Kertaus on opintojen äiti

Sanonnan mukaan Tampereen Hämeenkadulla on viime aikoina ollut ruuhkaa kun hämäläiset rupeavat palaamaan talvisodasta. Liekö totta vai ei, mutta ilmeisesti ainakin nuorisobändi AC/DC on kuullut hämäläisten hitaudesta. Tänään nimittäin Ratinan stadionilla järjestetään tamperelaisille sama konsertti kuin mitä nopeammat kerkesivät katsomaan Helsingin stadionille jo viime kesänä.

Ja kelpaahan sitä kuunnella rytmimusiikkia mustanmakkaran käryssä. Ja kun on pienestä pitäen tottunut siihen että kesäisin telkkarista tulee pelkkiä uusintoja niin miksei sitten sama sopisi kesäisiin stadionkonsertteihin. Ja muutoinkin tämän kesän kalenterissa olevat megatapahtumat mahtuvat viiteen kirjaimeen, yhteen numeroon ja yhteen välimerkkiin. Siis AC/DC ja U2. Jälkimmäinen tosin käyttää useampia kuin kolmea sointua musiikissaan. On siis melkein taidemusiikiksi luokiteltavaa. Mutta eipä sitä käy kiistäminen että jotain atavistista vetoa on bändissä joka on vuodesta 1973 veivannut kolmea sointua, myynyt yli 120 miljoonaa levyä ja alle 160 senttinen soolokitaristi vielä 55-vuotiaana pukeutuu kouluasuun ja matkii Chuck Berryn tunnetuksi tekemää duckwalkia.

For those about to rock, we salute you!

Kylmää kyytiä

Kesä tuli taas kerran yllätyksenä niin ettei edes henkilökunnan kesäjuhlia keretty pitämään. Mutta onneksi kevättalvella järjestettiin perhepäivä jossa tarjottiin kuumaa makkaraa, mehua ja kylmää kyytiä. Kaivosyhtiö kun on tukemassa Jari-Matti Latvalaa, joka oli lupautunut yhdeksi lauantaiksi kaivokselle ajeluttamaan väkeä ralliautolla.

Kaivosalueelle on rakennettu muutaman kilometrin mittainen rata jossa oli niin suoraa kuin sykeröä. Aamusella kävin järjestävän tahon edustajana näyttämässä rallireitin ensin taustajoukoille ja sitten vielä kiersin radan ambulanssi perässä siltä varalta että sille tulisi käyttöä.

Ja muilutettavia riitti kuin ennen vanhaan Mäntsälässä. Kaikkinensa halukkaita oli yli kuusikymmentä ja näin ollen piti sitä itsekin tunkea itsensä pikku-Fiestan etupenkille kuppi-istuimeen kypärä päässä. Ja jos ei entuudestaan tiedä miksi oikeanpuoleista istuinta kutsutaan "pelkääjän paikaksi", suosittelen kaikille samaa kokemusta.

Huolimatta siitä, että tyypillisen suomalaisen miehen tapaan kuvailen itseni keskivertoa paremmaksi kuljettajaksi, Playstationilla legendaarinen Nürburgringin rata taittuu kahdeksan minuutin pintaan ja Colin McRaen rallipelissäkin tulokset hivelevät itsetuntoa, jotkut ovat kauempana keskiverrosta kuin toiset. Esimakua tulevasta antoi parin sadan mittainen suora, jossa vauhti livahti toiselle sataselle. Siinä vaiheessa vielä tietokoneavusteisesta mallinnuksesta oli apua ja tuleva yhdeksänkymmenen asteen mutka vain nauratti. Mutta auta armias kun päästiin pitkälle suoralle ylämäkeen niin eikös tämä sorateiden virtuoosi pistänyt isompaa vaihdetta sisään vauhdin lähennellessä 150 kilometriä tunnissa ja neulansilmämutkan lähestyessä sitä tahtia että meikäläinen olisi jo aloittanut hätäjarrutuksen jo sekunteja aiemmin.

Eikä syvä kuolemanpelko laantunut edes siihen mutkaan, vaan sitten tultiin samaa kyytiä toistasataa lasissa mutkaista mäkeä, jossa oikealla puolella silmissä vilisivät hihnakuljettimen betoniset jalustat (tosin metrisen lumivallin toisella puolen). Sitten muutama ässämutka ja niin oltiin alta kahden minuutin takaisin lähtöpaikassa.

Eikä siinä voinut todeta kuljettajalle kiitosten lisäksi muuta kuin että "kyllä sullakin on duuni...".

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Hallintoihmisen tehtävät ovat moninaiset, eivätkä päivät ole toistensa veljiä. Niinpä minäkin sain tässä päivänä muutamana viettää kokonaisen päivän Sotkamon virallisena bussi-isäntänä. Kaivosalueelle vierailijoita olisi tulossa enemmän kuin seurueita kerkeää vastaanottamaan ja lisäksi yhtiön päätoimialana on pikemmin metallien kuin vierailuelämysten tuotanto. Silti varsinkin kevätkesään pakkautuu näitä sovittuja vierailuja, joten minäkin päätin kantaa korteni kekoon ja isännöidä kolme bussillista väkeä päivän mittaan.

Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi että 61 neliökilometrin alueella kierrättäminen vie oman aikansa. Keskivertokierrokseen uppoaa puolisentoista tuntia eikä edes joka paikkaan kerkeä tutustumaan. Aamukymmeneltä ajelutin kaivoksella Pohjois-Suomen oppilaitosten opinto-ohjaajia, sitten keskipäivällä erään kunnan kunnanvaltuustoa ja lopuksi pohjoissavolaisia sijoittajia. Päivä oli pulkassa iltakahdeksalta eikä ääni kulkenut enää likimainkaan niin heleänä kuin aamusella.

Onneksi tässä vuosien mittaan on tarttunut jotain hihaan tuotantoprosessista. Ja kierroksen selittelyä edesauttaa kummasti se, että kaikkien tuotantolaitosten seinään on laitettu näkyvät kyltit joista ilmenee mistä laitoksesta on kyse. Tosin tässäkin on omat riskinsä – vuosi sitten kierrätin jotain seuruetta kalkkilaitoksen tietämillä ja esittelin sitä ja mainitsin että oikealla puolella on happitehdas. Eikös joku vieraista rientänyt kysymään että mihinkäs teillä sitä happea oikein tarvitaan. Noloa oli tunnustaa ettei ollut harmaan sinistä aavistustakaan, joten arvelin insinöörien päättäneen että sellainen oli kätevä olemassa. Onneksi tutkimusjohtajamme valisti että kyseistä laitosta tarvitaan raudan saostuksessa, joten nykyään senkin voi ohittaa turvallisin mielin.

