Evoluutiopsykologiaa

Meinasin saada kylähullun maineen kuluvalla viikolla Finncommin lennolla Helsingistä Kokkolaan. Erehdyin nimittäin lukemaan tähtitieteilijä Esko Valtaojan uusinta teosta "Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen". Ensi kuulemalta voisi kuvitella ettei turkulaisen tähtitieteen professorin kirja paljoa naurattaisi edes paatunutta matkustajaa, mutta luulo ei ole tiedon väärtti. Valtaoja ei ihan istu perinteisen tiedemiehen kaapuun ainakaan kirjalliselta ulosanniltaan.

Syy tähän uhanneeseen maineen menetykseen oli kirjailijan pohdinta siitä, miten ihmisen evoluution kautta voi selittää liki yleismaailmallisen ilmiön että miehet menevät vessaan lehden kanssa. Tiedemiehen selitys oli seuraava: Muinaisista ajoista lähtien savannien asukkaat menivät suorittamaan tarpeensa kauaksi kylän tai muun asutuksen ulkopuolelle, joka oli aluetta jossa vihollisen soturit tai vaaralliset eläimet vaanivat. Niinpä tästä johtuen on luonnollista, että mies mennessään aamutoimilleen otti käteensä aseen - nykyään lehden. Muinaisista ajoista lähtien miessukupuoli on osoittanut urheuttaan lajikumppaneilleen, ja mikä olisi sen oivempi osoitus rohkeudesta kuin se, että viipyyy vaarallisilla seuduilla pisimpään. Niinpä kyse on evoluution aikaan saamasta lajityypillisestä käytöksestä.

Ei näköjään pitäisi lukea tiedekirjoja yleisissä tiloissa. Ainakaan Esko Valtaojan.

Vanhassa vara parempi

Kokkolan lennolla kerkeää tutustumaan maailman menoon lukaisemalla iltapäivälehdet kannesta kanteen. Tänään huomio kiinnittyi pikkujuttuun, jossa taivasteltiin prinssi Charlesin mieltymystä käyttää samaa lasketteluasua vuodesta toiseen. Lehtikuvan mukaan prinssillä oli vuotuisella Klosterin reissullaan ollut sama asu jo yhdeksän vuotta sitten. Mitäs tuossa on kummastelemista.

Itse hankin IKLA:n punaisen kokohaalarin 80-luvun taitteessa ensimmäiselle alppireissulle. Laadukas lasketteluasu kesti ajattoman tyylikkäänä pitkälle seuraavalle vuosituhannelle, tosin 90-luvun puolivälissä se kyllä vaati jo konepesun, josta asuste selvisi kuosiaan ja eittämätöntä tyyliään menettämättä. Kahdeksan alppireissun ja lukemattomien lasketteluviikonloppujen jälkeen haalari oli kunnolla sisäänajettu, klassisen tyylikäs eikä mitenkään uudenkarhea (kuten mm. muutama luottamusmies minulle huomautti vuonna 1994) – viimeisinä vuosina käyttöä kuitenkin alkoi rajoittaa se, että kehittyneen keskivartalon myötä elintila oli käymässä vähiin, joten alle ei mahtunut kuin ohut puuvillainen T-paita.

Viimeinen niitti likimain täysinpalvelleen haalarin arkkuun koitti vuonna 2002. Tähän kulttivaatteeseen ahtautuneena ilmaannuin Rukalla aamiaiselle työkaverien seuraan. Laskettelupäivän tunnelma oli tipotiessään jo ennen kuin päivä oli päässyt alkuunkaan kun yksi työkavereista vilkaisi rinne-eleganssiani ja totesi ”etten tiennytkään, että HK tekee niitä myös punaisina…”

Uuden vuosituhannen myötä investoin uuteen lasketteluasuun. Hämmästys oli suunnaton kun huomasin, miten kahdessakymmenessä vuodessa materiaalitekniikka oli kehittynyt. Nykyaikainen lasketteluasu ei ole ehkä yhtä tinkimättömän tyylikäs, mutta aiempaan verrattuna lämmin ja vedenpitävä.

Silti jotenkin ymmärrän prinssi Charlesia.

