Tautinen juttu

Tuntuu, että nykyihminen alkaa irtautua luonnosta entistä etäämmälle. Viime päivien ykkösuutinen kertoo Pirkanmaalla aikuisen ihmisen sairastuneen tuhkarokkoon. Olen jo vuosikymmeniä sitten sairastanut saman taudin, eikä siitä uutisoitu Kymmenen uutisissa tai Ylen nettisivuilla. Kumpaakaan ei tosin ollut olemassa silloin kun tuhkarokon kynsissä sairasvuoteella makoilin. Kun lisää vielä muutkin lapsuusaikana koetut vitsaukset (vesi-, tuhka- ja vihurirokko, sikotauti, keuhkokuume ja näärännäppy), olisi paikka etusivulla taattu. Noiden tautien kärsimisen aikaan ei kouluterveydenhoitaja paljoa korvaansa lotkauttanut vaivoille, eikä niillä saanut edes kaveripiirissä mitään sädekehää, kun koko naapurustossa käytiin läpi likimain sama perussetti. Kehityksen jatkuessa tähän malliin, parinkymmenen vuoden kuluttua taitaa päästää perusturistiripulilla pääuutisiin.

Ikääntymisellä ja uutisoinnilla on kuitenkin selkeä keskinäinen yhteys. Vuosia on saanut temmeltää villinä ja vapaana, ja jos vaikka jotain sattuisi mikä noteerattaisiin mediassa, ei ikää nostettaisi  esille. Nyt on asiat toisin - tee mitä tahansa, mikä ylittää uutiskynnyksen, niin otsikko alkaisi sanoin "Töölöläisvanhus....". Parempi siis pysyä poissa otsikoista. Vaikka sinne pääsisi ihan tuhkarokolla.

En tiedä mistä mieleen putkahti vanha Syksyn sävelklassikko - Tohtori Tornadon hittikappale "Sairas Vääns". Kaikkihan sen tuntevat: "Sairas vääns, sairas vääns, Amerikan mantereella kamalasti sairas vääns...". Liekö ollut profetia.

Apinainkielen täsmennystä Porvoon mitalla

Etsiessäni Porvoosta viiltosuojattuja kesähousuja, käväisin kääntymässä vanhassa kaupungissa eräässä antiikkitavaraliikkeessä. Oven pielessä oli laatikko, josta löytyi sarjakuvakirjallisuuden helmiä 1950 - ja 60-luvuilta. Oli vanhan mallista Tex Willeriä joita tuli ahmittua Anni-tädin aitassa Padasjoella (silloin kun en soitellut äitini serkkujen tuubaa), ja muuta vastaavaa kulttuurijulkaisua.

Plärätessäni noita vanhoja lehtiä (jotka olivat olleet aikanaan tuottoisa sijoitus - nykyhinta 4 tai 5 euroa) katseeni liimautui pinossa olevaan Tarzan-lehteen, jonne lehdykän aiempi (ilmeisesti porvoolainen) omistaja oli myös kirjoittanut ylös apinainkielen keskeisimmän huudahduksen - "Varokaa, Tarzan tappaa", jonka oikeasta grammaattisesta kieliasusta olen vääntänyt kättä toisenkin kerran. Olen oppinut, että kyseinen ilmaus on ponnekkaasti apinainkielellä karjaisten (kyseistä kieltä ei voi puhua pehmeästi - siis saksaan rinnastettava poljento lausunnassa) "Tarzan, kreegah bundola". Mutta aikalaiskirjoituksen mukaan, jota myös useat internetlähteet poikkkeuksetta tukevat, esittävät lauseen muodossa "Tarzan, kreegah bundolo". Kaikki apinainkieleen perehtyneet tietävät, että pienetkin vivahteet saattavat  merkittävästi muuttaa lauseen merkitystä (mikä osaltaan johtuu kielen kohtalaisen suppeasta sanavarastosta). Näin ollen kesälomani aikana sain vahvistuksen siitä, että vuosikymmeniä viljelleeni sanamuoto on ollut kieliopillisesti virheellinen. Näin ollen jatkossa tulen tyytymään kohtaaloni ja käyttämään yksinomaan asianmukaista bundolo-termiä.

Hyvää iltaa, metsien miehet

Lapsuuteni radioon kuuluu erottamattomana viikottainen ohjelma - Metsäradio. Tuo ohjelma, jonka tunnussävelenä soi "Vielä niitä honkia humisee" Aikamiesten laulamana ja joka poikkeuksetta alkoi tervehdyksellä "Hyvää iltaa, metsien miehet" (Tämä siis tapahtui ennen tasa-arvolain säätämistä, toim.huom).