Bussi-isännän tehtävässä auttoi luonnollisesti myös se, että kevään mittaan seurasin television ”Matkaoppaat” –sarjaa, joten osasin eloisasti kertoa Hitachi EX3500 kiviautojemme koon ( 170 t), kantavuuden (sama), polttoainesäiliön tilavuuden (2 680 ltr), iskutilavuuden (50 ltr), sylinterien määrän ja rakenteen (V-16) , moottorivalmistajan (Cummins) ja renkaiden työilmanpaineen (8 ilmakehää). Ainoa mikä jäi tekemättä oli bussinkuljettajan esittely ja taputusten kerjääminen (”että hän veisi meidät turvallisesti perille...”). Ja kolehdin kerääminen poislähtiessä.

Norjalaista hotellimajoitusta

Matkan varrella on tullut asuttua jos jonkinmoisessa hotellissa tai vastaavassa majoituslaitoksessa. Silti yksi kokemus taitaa olla ylittämätön. Takavuosina silloinen työnantajani päätti lähettää minut puolenkymmenen muun kanssa pohjoismaiseen kokoukseen Osloon. Päätimme lähteä tutustumaan tähän viikinkien kaupunkiin sen verran ajoissa että kerkeää tutustumaan myös Oslon vilkkaaseen iltaelämään ennen seminaarin alkua.

Matka ajoittui kultaiselle kahdeksankymmenluvulle ennen suuria lamavuosia. Niinpä ei myöskään pohjoismaisessa yhteistyössä pihtailtu vaan Oslon yösijaksemme valittiin pääkadun varrella oleva viiden tähden Grand Hotel. Pelkästään keskeisen sijaintinsa vuoksi ettei seurueemme eksyisi suurkaupungin syövereihin.

Kuinka ollakaan, siihenastisen uran varrelle ei ollut juuri viiden tähden majoituslaitoksia osunut, joten meikäläinen asteli omaan huoneeseensa vilpittömänä, joskin hieman huoneen kokoa kummastellen. Jossain vaiheessa sitten kuitenkin epätietoisuus rupesi kalvamaan siinä määrin että ryhdyin selvittelemään hotellikansiosta millaisia hotellin paremmat huoneet olivat kun seurueen juniorille annettiin vaatimaton, arviolta 100 neliön suuruinen huone. Hiljalleen totuus rupesi valkenemaan ja viimeisin vahvistus löytyi hotellihuoneen vieraskirjasta, josta ilmeni että entisiä huonekavereita (toki oli heidän jäljiltään jo siivottu) olivat joku italialainen Luciano Pavarotti ja joku laulajanrenttu New Jerseystä, mikälie Springsteen.

Luonnollista on, että tällaiseen tilaisuuteen on tartuttava huolella. Niinpä tavoistani poiketen päätin tehdä soittokierroksen seurueemme muille jäsenille ja kysäistä josko tulisivat ottamaan huoneeseeni aperitiivit ennen illalliselle lähtöä. Näin joukkiomme jäsenet yksi kerrallaan tulivat kolkuttelemaan vaatimattoman yösijani ovea, ja kun näkivät huoneeni, jokainen poikkeuksetta kummasteli sen kokoa. Johon minä luontaisen vaatimattomaan tapaani kysyin viattomasti että ”eikös teillä olekaan tällaista????”. Likimain kaikkien huumori kesti moisen. Ainoa jolle teki tiukkaa, oli seurueemme kokeneempi vetäjä joka meinasi mennä möykkäämään vastaanottoon ja vaatimaan huoneenvaihtoa.

Viimeinen silaus oli aamiaisella. Kaverit kyselivät kateellisina miltä tuntui nukkua Grand Hotelin sviitissä moisten kuuluisuuksien jalanjäljillä. Totesin että muuten oli ihan kiva, mutta kun telkkariseinälle matkaa oli niin pitkälti ettei meinannut sängystä kunnolla kuvaa nähdä huolimatta kuvaruudun valtavasta koosta. Meinasi jäädä loppuosa seminaarista jäädä kokematta kun melkein pistivät seuraavaan koneeseen Helsinkiin

Se lentää kuin tuhka tuuleen

"Siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan". Islannin tulivuoren päästöt kummasti pistävät tällaisen patologisen lentokoneenkäyttäjän aikataulun uusiksi. Viime torstaina kesken kaivoskierroksen rupesi kuulumaan kummia huhuja siitä, että Pohjois-Suomen kentät ovat sulkeutumassa kiitos Islannin tuhkapäästöjen. Ja niinhän siinä kävi, että kun torstaina piti iltasella pöläyttää sivistyksen pariin että Kajaanin kenttä kuten muu Pohjois-Suomen lentoliikenne oli pistetty seis. Joten kuten ja Liisa ja Matti noin 140 vuotta sitten, ei muuta kuin rautahevon kyytiin ja sillä mm. Lapinlahden kautta Helsinkiin.

Matkailu avartaa näkemyksiä ja vaikkei rautateitse kulkeminen Kainuusta Etelä-Suomeen olekaan ihan tavatonta, ei siitä ihan ole tapakaan kerennyt muotoutua. Mutta meneehän päivä siinäkin. Ja kun vihdoin pääsee Pönttövuoren tunnelin eteläpuolelle, on suorastaan tuntu siitä että ollaan taas eteläisen sivistyksen parissa.

Mutta toisaalta tällainen katkos lentelyyn tekee hyvää. Kun on vuoden 2006 lopulta lennellyt enemmän kuin kehtaa kuvitellakaan, tuntuu mukavalta kun menee muutama päivä kun ei tarvitse taas seistä lentokentän turvatarkastusjonossa. Vaikka perinteinen poikien kevätretki Levin hangillekin siirtyi seuraaville lumille. Ja niinhän se on että juuri kun oppii lentämään, pistetään koko homma puihin...

