykyinen tekniikka antaa mahdollisuudet vaikka mihin - päivän iltapäivälehden mukaan epäillään että amerikkalaisen sensaatiotoimittajan kuolemaan johtanut yllättävä liikenneonnettomuus olisi johtunut siitä että tuntemattomaksi jäänyt taho olisi kaapannut etänä auton ohjausjärjestelmän ja näin aiheuttanut onnettomuuden. Nykyisiin autoihin kun kuuluu jos jonkinmoista vimpainta, jotka ovat langattomasti yhteyksissä valmistajan tietojärjestelmiin. Tässä tapauksessa kyseessä oli kalliimman hintaluokan Mercedes Benz merkkinen urheiluauto.

Toista oli elämä ennen vanhaan. Reikäkorttiaikaan suunnitelluissa ranskalaisissa ei ollut pelkoa että autoa kukaan käyttäisi etänä. Tai jos valinnan varaa oli, niin muutoinkaan. Toisaalta niidenkin tekniikka oli omiaan yllättämään autoilijan. Erityisellä lämmöllä muistelen takavetoista Renault R8S:ää (selkeyden vuoksi todettakoon että urheilullisen vaikutelman luova "S" ei tarkoittanut lisää tehoa normaaliin verrattuna, vaan lisävalot ja kierroslukumittarin; toim.huom). Laki ei edellyttänyt tuohon aikaan talvirenkaiden hankintaa, joten kun pääosa ajoista oli kehä III:n sisäpuolella, kesät talvet liukasteltiin Suomen Hiihtoliiton hyväksymillä suvikumeilla. Adrenaliinintäyteisemmän kokemuksen ruosteinen Renault tarjosi kun sillä koetti kiihdyttää kaasu pohjassa. Auto ei sinänsä kiihtynyt, mutta nuoren miehen mielikuvituksessa siihen riitti se kun tunsi että painaa kaasun pohjaan saakka. Siitä vasta alkoi varsinainen autourheilu, koska kun painoi kytkimen pohjaan vaihtaakseen, kaksi asiaa jatkoi elämäänsä entisellään. Kierroslukumittari jatkoi vääjämätöntä nousuaan kohden punaisen alueen rajaa ja kaasupoljin pysyi pohjassa kun sen palauttava vaijeri jumitti.  Niinpä pian oppi tekniikan jossa vasemman jalan 47-numeroisella kengällä pystyi nostamaan kaasun takaisin normaaliasentoon ja jatkamaan ajoa. Ei ehkä kaikkein turvallisin mutta varmasti mielenjäävin tapa kiihdytellä. Ja tietenkin kaikki tämä talviaikaan.

Luistoneston virkaa toimitti etupenkillä istuva äitini, joka nk. vaativissa liikennetilanteissa ryhtyi hillitsemään kuljettajan menohaluja päästelemällä sihisevää ääntä, jota osaltaan tuki oikean jalan pumppaava tamppaus jalkatilassa. Mitä vaativammaksi tilanne pääsi, sitä rytmikkäämpi oli etupenkin tehoste.

Lapsuuden loppu

Tällä kertaa viittaus ei kohdistu toisen töölöläisen suuren pojan Hectorin (Linnankoskenkadulta) musiikilliseen tuotantoon, vaan eiliseen pysäyttävään uutiseen. Se vahvisti totuuden joka oli luettavissa jo kuusikymmenluvulla Mannerheimintiellä Sipoon kirkkoa vastapäätä olevan suutariliikkeen näyteikkunasta. Suutari kun mainosti legendaarisella sloganilla "Kenkään ei saa täällä paikkaa pysyvää".

Nyt tiensä päähän tuli vanhuuseläkeikään saakka kerennyt Linnanmäen Kummitusjuna. Tuo laite johon kaikki tuhmat lapset laitettiin miettimään tekosiaan. Vaikka maailmalla on nähnyt jos jonkunmoista Mummy the Ridea ja vastaavia, kyllä aito kummitusjuna viisikymmenluvun alusta on se ainoa oikea. Iän myötä laite ei juuri pelottanut ja sydänkohtauksen riski meikäläisellä liittyy enemmän elämäntapoihin kuin kummitusjunan pelottavuuteen. Mutta oma fiiliksensä oli niissä ahtaissa vaunuissa, joissa jalkatila oli kuin Finnairin lomalennolla. Ja kun tarkemmin ajattelee, muukin meno muistutti sitä. Silti on kulttuuriskandaali että kuusikymmenluvun vakioasiakkailta ei edes kysytty mielipidettä kun ruvettiin laitetta noin äkkinäisesti uudistamaan. Ikävä tulee sitä ensimmäisen kammarin oikeasta nurkasta ryntävää pölyistä peikkoa.

