Korkeushyppyä

Työelämässä on joskus käynyt mielessä ajatus, että koulussa ollessa eräitä aineita olisi kannattanut opiskella kun kerran oppia oli tarjolla. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, tällainen ajatus on käynyt mielessä mm. ruotsinkielen osalta. Nykyhommissa ei olisi pahitteeksi että lukion kemiantunneillakin olisi keskittynyt opiskeluun kepposten sijasta. Vaan kun ei.

Lukion kemiantunnit pidettiin tätä ainetta varta vasten suunnitellussa luokassa, jossa pulpettien sijasta istuttiin ikäänkuin porrastetussa auditoriossa. Kuinka ollakaan, en istunut eturivissä kavereitteni kanssa, vaan luokan naispuolisten hikipinkojen takana kakkosrivissä, jossa vältti opettajan valvovan katseen.

Kun lukion kemiaan ei enää kuulunutkaan vedyn tekemistä tiputtelemalla suolahappoliuosta (HCl) sinkkipalan (Zn) päälle ja sitten hienovaraisesti poksauttamalla se tulitikulla (paitsi Make ja Sauli, jotka avasivat vastoin nimenomaista kieltoa laitteen venttiilin täysille ja poksauttivat koko vehkeen taivaan tuuliin paineen noustua liian suureksi), vaan lähinnä tylsiä laskuja jossa pyrittiin arvioimaan eri ainesosien moolisuhteita. Mitä sitten mahtoivatkaan olla...? Näinpä oppituntien virikkeet piti järjestää omaehtoisesti.

Erityistä huomiota sai aikaan tempaus joka lähti liikkeelle siitä että olin käynyt hakemassa koulun vieressä asuvalta isoäidiltäni jotain nimeämätöntä tarvetta (ei omaani, toim.huom.) varten kettupuuhkan. Sellaisen kuolleen punaketun nahan, jossa lajin tunnistamisen helpottamiseksi oli pää jätetty paikalleen ja siihen viritetty lasisilmät elävoittämään olion habitusta. Katsellessani salkkuuni pakattua kuollutta kettua totesin ettei tällaista elämänsä tilaisuutta voinut päästää sormiensa läpi. Päätimme poikien kesken järjestää korkeushyppykilpailun ja samalla veikkauksen voittotuloksesta. Kesken kuusikymmenvuotiaan sydänsairaan kemianopettajamme antautuneen kemian luennon kaverini Jaska toimi mittamiehenä ja minä idean isänä sen itseoikeutettuna toteuttajana. Niinpä rupesin hiljalleen hivuttamaan kuollutta kettua edessä istuvan luokkatoverini olan yli. Kuinka ollakaan olimme aliarvioineet kauhistuneen naisen kirkaisun voiman suljetussa luokkatilassa. Nähdessään kuolleen ketun pään hivelevän poskeaan edessä oleva neito kirkaisi jopa Monica Aspelundin tuottamaa korkeaa C:tä puhtaaamman äänen, pomppasi pystyyn pöytälevyn melkein irti repäisten ja tietenkin jatkaen karmeata huutoaan. Kettu oli jo kadonnut tässä vaiheessa salkun uumeniin, eikä kemian opettaja voinut ymmärtää nitroja etsiessään syytä tähän äkkinäiseen kirkaisuun.

Hyvä ettei tullut syyllistyttyä miestappoon nuorena rikoksentekijänä. Uhrikin toipui eikä ilmeisesti saanut mitään peruuttamatonta kammoa eläimiä kohtaan kun on sittemmin väitellyt eläinlääketieteen tohtoriksi ja istuskelee nykyään AIV:n vanhalla jakkaralla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.