Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Jatkuva lumentulo muistuttaa kuusikymmenluvusta, jolloin oli vielä talvisin talvia ja kouluissa liikuntatunteja. Jopa töölöläiskoulujen curriculumiin kuului noihin aikoihin yleissivistäviä liikunnan lajeja kuten jääkiekko ja maastohiihto. Jälkimmäinen oli pakollista muistaakseni vain kerran tai kaksi talvessa, kiekkoa oli taas ohjelmassa viikottain.

Liikunnassa ei sinänsä ole mitään pahaa ellei sellaiseksi lasketa sitä epämiellyttävää puolta että liikkuessa tulee hiki. Erityisesti ottaen huomioon kuusikymmenluvun kehittyneen materiaalitekniikan, jossa hengittämätön nailonkangas edusti alansa huippua, hikeä tuppasi lykkäämään pintaan kohtalaisen pienellä panostuksella. Mukavahan sitä oli istua 35 muun oppilaan kanssa samassa luokkahuoneessa iltapäivä kun aamu oli touhuttu jääkentillä. Kyynel tuli silmäkulmaan ihan muista syistä kuin liikutuksesta.

Erityisen suurella lämmöllä muistelen sitä tunnetta mikä syntyi kun rahtasi hiihtokamppeita aamutäydessä ratikassa ison koululaukun kera. Kanssamatkustajiakin ilahdutti monipäinen hiihtäjien joukko joka täytti vaunut kansaneläkelaitoksen pysäkillä ja sohi bambusauvoillaan ja puusuksillaan jo vaunuun ehtineitä. Kuin pisteenä iin päälle oli ratikassa tietenkin kiukkuinen rahastaja, jonka tehtäviin kuului valvoa ettei ikiaikaisesta järjestyksestä tingitty edes ruuhka-aikaan. Takaovista tultiin raitiotievaunuun sisään, mutta ulos piti mennä keski- tai etuovesta vaikka hiihtäjä suksineen, sauvoineen ja isoine koululaukkuineen olisi seissyt suoraan takaoven edessä. Tavallisesti tämä paniikinomainen rynnistys keskiovea kohden oli syytä aloittaa välittömästi Hesperiankadun pysäkin jälkeen, jotta olisi ollut edes teoreettiset mahdollisuudet päästä pois haluamallaan pysäkillä. Luistinten kera oli helpompaa sillä hokkarin terällä työnnellen yleensä ne joilla oli itsesuojeluvaisto kohdallaan ja tunto selässään, antoivat suosiolla tilaa. Ratikkamatka kävi kyllä kevyesti alkuverryttelystä.

Itse hiihtolenkki alkoi jostain Finlandiatalon nykyisen aulan paikkeilta, jossa siihen aikaan sijaitsi Hesperian urheilukenttä. Sieltä syöksähdettiin kuin Eero Mäntyranta ikään kohti huikeata nousua (jossa nykyisin sijaitsee UKK:n muistoallas) ja edelleen sokeritehtaan portin suuntaan (nykyisen oopperan kulmilla). Sieltä sitten loppukiri takaisin lähtöpaikkaan. Tähän vaativaan 1,5 kilometrin lenkkiin kevyesti hupenikin kaksoistunti.

Onneksi nykyään hiihto perustuu - ainakin omalta osin - vapaaehtoisuuteen.