Ja tilastonikkareille tiedoksi - tämän kirjoitelman myötä Diileri siirtyy jo neljännellesadalle kirjoitukselle. 301. pläjäys kyseessä - vähänpä sitä ihminen tietää kun viattomana rupeaa Clevelandissa tällaista kirjailemaan. Mutta mikäs siinä - valitulla asiattomalla linjalla tullaan jatkamaan myös jatkossa.

Eettinen hirvenkaato

Eipä ole montaa kirjoitusta siitä kun valittelin etten ole kaivospiirin alueella nähnyt isommista eläimistä mitään muuta kuin tuoreet jäljet lumessa. Ja niitäkin lähinnä talviaikaan. Mutta näköjään blogeilla on vaikutusvaltaa sillä heti tuoreeltaan tuli eteen ihan aito metsänelävä – hirvi.

Vaikka hirvi ei ollutkaan kummoinen vaan ihan ylivuotinen vasa, se seistä möllötti keskellä Lahnasjärventien risteystä kaivoksen portilla iltapäiväruuhkan aikaan. Niinpä minäkin bongasin tuon luontokappaleen jo hyvän matkan päästä ja tavoistani poiketen en lasketellutkaan alamäkeä kuuttakymppiä vaan jäin odottelemaan mitähän mullikka päättäisi tehdä.

Ja selväähän on ettei luontokappale rupea umpihangessa rämpimään ja niinpä tämäkin otus rupesi juosta lönköttelemään pitkin Lahnasjärventietä Viinamäen suuntaan. Eihän Kainuussa kovin kummoiset näköalat ole muutenkaan mutta liki puolen kilometrin jälkeen alkoi hirven hanurin tuijottaminen kyllästyttää. Varsinkin kun otus ei mitenkään ottanut onkeensa sitä mahdollisuutta että siirtyisi kaikessa rauhassa pientareelle kun jätin isomman välimatkan tähän eläinkunnan Ritolaan. Tyhmänlainen elikko jatkoi vaan juoksuaan, vieläpä keskellä tietä katsomatta siihen olinko kahdenkymmenen vai sadan metrin päässä. Kun sitten tulin siihen tulokseen että matka Vuokattiin hirven opastamana tulee viemään kohtuuttoman pitkään, päätin ryhtyä luontoarvoja suojelevaan ohitusyritykseen jahka eläin tajuaa siirtyä oman kaistansa reunaan ja antaa tilaa nopeammilleen. Pitkällisen odotuksen jälkeen hetki koittikin – carpe diem – ja päätin ampaista vanhalla, parhaat päivänsä nähneellä Volkkarilla tien vasempaan laitaan ja hirven rinnalle.

Ja niinhän siinä kävi että vihdoinkin tuo elikko tajusi että tiellä on muitakin, vilkaisi minua ja näki urbaanin cityihmisen katseen ja vihdoinkin päätti hypätä pientareelle. Ponnistus oli kuin Bob Beamonilla Meksikon kisoissa 1968, mutta talvi yllätti hirven ja niinpä se ottaa mätkähti kyljelleen tien varteen – tosin siinä vaiheessa kun näin sen peilistä, elikko oli pystyssä ja hangen puolella, päästäen ohi viiden auton letkan.

Nyt ei voi valittaa etten ole nähnyt elikoita. Pikemminkin olen saanut maineen miehenä joka kaataa hirven katsellaan tyyliin ”Men who stare at goats”. Kyse lienee kainuulainen sovellus ekologisesta ”catch and release” –kalastuksesta jossa saalis lasketaan takaisin veteen. Onpa nyt sitten metsästyssaldoni yksi (ekologisesti) kaadettu hirvi.

Ja mitä tulee bongattuihin metsäneliöihin, puntit Kainuun ja Espoon kesken ovat tasan. Lauantaina nimittäin näin Kilossa lumikon.

Ilmojen halki

Säännöllistä lentomatkailijaa huolettaa luonnollisesti kaikista katastrofielokuvista á ”Kiitorata” tuttu tilanne kuinka toimia kun molemmat lentäjät ovatkin yhtäkkiä ohjaamossa kanttuvei ja lentoemäntä kuuluttaa huolissaan sattuisiko matkustajien joukossa olemaan yhtään lentotaitoista.

Onneksi kansallinen lentoyhtiömme on laajentanut matkustajakuntansa osaamispohjaa kutsumalla muutaman asiakkaansa tutustumaan yhtiön turvallisuuskoulutukseen ja samalla kokeilemaan yhtiön uusinta Airbus A330/340 simulaattoria. Asiaan vihkiytymättömille lienee syytä korostaa että kyseinen härveli ei ole Microsoftin Flight Simulator –pelin päivitetty versio vaan vaatimattomat 12 miljoonaa euroa maksava vekotin joka on siinä määrin oikeata lentokonetta vastaava, että lentokoneen puikoissa saattaa olla joku Kutvonen joka lentää ensimmäistä kertaa kyseistä konetyyppiä (tosin valvonnan alaisena) ihan oikeasti.

Niinpä ei ollut mitenkään vaikeata vastata myöntävästi kun tilaisuus tällaiseen tarjoutui. Tilaisuuden aluksi tutustuttiin lentävän henkilökunnan turvakoulutukseen ja sen jälkeen päästiin kokeilemaan miltä tuntuu lentää isoa Airbusia. Isäntäväkemme valitteli että kutsusta poiketen emme päässeetkään lentämään nelimoottorista A340 versiota vaan pienemmällä A330 versiolla, jolla mm. New Yorkin lennot hoidetaan. Ero näillä kahdella oli se, että toisessa oli neljä kaasukahvaa kahden sijasta ja vastaavasti yläpaneelissa jokaiselle neljälle moottorille sammutusjärjestelmät kahden sijasta. Maailmanmiehen elkein torjuin kuitenkin valittelut toteamalla ettenpä ole tuollakaan versiolla ennen lennellyt ohjaamon puolella.

Ja niinhän sitä isoakin miestä lapsettaa kun pistetään tuollaiseen viisimetristen jalkojen varassa seisovaan koppiin, istutetaan perämiehen paikalle ja edessä odottaa Hong Kongin kiitorata 25R pimeässä illassa. Tosin kapteeni oli toimintakykyisenä vieressä mutta antoi perämiehen hoitaa homman ohjeittensa varassa. Ja ei muuta kuin seisontajarru pois päältä, nupit kaakkoon ja taivaalle. Airbus lähti liikkeelle täysin todentuntuisesti ja kun vauhtia oli tarpeeksi, kapteenin ohjeen ”rotate” mukaisesti nostin koneen joystickistä vääntäen taivaalle ja kapteenin ohjeen mukaan tähdäten kohden Victoria’s Peakin huippua, luonnollisesti moottoritehoja alentaen kun laskutelineet oli saatu hinattua ylös.