Raattaman tiellä

Viimeinen päivä kovien miesten valkoisessa helvetissä oli onneksi mitoitettu (juuri ja juuri) takamukseni kestotestin äärirajoille. Hetasta lähtiessä aurinko paistoi, edessä oli tasaista järvenselkää ja tasoitettua kelkkareittiä. Niinpä ensimmäisellä tauolla tehtiin klassinen virhe ja ilakoitiin sillä, että tätä menoa oltaisiin perillä jo ennen lounasaikaa. Eihän se niin käy oikeassa elämässä ja heti taukoa seuranneen ensimmäisen mutkan jälkeen alkoi metsätaival, jossa reitti oli kuin pyykkilautaa ja häntäluu ilmoitti selkeästi seuraavansa mukana. Viisitoista kilometriä kävelyvauhtia joka toisella pompulla keventäen rupesi käymään työstä. Tietysti taivaskin meni pilveen.

Matkan keskivaiheilla poikettiin muutama kilometri varsinaiselta reitiltä ja käytiin katsastamassa Raattaman kylä - yksi paikallisia harvinaisuuksia, ainoa kylä joka saksalaisilta jäi Lapin sodassa polttamatta. Lukuunottamatta kylän e-palvelupistettä (ilmainen internet poromiehille) ja paikallista kuppilaa, ei kylässä ollut juuri nähtävää. Kahvin kera tarjottu munkkipossukin maittoi matkamiehelle, vaikka vähän kummastuttikin ettei pöytään oltu katettu kynttilöitä possun vuosipäivän kunniaksi. Mutta niinhän se on, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Toisaalta kun lähimpään leipomoon oli matkaa pari sataa kilometriä, tuotetta olisi voinut markkinoida ilmakuivattuna munkkipossuna.

Raattamasta matka jatkui ripeätahtisena moottorimarssina pitkin metsäautoteitä Leville - suunnan määräsi oppaamme Kimmo ja tahdin minä. Kahdensankympin vauhti riitti meikäläiselle ihan mainiosti, kun kelkka huojui pitkin uria ja tien reunustan havumetsä muistutti siinä vauhdissa enemmän selluloosaa. Takana tulleet kokeneemmat kelkkailijat olisivat päästelleet varmaan kovempaakin, mutta pidättäydyin vanhassa periaatteessani että minä vien masiinaa, eikä päinvastoin.

Viimeinen evästauko pidettiin jo Levin rinteiden siintäessä taustalla. Paikka oli yhtä idyllinen kuin olisi pitänyt piknikkiä Mannerheimintien ja Kaivokadun risteyksessä. Rystyset valkoisena turistijoukko toisensa perään päästeli pitkin leveitä aurattuja kelkkareittejä. Oli palattu sivistyksen (?)pariin.
Viimein päästiin hotelli Sirkantähden pihaan, ilman kalusto- tai miehistövaurioita, takana 460 kilometriä Norjan vuonoilta Leville. Totesinkin oppaallemme, että reitti oli kokemukseni mukaan ihan hyvä aloittelijalle, joten ensi vuonna voisi tehdä jotain vähän rankempaa.

Ei muuten ihme, että ryhmämme tunnuslauluksi muodostui vanhan Beatles-iskelmän sanat: "Mies tuli vuonolta, näyttäen huonolta..."

Pääsiäisihme Kokkolassa

Lueskelin tuossa Keparin (asiaan vihkiytymättömille:Kokkolan seudun paikallislehti Keskipohjalainen)nettisivuja ja huomasin, että siellä oli eilen koettu ihme, vieläpä ihan keskustassa. Keparin otsikon mukaan kuski oli ilmestynyt kolmion takaa. Jotenkin sattuvaa että tällainen ilmestys koetaan juuri pääsiäisviikolla.

Ihmeiden aika ei ole ohi.

Pitkä marssi

Mieleeni ei ole koskaan tullut lähteä ajelemaan Helsingistä Mikkeliin moottorikelkalla. Varsinkin jos edellisiltana olisi tullut perille samalla härvelillä Forssasta. Jostain syystä ihmismieli on kuitenkin rakennettu siihen malliin, että kun kerran on päätetty tuollainen retki tehdä, niin se kanssa tehdään. Tosin maisemat olivat Kilpisjärven ja Hetan välillä Käsivarressa aika paljon komeammat kuin Etelä-Suomessa. Positiivisesti ajatellen myös moottorikelkkailukokemusta oli useampikymmenkertaisesti enemmän kuin edellispäivänä.,

Onneksi paikka oppaan takana oli varattu minulle. Varsinkin huonossa näkyvyydessä, silmälasit ja visiiri huurteessa oli hyvä kun oli edes iso kelkka näköpiirissä. Aamun ensimmäisellä tauolla kaverit ihmettelivät kuinka paljon pilkkijöitä oli yhden järven jäällä ollut. Kummastelin kun en nähnyt matkan varrella ensimmäistäkään. Enkä järveäkään.