Tuossa mainitsin vanhan suutarin mainoslauseen. Näillä käsityöammattien harjoittajilla näyttää olevan ilmiömäinen kyky keksiä nasevia ilmauksia. Oma suosikkini oli Vaasassa toimiva leipuri jonka mainoslause kuului "Göran leipoo tuoretta". Joka kerran kun kävelin leipomon ohi, pohdin että miten kukaan pystyy leipomaan mitään muuta. Silti mainoslause toimi.

Talvisodan hengessä

Uutisia lukiessa tulee mieleen että kenties on hyvä että talvisota käytiin aikanaan eikä näinä päivinä. Eihän toki selkkaukset silloinkaan olleet toivottuja, mutta viime viikonlopun tapahtumat Porin Prikaatissa pistävät ajattelemaan. Nimittäin varusmiehet olivat töppäilleet ja laittaneet rynnäkkökiväärin ammuksia nuotioon. Kauhean fiksua sellainen ei ole, edes Porissa, ja kuinka ollakaan, paukut olivat luonnollisesti räjähtäneet.

Äkkinäinen saattaisi ajatella tapauksesta että mitä sitten. Kukaan ei loukkaantunut sirpaleista mutta nuotion ääressä istuskelleet varusmiehet toimitettiin lähempiin tutkimuksiin paikalliseen terveyskeskukseen koska oltiin huolissaan heidän kuulonsa vaurioitumisesta. Mitähän talvisodasta olisi tullut jos joka jumalan laukauksen jälkeen komppania olisi toimitettu jsp:lle (armeijaa käymättömille: joukkosidontapaikka) kuulotutkimuksiin. Todennäköisesti pikapuoliin puolustusvoimissa joudutaan harkitsemaan paluuta vanhaan hyvään aikaan eli harjoituksissa patruunoiden puutteessa huudettiin "laukaus, laukaus", jolloin kuulohaitat saadaan minimoitua. Toinen, teknisempi ratkaisu on äänenvaimentimien hankkiminen rynnäkkökivääreihin. Sillä toki saattaisi olla taktisiakin etuja puolellaan eikä kenellekään tulisi paha mieli kun pitäisi säikkyä äkkinäisiä kovia ääniä.

Uhallakin että tässä leimautuu vanhan liiton mieheksi, tuntuu vähän sosiaalitanttamaiselta. 1970-luvulla meidän tuvassa kaveri puhdisti asettaan ja ampui huolimattomuuttaan nk. räkäpään sisätiloissa. Kenenkään ei osunut, ikkunat tosin helähtivät ja meillä paikalla olleilla korvat soivat päivän verran. Kun kantahenkilökuntaa ei ollut paikalla, niin eipä sosiaalitätejäkään kutsuttu antamaan meille vertaistukea. Sama tilanne oli kun toinen sankari ampui kiväärissään olleen oikean kovan patruunan kuorma-auton lavalla katosta läpi. Onneksi ei osunut nuppi tielle - ampuja oli kyllä aavistuksen verran kalpea kun tajusi mitä tulikaan tehtyä. Eikä kuusen oksaan huolimattomasti heitetty tulenosoituspanos, joka räjähti korvan juuressa, kuulostanut kivalta. Saisikohan sitä jostain korvausta kaikista noista traumaattisista kokemuksista vielä näiden vuosien jälkeen?

Onnenasu

Katselin viikonvaihteessa YLE Teemalta tallentamaani Moottoriruutu-ohjelmaa vuodelta 1966, jossa esiteltiin kuuma autouutuus - Sunbeam Imp. Koska ystävälläni, kiertävällä veitsenteroittaja Herbert von Nurmioprinssillä oli moinen kulkupeli 1970-luvun alussa, rekisterinumero ASU-15, se ansaitkoon tulla huomioiduksi myös Diilerin sivustolla.