Kunnon katastrofielokuvameininkiin kapteeni opasti että lentele vaan vuorta kohti, äläkä välitä vaikka koneen automatiikka varoittaakin ”terrain, terrain”. Siinä sitten viileän rauhallisesti laskettelin vuoren seinää kohti (kämmenet hikisinä) odottaen että milloin Airbusin automatiikka suostuisi muuttamaan mantransa muotoon ”terrain, pull up, pull up!” Ja kun vihdoin odotetut vuorosanat koittivat, pistin tehot täysille ja vetäisin koneen komeaan nousuun ja vuorenhuipun ohittaen 7000 jalkaan. Siellä sitten pieni kierros ja suunta takaisin kenttää kohden. (Välillä tosin moottori syttyi tuleen, mutta siitähän selvittiin sammuttamalla palo oikeaa nappia painaen.) Ja eipä muuta kuin kone oikeaan suuntaan, tehot vähemmälle ja laskuun. Ja hiki tuli puseroon seuratessa laskeutumisvaloja ja miettiessä annettuja ohjeita, yrittäen olla ryssimättä elämänsä tilaisuutta. Ja kun vihdoin kiitorata tuli eteen ja korkeus 40 jalkaan, tehot pois ja nokka ylös. Ja (liki) kymmenen pisteen lasku oli valmis. Tosin pienenä kauneusvirheenä tunnustettakoon ettei kone osunut ihan keskelle kiitoradan keskiviivaa. Mutta radalla pysyi eikä edes pompannut.

Kyllä nyt on rento olo kun lentelee Kajaaniin. Vaikka en taida sittenkään ensimmäisenä asettua jonoon jos lentoemäntä kyselee lentotaitoisia. Kun ei ole kelpuutusta ao. konetyyppiin.

Hän on täällä tänään

Onni Orava on taas nähty Sotkamossa - olisihan se pitänyt arvata että kun kevään hiihtolomasesonki on kiivaimmillaan niin eikös tuo karmea Sokos hotellien maskotti jostain kautta tunge itsensä esiin.

Tämän vuoden debyyttinsä Onni suoritti Kainarin mukaan Sotkamon luistelutapahtumassa ja pahaa-aavistamattomat lapset olivat lehtitietojen mukaan hurranneet moisen otuksen ilmaannuttua paikalle. Meinasin kyllä ottaa retkiluistimet mukaan Sotkamoon ja mennä nauttimaan kevättalven luistelukeleistä Nuasjärven auratulle reitille. Mutta Onnin pelko on viisauden alku - taidan jättää luistimet tänne Kehä III:n sisäpuolelle.

Suuri jäljittäjä

Tuhkakylän perällä oleva kaivosalueemme on pinta-alaltaan vaatimattomat 61 neliökilometriä ja vaikka sinne on rakennettu niin tuotantolaitoksia kuin erilaisia liuotuskenttiä, alueelle mahtuu myös luonnontilassa olevaa kainuulaista korpea. Tosin Kainarin keskustelupalstaa seuraamalla tätä ei hevin uskoisi, koska siellä todistellaan että äskettäinen uraanin talteenottoa koskeva julkistuksemme on tuonut esiin toinen toistaan karmeampia ihmiskohtaloita ja -mutaatioita. Uskonasioitahan ei toki kannata ruveta tiedolla pilaamaan, mutta hieman terää jutuilta syö tieto siitä että Kajaanin Kauppakadulta mitataan korkeampia pitoisuuksia kuin mistään kaivospiirimme alueelta. Kesäaikaan olen jopa istunut ulkosalla Rosson terassilla ilman sivuvaikutuksia.

Joka tapauksessa kaivospiirin alueelle eksyy muutakin kuin kulkukortein varustettua paikallista eläimistöä. En tiedä onko syy että kainuulainen eläinkunta haistaa urbaanin cityihmisen vai mikä, mutta omat luontohavaintoni ovat jääneet yhteen teereen. Jälkiä on sitten näkynyt siinä määrin, että pian luontotaitoni ovat hioutuneet siihen malliin että painamalla pääni maaperää vasten pystyn aistimaan lähimetsikössä lymyilevien hirvien määrän, sukupuolen ja kunkin elikon painon. Nimittäin tähän mennessä omaan havaintorepertuaariin kuuluvat tuoreet ilveksen jäljet, hirvien jälkiä näkee joka nurkassa, riekon jättämät vanat lumessa. Ja tietenkin lemmikkieläimemme majavan pato yhdellä metsätaipaleella. Kuuleman mukaan liuotuskentillä on harhaillut myös susilauma ja yksi karhu kerkesi ekskursiolle louhokseenkin mutta totesi että Kainuusta löytyy hiljaisempiakin kolkkia. Noita isompia elikoita en sitten ole nähnytkään kuin Korkeasaaressa tai alakoulun eläinopin kirjan sivuilla.

Täytyy taas koettaa loppuviikosta bongata paikallista eläimistöä, jos kerrankin sattuisi näkemään ihan oikean luonnontilaisen eläimen. Ja jos sellaista ei satu silmään niin pääseepähän katsomaan kun yhtiön sponssaama rallikuski ajeluttaa väkeä reaktorihallin kulmilta Kotkanpesälle.

Kokkisota

Televisioon tupsahti muutama vuosi sitten joukko kokkiohjelmia ja pikapuoliin on alkamassa taas uusi jossa julkimot etukäteismainonnan perusteella eivät erota rapua hummerista. Tuskin edes Hummerista.

Omat kokintaipaleen ensi askeleet tuli otettua suurin piirtein samoihin aikoihin kun pitkätukkaiset nuorukaiset Liverpoolista rupesivat radiossa renkuttamaan jeejeemusiikkiaan. Kimmokkeen tähän kulinaristiseeen merkkitapahtumaan antoi ensimmäinen "Koululainen" -lehteni jonka reseptiosassa annettiin neuvot lettutaikinan valmistamiseksi. Vaikka suvussani miesväkeä ei hellan ääressä oltu juuri aiemmin nähty, ennakkoluulottomasti pyysin ja sain luvan avartaa osaamistani myös tälle perinteisen naisvoittoiselle keittiötaidon saralle.