Pitkällä kelkkamatkalla tarvitaan toki viihdykettäkin. Niinpä minäkin päätin hauskuuttaa kumppaneitani kokeilemalla miten kelkka nousee jyrkkää rinnettä sivuttain. Ei nouse, vaan kaatuu. Oli kuulemma matkan komeimpia suorituksia kun pitkä mies kaatuu kelkan kanssa suorin vartaloin. Onneksi mäessä oli puolitoista metriä lunta niin 300-kiloisen alle jäi vähän tilaakin. Ainoa joka sai kolauksen oli kuitenkin vain itsetunto.

Matkan varrella kerettiin näkemään komeita maisemia, poromiesten kyliä ja autiotupia keskellä ei mitään, pistäydyttiinpä jopa Norjan puolella ihan pikaisesti (300 metriä). Päivän kohokohta oli kuitenkin matkan varrelta bongattu ahma, joka jolkotteli pitkin lumiaavikkoa paikallisen "Kiinan muurin" liepeillä. Muuri oli keskellä ylänköä oleva viiden kilometrin pituinen, n. 10-15 metriä korkea harjanne, jota pitkin hurulteltiin.

Loppumatkasta häntäluu muistutti jokaisella pompulla kipeästi olemassaolostaan. Onneksi pomppuja ei tullut kuin 1 - 3 minuutissa, eikä matkaan kaikkineen mennyt kuin kymmenisen tuntia. Reissuun oli luonnollisesti lähdetty sillä mielellä, että harjoittelu on lahjattomia varten. Siitä huolimatta pitkä päivämatka sujui (ainakin jälkikäteen ajatellen) yllättävän hyvin. Mitä nyt yksi männynkäppyrä tuli suoaukealla vastaan ja päätin väistää sitä pehmeässä lumessa. Lopputuloksena liikenneruuhka Käsivarren tapaan - kolme kelkkaa hautautuneina puolentoista metrin syvyiseen upottavaan hankeen. Varmuudeksi kokeilin annettujen neuvojen mukaan peruuttaakin, niin sain pulkan uppoamaan entistäkin syvemmälle. Toisaalta puolen tunnin suojumppa teki oppaallekin hyvää kun sai jumpata sinne upotetut kelkat yksi toisensa perään ylös.

Rautaa rajalle

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Jurttivaaran kansainvälisessä laskettelukeskuksessa Nurmeksen Höljäkän kylässä tuli 70-luvun alkussa ajettua moottorikelkalla hissin ala-asemalta pian sittemmin konkurssiin menneen hotellin pihaan ja takaisin. Viime viikolla opit tulivat hyvään tarpeeseen kun toteutettiin edelliskeväästä suunnitteilla ollut reissu. Sen työnimenä oli "kovien miesten valkoinen helvetti", mikä oivasti kuvaa reitin vaativuutta ja että aiempaa kelkkailukokemusta arvostettiin. Matkareitti kulki vaatimattomasti Tromssan liepeiltä Kilpisjärven ja Hetan kautta Leville - eli käytännössä koko Suomi-neidon käsivarsi ylhäältä alas.
Kokemattomampaa olisi saattanut hirvittää kun ilmeni että seurueen neljästä muusta jäsenestä kolmella oli omat kelkat ja neljäskin harrasti ao. lajia aktiivisesti. Tosi mies ei moisesta kuitenkaan hätkähdä vaan luontevaan keskustelutyyliin kyselin oppaalta että mitkähän nuo kelkan hallintalaitteet nykyisin olivatkaan ja mahtoiko olla jotain mitä olisi hyvä tietää ennen kolmen päivän turneelle lähtöä, kun edellisestä kelkkailukokemuksesta oli hetki vierähtänyt.
Vehkeet heitettiin lennossa niskaan ja hypättiin peltiporon selkään. Edessä Norjan vuorten ylitys ja ensimmäisenä etappina valtakunnanraja ja Kilpisjärvi. Syväluotaavista kysymyksistäni oppaamme Kimmo päätteli, että lienee parasta että liimaudun hänen kantaansa. Enpähän ainakaan eksyisi. Komeat oli maisemat - ensin kivuttiin vuoren rinnettä ylös (painon siirto ylärinteen puolelle auttaa kummasti kelkan pystyssä pysymistä ja ohjaamista), kurkattiin jäätynyt vesiputous ja muutoinkin ihasteltiin terävähuippuisia vuoria. Sitten alas laaksoon, jossa koitti armeliaasti kaffepaussi, ja sieltä hiljalleen rajaa kohden. Kun liikkeelle päästiin, alkoi kilometrien pituus huolestuttaa, sillä matkamittari pyöri aika verkkaisesti vaikka aikaa hyvää vauhtia pidettiinkin yllä. Mieleen hiipi ajatus siitä, ettei retkelle annettu työnimi ollutkaan ihan pilaa. Vihdoin saavuttiin pohjoisen Checkpoint Charlielle - rajan virkaa toimitti poroaitaan tehty aukko, jossa muista vastaavista poiketen roikkui joku viirintapainen. Äkkinäinen ei olisi siinä edes huomannut laittaa kelloaan oikeaan aikaan. Onneksi Suomessa päivä oli tuntia pitempi, joten Kilpisjärvelle kerettiin valoisaan aikaan. Peltiporot ja ajurit tankattiin ja selvisi syykin matkamittarin hitauteen. Ensimmäisen päivän päätteeksi mittariin oli kertynyt 52 - mutta ne osoittautuivatkin maileiksi kilometrien sijasta, joten n. 80 kilometriä oli takana.

