Ilmojen halki

Säännöllistä lentomatkailijaa huolettaa luonnollisesti kaikista katastrofielokuvista á ”Kiitorata” tuttu tilanne kuinka toimia kun molemmat lentäjät ovatkin yhtäkkiä ohjaamossa kanttuvei ja lentoemäntä kuuluttaa huolissaan sattuisiko matkustajien joukossa olemaan yhtään lentotaitoista.

Onneksi kansallinen lentoyhtiömme on laajentanut matkustajakuntansa osaamispohjaa kutsumalla muutaman asiakkaansa tutustumaan yhtiön turvallisuuskoulutukseen ja samalla kokeilemaan yhtiön uusinta Airbus A330/340 simulaattoria. Asiaan vihkiytymättömille lienee syytä korostaa että kyseinen härveli ei ole Microsoftin Flight Simulator –pelin päivitetty versio vaan vaatimattomat 12 miljoonaa euroa maksava vekotin joka on siinä määrin oikeata lentokonetta vastaava, että lentokoneen puikoissa saattaa olla joku Kutvonen joka lentää ensimmäistä kertaa kyseistä konetyyppiä (tosin valvonnan alaisena) ihan oikeasti.

Niinpä ei ollut mitenkään vaikeata vastata myöntävästi kun tilaisuus tällaiseen tarjoutui. Tilaisuuden aluksi tutustuttiin lentävän henkilökunnan turvakoulutukseen ja sen jälkeen päästiin kokeilemaan miltä tuntuu lentää isoa Airbusia. Isäntäväkemme valitteli että kutsusta poiketen emme päässeetkään lentämään nelimoottorista A340 versiota vaan pienemmällä A330 versiolla, jolla mm. New Yorkin lennot hoidetaan. Ero näillä kahdella oli se, että toisessa oli neljä kaasukahvaa kahden sijasta ja vastaavasti yläpaneelissa jokaiselle neljälle moottorille sammutusjärjestelmät kahden sijasta. Maailmanmiehen elkein torjuin kuitenkin valittelut toteamalla ettenpä ole tuollakaan versiolla ennen lennellyt ohjaamon puolella.

Ja niinhän sitä isoakin miestä lapsettaa kun pistetään tuollaiseen viisimetristen jalkojen varassa seisovaan koppiin, istutetaan perämiehen paikalle ja edessä odottaa Hong Kongin kiitorata 25R pimeässä illassa. Tosin kapteeni oli toimintakykyisenä vieressä mutta antoi perämiehen hoitaa homman ohjeittensa varassa. Ja ei muuta kuin seisontajarru pois päältä, nupit kaakkoon ja taivaalle. Airbus lähti liikkeelle täysin todentuntuisesti ja kun vauhtia oli tarpeeksi, kapteenin ohjeen ”rotate” mukaisesti nostin koneen joystickistä vääntäen taivaalle ja kapteenin ohjeen mukaan tähdäten kohden Victoria’s Peakin huippua, luonnollisesti moottoritehoja alentaen kun laskutelineet oli saatu hinattua ylös.

Kunnon katastrofielokuvameininkiin kapteeni opasti että lentele vaan vuorta kohti, äläkä välitä vaikka koneen automatiikka varoittaakin ”terrain, terrain”. Siinä sitten viileän rauhallisesti laskettelin vuoren seinää kohti (kämmenet hikisinä) odottaen että milloin Airbusin automatiikka suostuisi muuttamaan mantransa muotoon ”terrain, pull up, pull up!” Ja kun vihdoin odotetut vuorosanat koittivat, pistin tehot täysille ja vetäisin koneen komeaan nousuun ja vuorenhuipun ohittaen 7000 jalkaan. Siellä sitten pieni kierros ja suunta takaisin kenttää kohden. (Välillä tosin moottori syttyi tuleen, mutta siitähän selvittiin sammuttamalla palo oikeaa nappia painaen.) Ja eipä muuta kuin kone oikeaan suuntaan, tehot vähemmälle ja laskuun. Ja hiki tuli puseroon seuratessa laskeutumisvaloja ja miettiessä annettuja ohjeita, yrittäen olla ryssimättä elämänsä tilaisuutta. Ja kun vihdoin kiitorata tuli eteen ja korkeus 40 jalkaan, tehot pois ja nokka ylös. Ja (liki) kymmenen pisteen lasku oli valmis. Tosin pienenä kauneusvirheenä tunnustettakoon ettei kone osunut ihan keskelle kiitoradan keskiviivaa. Mutta radalla pysyi eikä edes pompannut.

Kyllä nyt on rento olo kun lentelee Kajaaniin. Vaikka en taida sittenkään ensimmäisenä asettua jonoon jos lentoemäntä kyselee lentotaitoisia. Kun ei ole kelpuutusta ao. konetyyppiin.