Resepti oli laadittu lukijakunnan oletettua osaamista vastaten kohtalaisen helpoksi, ja niinpä lettutaikina syntyi käden käänteessä. Luonnollisesti suuren (joskin aloittelevan) kokin tapaan kuitenkin ennen paistamaan ryhtymistä maistoin taikinaa. Totesin saman tien että jokaisen kokin tekemä ruoka todellakin maistuu erilaiselta - taikina ei maistunut likikään samalta kuin esimerkiksi äidin valmistamana. Niinpä kävin huolellisesti reseptin läpi ja varmistin, että olin noudattanut ohjeita kirjallisesti. Kun olin tästä vakuuttunut, päättelin ettei taikinasta puuttunut mitään, vaan kaikki ainesosat oli reseptin mukaan lisätty. Tosin yhdessä kohdassa reseptiä epäilin painovirhepaholaisen pujahtaneen joukkoon. Tästäkin olin selvinnyt tulkitsemalla kyseisen kohdan ihan oma-aloitteisesti - mutta koska taikinassa oli hieman omituinen sivumaku, päätin vielä tarkistaa tämän yksityiskohdan ennen lettujen paistoa.

Suureksi hämmästyksekseni kuulin äidiltäni, ettei 1 tl ollutkaan väärinkirjoitettu yksi desilitra, vaan metriasteikosta poiketen "teelusikallinen". Kun taikinan virheen lähde oli näin paikallistettu, eli suolaa oli jossain määrin yli ohjeessa tarkoitetun, päätin korjata virheeni. Kaikkihan luonnollisesti tietävät, että suolan vastakohta on sokeri, joten otin desin mitan jonka täytin sokerilla piripintaan, sitten teelusika jolla otin lusikallisen pois mitta-astiasta. Ja kuten ranskalaiset kokit sen sanovat: E voilá!

Yllätys oli suuri kun taikinan maku ei muuttunut, ei ainakaan parempaan suuntaan. Tässä vaiheessa päätin turvautua kokeneemman kokin apuun, mutta hän totesi mömmöä maistettuaan sen toivottomaksi ja niin taikinayritelmäni päätyi Helsingin viemäriverkostoon. Loppujen lopuksi suoritimme sujuvan vuoronvaihdon lieden ääressä eikä aikaakaan kun jo syötiin lettuja. Ei tosin minun tekemiäni.

Asiat tärkeysjärjestykseen

Tärkein uutislähteeni, Kainuun Sanomat on tunnettu siitä, että siellä osataan erotella tärkeät asiat epäolennaisuuksista. Aamuisen Chilen maanjäristyksen osaltakin on osattu tuoda esiin se kaikkein tärkein - paikan päällä ollut kajaanilainen oli havainnut järistyksen taksissa.

No, Pääsiäissaaria ja Hawaijia uhkaava tsunami ei ole mitenkään ylittänyt uutiskynnystä. Mutta Kinnunen on kunnossa ja taksikin pääsi perille.

On hanget korkeat nietokset

Kouluvuosina sain huomiota sillä kun luokassa laulettiin "Jänöjussin mäenlaskua" kun kyselin etteikös tämä ollutkaan se "Sukset ulos survaiskaa...". Oli kappale mikä tahansa, tämä talvi ei yllätä enää edes autoilijoita. Pikemminkin alkaa hiljalleen muistuttaa sitä sähköpostissa kiertävää huumoripitoista kertomusta joka alkaa sillä kun taivaalta leijailee valkoisia höytyviä ja sitten asteittain kertomus etenee vaiheeseen jossa kertoja on tarttumassa haulikkoon kuullessaan lähestyvän aura-auton äänen. Vaikka kuinka uskotellaan että lumenluonti on hyötyliikuntaa, kyse on kyllä vakavammanlaatuisesta itsepetoksesta. Nimittäin voin vakuuttaa että sellaisena aamuna kun Reinojen vapaalaita ei riitä pitämään lunta nilkoista, aamu ei ole alkanut hyvin.

Onneksi toki Kainuussa on lunta maltillisemmin ja siellä lumityöt tehdään pääosin aura-autoilla. Tosin poikkeuksiakin löytyy - nimittäin viimeksi siellä käydessä pitihän sitä mennä kokeilemaan miten kaivoksenjohtajan maastoauto kulkee umpihangessa. Päätettiin nimittäin ajaa 1. ja 2. lohkon välistä 400 mittaisen auman poikki kasan toiselle puolelle. Ensimmäiset 300 metriä menivätkin kuin Susi-Veikko Hakulisella aikanaan, mutta sitten tahti hyytyi ja loppujen lopuksi kaivoksen komentomoduuli päätti matkansa umpihankeen keskelle liuotuskasaa.

Ensimmäiseksi tietenkin turvauduttiin teknisiin ratkaisuihin, nelivetoon, alennettuun nelivetoon ja kaikkiin muihin hanikoihin, jotka on Nissan Pathfinderin kojelautaan asennettu. Sen osoittauduttua turhaksi päätettiin nousta ajoneuvosta tilannetta pähkäilemään. Siinä meitä seisoskeli kolme miestä liki metrisessä kinoksessa pikkukengissään miettimässä pelastautumiskeinoja. Onneksi tukena oli kolmen miehen (joista kaksi insinööriä) neuvokkuus ja yksi ylimääräinen turvakypärä jolla äyskäröitiin lunta Nissanin renkaiden alta. Kun sekään ei auttanut, käytiin vieressä olevasta 10 metrin korkuisesta kasasta hakemassa vähän malmimurskaa renkaiden alle, sitten kaksi miestä roikkui puskurien päällä ja kaivoksenjohtaja koetti paikata oman virheensä ja saada auton irti hangesta. Turhaan.