Väkevin mielikuvani kyseisestä kulkuneuvosta on vuodelta 1973 jolloin ahtauduimme ASU-15:een kolmen miehen ja yhden piereskelevän Tumppi-bokserin kanssa. Koska olin pitkäjalkaisin ja notkein, tuli osakseni jakaa Sunbeam Impin takapenkki kaksin ilmavaivaisen kookkaan koiran kanssa. Vaikka Moottoriruutu kehuikin Impiä siitä, että siinä oli todellinen läpivirtaustuuletus, esitän voimakkaasti eriävän mielipiteeni ko. autosta. Ainakaan matkalla Sammattiin ainoa läpivirtaus joka oli aistittavissa, tuli vierestäni takapenkiltä. Ja herrajumala millainen pyörrevirtaus se olikaan. Oloa ei helpottanut lainkaan se, että keli oli syksyisen sateinen ja etupenkin jakaneet vaan lisäsivät lämpölaitteen tehoa. Muistaakseni Lohjanjärven rantamilla silmät vettä vuotaen sain puhuttua pienen teknisen tauon, jotta pitkään jatkunut hapenpuute saatiin hetkellisesti korjattua. Ja sitten kolme miestä ja koira pakattiin takaisin Impiin. Näky oli suurinpiirtein saman moinen kuin jos ao. ryhmä olisi ryhmittynyt nelisin keskikokoiseen eteisen vaatekaappiin. Vaikka Imp onkin varustettu etuikkanan etupuolella olevalla pienellä tuuletusikkunalla, sen aikaansaama vastapyörre ei pärjännyt nelijalkaisen ystävämme päästöille. Onneksi matka loppui ennen kuin hapenpuute vei miehen mukanaan.

Toinen muistikuva Impistä on seuraavalta kesältä tehty kepponen. 45 hevosvoimainen Imp ei ollut painolla (koolla tai tuuletuksella) pilattu, joten päätimme ilahduttaa auton omistajaa yhtenä kesäisenä päivänä nostamalla kulkuneuvon kahden pihakoivun väliin niin ettei sitä ajamalla sieltä pois saanut. Kyllä Herbert V. oli tyytyväinen löydettyään auton leirikeskuksen etuoven portinpielestä. Eipä kukaan ainakaan varastanut sitä - ainakaan ilman moottorisahaa...

Enää ei tehdä autoja joissa turvatyynynä toimii pystyyn nostettu vararengas auton etumatkatavaratilassa. Tai jossa tuulilasin pyyhin olisi jossain kojelaudassa, vilkku modernisti viiksessä - varmuudeksi toki ratin oikealla puolella. Ryyppy käsijarrun alapuolella ja valokatkaisimet ym. hallintalaitteet ripoteltuna ympäri englantilaisen tyylikästä kojelautaa. Pistäpä nykyautoilija ajamaan Sumppia niin taitaa tulla suru puseroon.

Kahden keikka kainuulaisittain

Iltapäivälehdistä saa lukea kuinka elämä jatkaa entistä latuaan Kainuussa. Paikallinen nuoriso oli päättänyt käydä ilmaiseksi tankkaamassa autonsa Nesteellä. Pitäähän tuollainen megaluokan keikka ikuistaa jälkipolville joten pojat olivat laittaneet videon Youtubeen. Haluamatta mitenkään verrata 60-luvun Taka-Töölöä 2010-luvun Kainuuseen, meillä sentään pakoiltiin kaksi viikkoa kaikkia viranomaisia sen jälkeen kun oltiin heitetty lumipallo Mustan Maijan tuulilasiin Topeliuksenkadun mäessä. Eikä olla vieläkään jääty keikasta kiinni. Eikä tullut edes mieleen että oltaisiin videoitu se tai laitettu Youtubeen. Toisaalta päätöstä helpotti se ettei kumpaakaan ollut olemassa. Oi aikoja, oi tapoja.

Pohojolaanen tramppa

Matkan varrella on tullut jokunen pohojolaanen vastaan ja sen myötä on vahvistunut kuva siitä että kyseisen maakunnan väestöllä on tiettyjä erityispiirteitä, jotka erottavat heidät muista. Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti kieli. Missään muussa maakunnassa kysymyssanoja esitetä muodossa "kuhna?" ja "mihnä?". Tai se ettei lausuta vaikeampia diftongeja, vaan d:kin vääntyy r:ksi. Esimerkkinä ystäväni kesävallesmannina todistama lause kun konstaapeli pyysi mukaansa kahville sanoin "lähetäänkö mun ratsunillani ronitseja syöömähän?". Kummastuttaa kyllä miten paikalliset lausuvat omiensa keskuudesta nousseet Duudsonit. Ruursonit?

Toinen on yritteliäisyys, joka ilmenee vähintään pakonomaisena tarpeena perustaa mattokutomo jollei muuta yritysideaa synny.

