Suuri jäljittäjä

Tuhkakylän perällä oleva kaivosalueemme on pinta-alaltaan vaatimattomat 61 neliökilometriä ja vaikka sinne on rakennettu niin tuotantolaitoksia kuin erilaisia liuotuskenttiä, alueelle mahtuu myös luonnontilassa olevaa kainuulaista korpea. Tosin Kainarin keskustelupalstaa seuraamalla tätä ei hevin uskoisi, koska siellä todistellaan että äskettäinen uraanin talteenottoa koskeva julkistuksemme on tuonut esiin toinen toistaan karmeampia ihmiskohtaloita ja -mutaatioita. Uskonasioitahan ei toki kannata ruveta tiedolla pilaamaan, mutta hieman terää jutuilta syö tieto siitä että Kajaanin Kauppakadulta mitataan korkeampia pitoisuuksia kuin mistään kaivospiirimme alueelta. Kesäaikaan olen jopa istunut ulkosalla Rosson terassilla ilman sivuvaikutuksia.

Joka tapauksessa kaivospiirin alueelle eksyy muutakin kuin kulkukortein varustettua paikallista eläimistöä. En tiedä onko syy että kainuulainen eläinkunta haistaa urbaanin cityihmisen vai mikä, mutta omat luontohavaintoni ovat jääneet yhteen teereen. Jälkiä on sitten näkynyt siinä määrin, että pian luontotaitoni ovat hioutuneet siihen malliin että painamalla pääni maaperää vasten pystyn aistimaan lähimetsikössä lymyilevien hirvien määrän, sukupuolen ja kunkin elikon painon. Nimittäin tähän mennessä omaan havaintorepertuaariin kuuluvat tuoreet ilveksen jäljet, hirvien jälkiä näkee joka nurkassa, riekon jättämät vanat lumessa. Ja tietenkin lemmikkieläimemme majavan pato yhdellä metsätaipaleella. Kuuleman mukaan liuotuskentillä on harhaillut myös susilauma ja yksi karhu kerkesi ekskursiolle louhokseenkin mutta totesi että Kainuusta löytyy hiljaisempiakin kolkkia. Noita isompia elikoita en sitten ole nähnytkään kuin Korkeasaaressa tai alakoulun eläinopin kirjan sivuilla.

Täytyy taas koettaa loppuviikosta bongata paikallista eläimistöä, jos kerrankin sattuisi näkemään ihan oikean luonnontilaisen eläimen. Ja jos sellaista ei satu silmään niin pääseepähän katsomaan kun yhtiön sponssaama rallikuski ajeluttaa väkeä reaktorihallin kulmilta Kotkanpesälle.