Illan hiljalleen pimetessä todettiin tosiasiat ja päätettiin turvautua siihen, mihin tosimies ei koskaan ryhdy - soittamaan apuvoimia paikalle. (Toinen asia jota mies ei tee, on ohjekirjan lukeminen). Niinpä kiivettiin auton puskureille, jotta kahden 10 metrin kasan välissä saatiin edes heikko kenttä puhelimeen ja päräytettiin kaivoksen kunnossapidosta vastaava traktori paikalle. Traktori oli tietenkin kaivosalueen toisessa päässä joten tunti vierähti siinä mukavasti idean isää syyllistettäessä. Kun vielä ilta alkoi pimetä ja minun Helsinginkoneeni lähtöaika huolestuttavasti lähestyä, soitettiin maarakennuksesta vastaava, kolmas insinööri paikalle. Kuinka ollakaan, apujoukot karauttivat paikalle puolitoista tuntia kutsun jälkeen. Siinä vaiheessa oltiin jo vaipumassa synkkyyteen ja mietittiin miehissä että kuinkahan kauan kestäisi ennenkuin joku kaipaisi jotakuta meistä. Yksissä tuumin todettiin että kevät olisi pitkällä ennen tätä ihmettä.

Varttitunnin pelastusoperaation tuloksena saatiin maasturi ylös hangesta ja sitten palattiin takaisin tultua reittiä - tie kun olisi joka tapauksessa ollut poikki siellä kasan toisessa päässä jonne alunperin pyrittiin.

Kyllä talvella on hauskaa kun on lunta.

Välineurheilua

Suosikkikanavani YLE Teema muisteli vanhan legendaarisen Toronto-jääkiekkomailan vaiheita kultaisilla kuusi- ja seitsemänkymmenluvuilla. Itse en Torontoon koskenut tai moista omistanut, koska olin enempi Koho-miehiä.

Tai jos ollaan aivan tarkkoja, ensimmäinen suoralapainen mailani oli merkiltään Fighter, kestävä ja tarkoitukseensa sopiva. Sillä oli hyvä pelata lätkää kesät talvet Tavaststjernankadun takapihalla. Lapa ei mennyt poikki tai kulunut edes asvalttiin hieromalla. Fighterin mainetta toki hieman himmentää vasta muutama vuosi sitten kuulemani tieto siitä, että kyseiset mailat valmistettiin Itä-Saksassa.

Fighterin jälkeen sain vihdoinkin aidon Koho Pro Hook -mailan. Käyrä ja ohut lapa ja hintakin muistini mukaan oli pöyristyttävät 26 markkaa (4,37 €). Pro Hookilla lähti lämäri kuin hauki rantakaislikosta, joskus jopa oikeaan suuntaankin. Ja kiitos mailan, useampi tsekkoslovakialainen kiekko katosi lumipenkkaan kuin tuhka tuuleen Kirjailijanpuiston jääkentän laidalla. Jääkiekkomailan sikamainen hinta piti osaltaan huolen siitä ettei sitä käsitelty miten vaan, sillä lavan katkeaminen olisi johtanut siihen, että uuden mailan olisi saanut aikaisintaan seuraavaksi talveksi ja lopputalvi olisi pitänyt pärjätä lujitemuovisella irtolavalla, joka kuumennettiin ja liitettiin vanhan mailan varteen (vähäksi aikaa, kunnes se lämärien myötä irtosi ja lensi kaaressa penkkaan). Eikä sellaisen muovilavan kanssa kehdannut Erkkikään mennä illalla luistinradalle. Siitä seuraava askel alaspäin olisi ollut ilmaantua kentälle kaunoluistimet jalassa...

Vähävirikkeisen nykynuorison mailat ovatkin sitten jo ominaisuuksiltaan - ja hinnaltaan - ihan toista luokkaa. Hiilikuitua on kuin Räikkösen formulassa, eikä hintakaan kauas siitä jää. Oma CCM Vector on pelastettu pari vuotta kevätalennusmyynnistä 79 euron pilkkahintaan. Tosin työkaverini Ville pisti juuri paremmaksi ostamalla 200 euron mailan alta viidenkympin. Eikä minun CCM:ssäni mitään vikaa ole. Paitsi ettei se ole Koho Pro Hook eikä siihen kiinny.

Talviaamu Töölössä

Olen koettanut Diilerinkin sivuilla pitää yllä illuusiota siitä, että vanha kotiseutuni Taka-Töölö edustaisi urbaania cityä muutenkin kuin henkisesti. Kuinka ollakaan näyttää siltä että olen ollut väärässä, sillä paikallislehdistön mukaan luontokappaleet ovat rellestäneet tänä aamuna Ruusulankadulla - jopa siinä määrin että poliisi on kutsuttu paikalle aamuseitsemältä tilannetta rauhoittamaan.

En tiedä onko syy siinä että olen viettänyt kohtuuttoman paljon aikaa kehä III:n ulkopuolella, mutta tuntuu siltä että jos kaksi kettua kuljeskelee aamutuimaan Töölössä, vaikka autojenkin katolla, että poliisin paikalle kutsuminen on vähintäänkin nk. hätävarjelun liioittelua. Toisaalta onhan tällaista ennakoitu jo kauan aikaa sitten laulu- ja soitinyhtye Kontran tekemässä klassikkokappaleessa "Jerry Cotton". Siinähän kappaleen nimikkosankari, tuo sankari Connecticutin Harpersvillestä loihee lausumaan "tule ulos kettu, kanala on piiritetty!". Virkavalta ei siis ole ensi kertaa kettujen kanssa tekemisissä.

Oli miten oli, Töölössä ja kerrostaloasumisessa oli puolensa. Ei tarvinnut hakea aamulehteä lumihangessa Reinoissa kahlaten, puhumattakaan siitä että olisi joutunut aamutuimaan kolan jatkoksi lunta luomaan. Ja mikähän termi tuo "lumen luonti" sitten on? Ei nimittäin tulisi mieleenkään "luoda" lunta, pikemminkin hävittää sitä.

Filibuster

Yhdysvaltain politiikassa tunnetaan otsikon termi, jolla tarkoitetaan sitä että vaikka ajatus katkeaisi, puhe jatkuu siitä huolimatta keskeytyksettä. Viivytyspuheenvuoroja on menestyksellä käytetty paikallisessa kongressissa erilaisten lakiesitysten vesittämiseksi puhumalla vuorokaudet läpeensä ilman päätä ja häntää.