Helmenä pohjalla on tietysti sitten kyky heittäytymiseen. Maakunnan miehet tekee kaiken kunnolla (ja yleensä voimaa käyttäen ja järkeä säästellen.) Tyypillisesti tämäkin pikku-uutinen kertoo pohjalaisten miesten ilakoinnista ja kekseliäisyydestä.

Ei taida olla syyttä suotta perinteinen pohjalaisen miehen kummastelu "mikä ristus on kun ei ahiista?"

Den röde baronen

Silmään sattui pikku-uutinen ruotsalaisesta hävittäjälentäjästä, jota uhkaa potkut Ruotsin ilmavoimista. Syynä on että tämä ruotsalainen 26-vuotias kaveri on mennyt tekemään matalalennossa vaakakierteen ilmeisesti Top Gun tyyliin. Arvatenkin ruotsalainen kansankoti kohisee tällaisesta varomattomuudesta. Ymmärtäähän sen että jos pienestä pitäen on laskenut liukumäkeäkin jääkiekkokypärä päässä että moinen huimapäisyys hirvittää. Toki myönnettävä on että temppuun sisältyy miljoonien arvoisen koneen ja sivullisten vahingoittumisen riski.

Uutinen kuitenkin kirvoitti muistista mielikuvan siitä, että Ruotsin ilmavoimien pudotustilaston ehdoton ykkönen on kuitenkin Lars Gunnar Robert Råderström. Ruotsin punainen paroni. Äkkinäinen saattaa hämmästellä että kuinka maa joka ulkoistanut sotilaalliset selkkauksensa suomalaisten hoidettavaksi sitten vuoden 1809 (ja silloinkaan ei paljoa ruotsalaisia näkynyt etulinjassa), on pudottanut koneita. No on, jopa kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla asialla oli Råderström. Erikoisuutena muiden maiden lentäjä-ässiin on kuitenkin se, että tämä kyseinen herra istui molemmilla kerroilla koneen ohjaimissa (kunnes käytti heittoistuinta) koneet pudottaessaan. Ensimmäinen pudotus on Linköpingissä 1989 ja seuraava komeasti Tukholman keskustassa 1993. Poikkeuksellista oli myös Råderströmin julkisuushakuisuus (tai ajoitus). Harva lentäjä on kuvauttanut pudotustaan, ja varsinkaan molempia.

Totuuden nimissä todettakoon että vika oli kummassakin koneessa eikä lentäjässä. Kuka sitä nyt Saabilla ajelisi. Jälkimmäisen pudotuksensa kunniaksi Lars Gunnar päätti jäädä vuoden etuajassa eläkkeelle 49 vuoden iässä. Silti tämän koelentäjän ennätys on ainakin toistaiseksi rikkomatta.

Pojasta polvi

Eilisiltana tuli ohimennen katsottua tosi-tv:tä. Tällä kertaa studioon oli raahattu 9 - 13 vuotiaita intomielisiä kokkaajia kisaamaan keskenään Suomen parhaan nuorisokokin tittelistä. Eikä voi kuin kummastella mitä nykyajan lapsille kotosalla syötetään ja mitä opetetaan kun katsoi mitä ipanat loihtivat lautasille.

Olen aiemmin näillä sivuilla viitannut vaatimattomaan taustaani kulinarismin maailmassa. Lettujen paistotaito on toki kehittynyt vuosikymmenten kuluessa, mutta muistan kyllä repertuaarini rajallisuuden esiteini-iässä. Saattaahan toki osasyynä olla se että Ulmasen siirtomaatavaraliikkeestä, Helsingin meijerin maitokaupasta ja Salosen lihakaupasta ei löytynyt riittävän haasteellisia aineksia. Itse en koskaan valmistanut esimerkiksi leivitettyä merikrottia, kaviaarinkin kulutus oli keittiössämme harmillisen vähäistä. Kompottia jos olisi tyrkytetty jälkiruoaksi, olisin vahvasti epäillyt painovirhepaholaisen iskeneen puuttuvan s:n muodossa.

Nykynuorisossa on tulevaisuus. Alaikäiset vääntää lampaankaretta ja valkoviinikastikekin syntyy osaavissa käsissä, vaikka vielä pitää odottaa puoli vuosikymmentä ennen kuin pulloon saa laillisesti edes tarttua. Mutta pistäpä juniori keittiöön ja anna tehtäväksi laittaa rössypottua tai kunnon läskisoosia. Taitaa mennä tartarit väärään kurkkuun kun ruvetaan puhumaan oikeasta ruoasta. Ilman vihanneskoristeita.

Siitäkin huolimatta, hyvää alkanutta uutta vuotta!