Lainsuojaton?

Lämmenneet talvet ovat pehmittäneet ilmeisesti muutakin kuin järvien ja merenlahtien jääpeitteen. Kansanedustajat ovat palanneet takaisin lainsäädäntötyöhön ansaitulta joulutauoltaan ja ovat tarmokkaina puuttuneet kansakuntaa uhkaaviin ilmiöihin. Yksi uusimmista aloitteista koskee jäällä liikkuville asetettavaa naskalipakkoa, jota ehdotetaan tehostettavaksi sakkorangaistuksen uhalla. Vaikuttaa siis siltä, että joka miehen perinteinen keväinen perusoikeus pludata Rajasaaren rannassa on uhattuna. Jotenkin takavuosina nk. terve järki saneli heikoilla jäillä kuljeskelua ilman lainsäätäjän tukea ja liki joka ilta yleisradion tietoiskussa urheilijapoika auttoi ystäväänsä avannosta tokaisemalla tiukkaan sävyyn "älä hätäile" ja kierähteli pitkin natisevaa jäätä apuun.

Menemättä suuremmalti ehdotetun säännöksen tulkintakysymyksiin tyyliin, onko jäätyneen ojan ylittäminen kumisaappaissa mutta ilman naskaleita rangaistavaa, lienee paikallaan kuitenkin miettiä käytännön vaikutuksia. Pielisten jäätiellä Lieksasta Kolille pitäisi järjestää naskalitarkastusasema, ja luonnollisesti myös naskalien käyttöä voitaisiin valvoa asentamalla vilkkaille kevättalvisille rantareiteille valvontakamerat. Tai sitten paikallispoliisin työtaakkaa voisi keventää siirtämällä valvontavastuu kunnallisille naskalivalvojille. Ellei sitten peräti hommaa yksityistettäisi ulkopuoliselle palveluntarjoajalle. Peruskoulun oppiohjelmaan tulisi myös sisällyttää naskalien käytön opastusta. Erityisen hauskoja tilaisuuksia olisivat tietenkin ulkojäillä pidettävät jääkiekko- ja pallo-ottelut, kun mailojen ohessa voisi vähän naskaleilla rokottaa "kaveria". (Tämänkin termin etymologia kaipaisi miettimistä - ennen vanhaan kyllä Töölössä vastapuolen joukkue oli täynnä vastustajia eikä "kavereita".)

Varmaan kannattaisi ostaa jonkun naskalitehtaan osakkeita. Niillä näyttää olevan valoisat tulevaisuuden näkymät niin pitkään kun talvisin säät vielä käyvät pakkasen puolella. Toisaalta onhan tässä jotain hyvääkin: Ulkomaalaisilla on muutakin nauramista Suomessa kuin eukonkantokisat ja ylinopeussakot.