Huolimatta siitä ettei meillä tällainen höpöttely ole varsinaisesti sallittua, osataan sitä meilläkin. Tässä männäviikolla kun satuin yhden hallituspuolueen edustajien ympäröimäksi lentokoneessa ja pääsin todistamaan tätä puhetulvaa ihan tahtomattani. Kolme puhekonetta käynnistyi likimain yhdenaikaisesti kun oli saatu puvut viikattua vaatehyllylle, pari kassia eturivin hyllyille (varmistaen että potentiaaliset äänestäjät huomaavat dynaamisen poliitikon läsnäolon eli Juhani Tammismaisesti sanoen "presenssin") ja istutettua takapuolet penkkiin. Voi herranen aika sitä höpötyksen määrää!

Vaikken harrastakaan salakuuntelua koneessa, tältä puhemaratonilta ei voinut välttyä kun olin asianomaisten poliitikkojen ympäröimä. Harvassa olivat ne lauseet, joissa ei olisi vilahtanut "minä", useimmiten yhdistettynä johonkuhun hallituksessa istuvan henkilön nimeen. Seuraavana "strategia", milloin mihinkin intressiryhmään edustettuna ja tietenkin "synergia". Keskusteli aaltoili sfääreissä, ilmastonmuutoksesta siirryttiin kepeästi nuorisojärjestön paikallisosaston organisaatioon ja jokainen asia oli kertojalle yhtä läheinen ja tärkeä.

Jo ennen lentokorkeuden saavuttamista oli piinalllisen selvää, että jokainen keskustelijasta keskusteli yksinomaan itselleen ja todistaakseen merkitystään yhteiskuntamme pelastajina. Eikä mennyt kauaa kun jo kaiholla kaipasin sitä viimevuotista räpätätiä Kajaanin lennolta joka ei hiljentynyt kuin sisäänhengittääkseen. Nämä yhteiskuntamme toivot nimittäin laittoivat asioita niin ponnella kuntoon että kuulijaakin hengästytti. Ei taitaisi meikäläisestä tulla edes kunnallispoliitikkoa.

Lentäen olisit jo ilmassa

Vuodenvaihteen tietämillä ilmailuun on tullut taas ihan uutta särmää. Joulun alla kansallinen lentoyhtiömme oli ilmeisesti havainnut veloittavansa Helsingin ja Kajaanin välisestä lennosta likimain saman summan kuin tarjoushinta on Helsingistä New Yorkiin. Liekö sitten joulumieli yllättänyt mutta jouluviikolla lentoyhtiö tarjosi tilaisuuden istuskella koneessa Kajaanin lennolla melkein yhtä pitkään kuin noilla tarjouslennoilla. Kätevästi viisi tuntia vierähti ja vuorokausikin kerkesi vaihtumaan ennen kuin koneen pyörät koskettivat kentän pintaa Paltaniemellä.

Toisalta kuulutusten myötä oli mukava seurata prosessin etenemistä. Heti kun oltiin päästy (ihan ajallaan) koneeseen istumaan, kuulutettiin että nyt odotamme lentäjiä, jotka ovat myöhässä edelliseltä lennolta. Kahden tunnin kuluttua sitten nämä saatiin paikalle ja kapteeni loihe kuuluttamaan että matkaan päästään heti kun koneen kuormaus ja siipien pesu on saatu valmiiksi. Siinä sitten vierähti seuraavat kaksi tuntia. Mutta perille päästiin.

Viime viikolla sitten vastakkaiseen suuntaan tullessa oli edessä neljän tunnin odotus, tosin syy oli ihan perinteinen tekninen vika eikä Baronan kuormaus. Mutta useampi tunti siinäkin vierähti kuin siivillä.

Eilen sitten turvatarkastus pani parastaan. Tietokonelaukkuni, joka on toisenkin kerran tätä väliä reissannut, pääsi uuden tarkastajan vartin mittaiseen erityiskäsittelyyn. Viidennen läpivalaisun jälkeen löytyi - eipä ollutkaan monityökalu Leatherman, kuten viskaali epäili vaan - mokkula. Ilmeisesti uusi tekniikka tuottaa vaikeuksia ilmailumme turvallisuudesta vastaaville. Toisaalta, yksi kaveri reissasi kolmatta kuukautta kirjeveitsi käsimatkatavaroissaan ilman pienintäkään huolen häivää.

Korkeushyppyä

Työelämässä on joskus käynyt mielessä ajatus, että koulussa ollessa eräitä aineita olisi kannattanut opiskella kun kerran oppia oli tarjolla. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, tällainen ajatus on käynyt mielessä mm. ruotsinkielen osalta. Nykyhommissa ei olisi pahitteeksi että lukion kemiantunneillakin olisi keskittynyt opiskeluun kepposten sijasta. Vaan kun ei.

Lukion kemiantunnit pidettiin tätä ainetta varta vasten suunnitellussa luokassa, jossa pulpettien sijasta istuttiin ikäänkuin porrastetussa auditoriossa. Kuinka ollakaan, en istunut eturivissä kavereitteni kanssa, vaan luokan naispuolisten hikipinkojen takana kakkosrivissä, jossa vältti opettajan valvovan katseen.

Kun lukion kemiaan ei enää kuulunutkaan vedyn tekemistä tiputtelemalla suolahappoliuosta (HCl) sinkkipalan (Zn) päälle ja sitten hienovaraisesti poksauttamalla se tulitikulla (paitsi Make ja Sauli, jotka avasivat vastoin nimenomaista kieltoa laitteen venttiilin täysille ja poksauttivat koko vehkeen taivaan tuuliin paineen noustua liian suureksi), vaan lähinnä tylsiä laskuja jossa pyrittiin arvioimaan eri ainesosien moolisuhteita. Mitä sitten mahtoivatkaan olla...? Näinpä oppituntien virikkeet piti järjestää omaehtoisesti.

Erityistä huomiota sai aikaan tempaus joka lähti liikkeelle siitä että olin käynyt hakemassa koulun vieressä asuvalta isoäidiltäni jotain nimeämätöntä tarvetta (ei omaani, toim.huom.) varten kettupuuhkan. Sellaisen kuolleen punaketun nahan, jossa lajin tunnistamisen helpottamiseksi oli pää jätetty paikalleen ja siihen viritetty lasisilmät elävoittämään olion habitusta. Katsellessani salkkuuni pakattua kuollutta kettua totesin ettei tällaista elämänsä tilaisuutta voinut päästää sormiensa läpi. Päätimme poikien kesken järjestää korkeushyppykilpailun ja samalla veikkauksen voittotuloksesta. Kesken kuusikymmenvuotiaan sydänsairaan kemianopettajamme antautuneen kemian luennon kaverini Jaska toimi mittamiehenä ja minä idean isänä sen itseoikeutettuna toteuttajana. Niinpä rupesin hiljalleen hivuttamaan kuollutta kettua edessä istuvan luokkatoverini olan yli. Kuinka ollakaan olimme aliarvioineet kauhistuneen naisen kirkaisun voiman suljetussa luokkatilassa. Nähdessään kuolleen ketun pään hivelevän poskeaan edessä oleva neito kirkaisi jopa Monica Aspelundin tuottamaa korkeaa C:tä puhtaaamman äänen, pomppasi pystyyn pöytälevyn melkein irti repäisten ja tietenkin jatkaen karmeata huutoaan. Kettu oli jo kadonnut tässä vaiheessa salkun uumeniin, eikä kemian opettaja voinut ymmärtää nitroja etsiessään syytä tähän äkkinäiseen kirkaisuun.

Hyvä ettei tullut syyllistyttyä miestappoon nuorena rikoksentekijänä. Uhrikin toipui eikä ilmeisesti saanut mitään peruuttamatonta kammoa eläimiä kohtaan kun on sittemmin väitellyt eläinlääketieteen tohtoriksi ja istuskelee nykyään AIV:n vanhalla jakkaralla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Jatkuva lumentulo muistuttaa kuusikymmenluvusta, jolloin oli vielä talvisin talvia ja kouluissa liikuntatunteja. Jopa töölöläiskoulujen curriculumiin kuului noihin aikoihin yleissivistäviä liikunnan lajeja kuten jääkiekko ja maastohiihto. Jälkimmäinen oli pakollista muistaakseni vain kerran tai kaksi talvessa, kiekkoa oli taas ohjelmassa viikottain.

Liikunnassa ei sinänsä ole mitään pahaa ellei sellaiseksi lasketa sitä epämiellyttävää puolta että liikkuessa tulee hiki. Erityisesti ottaen huomioon kuusikymmenluvun kehittyneen materiaalitekniikan, jossa hengittämätön nailonkangas edusti alansa huippua, hikeä tuppasi lykkäämään pintaan kohtalaisen pienellä panostuksella. Mukavahan sitä oli istua 35 muun oppilaan kanssa samassa luokkahuoneessa iltapäivä kun aamu oli touhuttu jääkentillä. Kyynel tuli silmäkulmaan ihan muista syistä kuin liikutuksesta.

Erityisen suurella lämmöllä muistelen sitä tunnetta mikä syntyi kun rahtasi hiihtokamppeita aamutäydessä ratikassa ison koululaukun kera. Kanssamatkustajiakin ilahdutti monipäinen hiihtäjien joukko joka täytti vaunut kansaneläkelaitoksen pysäkillä ja sohi bambusauvoillaan ja puusuksillaan jo vaunuun ehtineitä. Kuin pisteenä iin päälle oli ratikassa tietenkin kiukkuinen rahastaja, jonka tehtäviin kuului valvoa ettei ikiaikaisesta järjestyksestä tingitty edes ruuhka-aikaan. Takaovista tultiin raitiotievaunuun sisään, mutta ulos piti mennä keski- tai etuovesta vaikka hiihtäjä suksineen, sauvoineen ja isoine koululaukkuineen olisi seissyt suoraan takaoven edessä. Tavallisesti tämä paniikinomainen rynnistys keskiovea kohden oli syytä aloittaa välittömästi Hesperiankadun pysäkin jälkeen, jotta olisi ollut edes teoreettiset mahdollisuudet päästä pois haluamallaan pysäkillä. Luistinten kera oli helpompaa sillä hokkarin terällä työnnellen yleensä ne joilla oli itsesuojeluvaisto kohdallaan ja tunto selässään, antoivat suosiolla tilaa. Ratikkamatka kävi kyllä kevyesti alkuverryttelystä.

Itse hiihtolenkki alkoi jostain Finlandiatalon nykyisen aulan paikkeilta, jossa siihen aikaan sijaitsi Hesperian urheilukenttä. Sieltä syöksähdettiin kuin Eero Mäntyranta ikään kohti huikeata nousua (jossa nykyisin sijaitsee UKK:n muistoallas) ja edelleen sokeritehtaan portin suuntaan (nykyisen oopperan kulmilla). Sieltä sitten loppukiri takaisin lähtöpaikkaan. Tähän vaativaan 1,5 kilometrin lenkkiin kevyesti hupenikin kaksoistunti.

Onneksi nykyään hiihto perustuu - ainakin omalta osin - vapaaehtoisuuteen.

Kainuu - Suomen Juarez?

Kesken talvipakkasten Kainuu pääsi taas lehtien otsakkeisiin, tällä kertaa kielteisessä mielessä. Tilastonikkarit olivat selvittäneet, että asukaslukuun suhteutettuna Kainuu on Suomen johtava murhamaakunta. Näin ollen kaiketi Kajaani on sitten Suomen murhapääkaupunki, kuten likimain jokainen Yhdysvaltain kaupunki mainostaa olevansa - muistini mukaan tätä kyseenalaista mainetta ovat tavoitelleet ainakin Cleveland OH, Miami FL, New York City NY ja Washington D.C. Maailmanlaajuisesti valtikkaa pitää kuitenkin hallussaan Meksikon ja Teksasin rajakaupunki Juarez.

Kun olen Juarezia ihaillut rajan ja Rio Granden takaa El Pason puolelta, on tunnustettava ettei rajaseutua ja jokea lukuunottamatta Kajaanista ja Juarezista löydy mitään yhteistä. Kajaanin yllä ei leiju kellertävä savu poltetuista autonrenkaista eivätkä kajaanilaiset asustele peltihökkeleissä, puhumattakaan siitä että pyrkisivät illan pimeydessä ryömimään rajan yli Venäjälle (jonne on toki jonkin verran matkaakin).

Kaikesta huolimatta elämä Kainuussa ei tunnu lainkaan vaarallisemmalta kuin esimerkiksi Clevelandissa, jossa kuitenkin vuosittain hengiltä päästettiin yli 130 henkeä. Todennäköisyys kuolla ikävään on huomattavasti suurempi kuin kuolla henkirikoksen uhrina.