Meissä jokaisessa asuu pieni kanadalainen lumberjack, joka punamustaruutuisessa puserossaan kaataa ikitammia kuin kainuulaiset niittää ohraa. Ja mikäs olisi parempi aika etsiä itsestään tuo pienenpieni metsuri sisältään, kuin työnantajan määräämä vuosiloma. Ja tähän parhaat puitteet tarjoaa tuo jokakesäinen työleiri, joka myös kesämökkinä tunnetaan. Jos siellä olisi aita ja portti, kyltiksi sopisi hyvin vanha "Arbeit macht frei". Vaikka ikitammet puuttuvat, sieltä ei puutavara lopu vuosikymmeniin mökkisahalla sitä parturoiden.

Niinpä kesälomani ensimmäisen illan kunniaksi hain vajasta uskollisen ystäväni, Partner Formula 400 moottorisahan ja rupesin metsurin hommiin. Edellisen työnantajan palveluksessa ollessani teroitettiin mieliin, että "jokainen on oman kotinsa turvallisuuspäällikkö", joten päässä oli kypärä kuulosuojaimin, silmissä suojalasit ja jalassa pitkävartiset nokialaiset kumiteräsaappaat. Näin varustautuneena ei muuta kuin rannan leppien kimppuun ja saha laulamaan. Ensimmäinen kaatui kuin Suomifilmissä ja rupesin toista sahaamaan. Sekin kaatui, tosin vähän takerrellen, ja kun vähän sahalla sitä autoin, niin lähtihän se kaatumaan. Tosin koivun oksaan josta se kimposi voimalla takaisin ja kohti mestarimetsurin kalvenneita kasvoja. Kuin gaselli kuitenkin väistin tuon lepän iskun ja askelkuviolla "taka-askel, hyppy, hyppy" ponnahdin turvaan luonnonvoimilta. Tietysti tässä vaiheessa saha tietenkin kävi ja kuinka ollakaan, terän pää osui oikeaan reiteen kevyellä, suorastaan suudelmanomaisella kosketuksella. Mutta kun reiden suojana oli yksinomaan tuulenpitävää retkihousun nailonia, pieni mutta syvänpuoleinen ja kohtalaisesti vertavuotava naarmu oli tuloksena.

Pienen tilannearvioinnin perusteella päädyin, että on aika tutustua julkisen terveydenhuollon palveluihin ennen soteuudistuksen toteutumista. Ja niin avustajien tukemana siirryin Porvoon sairaalan ensiapuasemalle pientä parsintaa varten. Vastaanottava sairaanhoitaja ei ollut selvästikään metsäihmisiä, eikä osoittanut kauheasti kiinnostusta rantojen raivaukseen ja niistä aiheutuviin vammoihin. Ilmeisesti en ollut illan ensimmäinen wannabe-metsuri. Totesin, että tällaiset vaivat taitavat olla näin kesäsunnuntai-iltaisin suosittuja. Hoitajan viileä katse mittasi tajunnan tasoani samalla kun hän totesi, että "tänään on maanantai...."  Hieman kepeyttä tunnelmaan kuitenkin toi henkilöjärjestelmään kirjattujen tietojen tarkistus. Osoitteeni nimittäin tunnistin liki 30 vuoden takaiseksi, joten ihan kohtuuttomasti ei ole tullut julkisen terveydenhuollon resursseja tullut tuhlattua. Toki oman tunnelmansa luo tietysti se, että ensimmäiseksi selvitetään lähiomaiset ja heidän yhteystietonsa.

Pienen odottelun jälkeen sitten potilaan esivalmistelun tuli hoitamaan miessairaanhoitaja, joka selvästi oli metsäihmisiä. Ainakin onnitteli, että teräketjuöljyä oli riittävästi, kun sitä sai pitkään poistaa haavasta. Tuossa jäi ihan itseltäkin mainitsematta, että kyse oli asianmukaisesti biohajoavasta Hakki-teräketjuöljystä. Ihailin itsekin kätteni töiden jälkeä, joka eloisasti (onneksi) muistutti sian kamaraa. Paikalla saapui kiireettä myös nuori naislääkäri, joka viimeisteli hoitotoimet parsimalla haavan kasaan. Asiakasorientoituneena ja empaattisena hän varoitti, että puudutusaineen pistäminen saattaa hieman sattua. Totesin, että todennäköisesti kuitenkin vähemmän kuin reiden viiltely moottorisahalla. Samalla mainitsin, ettei kannata panostaa kauheasti estetiikkaan, koska meillä metsureilla nämä pienet vekit ovat kuin kunniamerkkejä, eikä näistä sääristä saa kauniita itkemälläkään.

Nyt metsuri on sitten niin terävä jätkä, että pukeutuu jatkossa viiltosuojattuihin housuihin.

Kulttuurimatkalla Virossa

Ensivisiitistä silloiseen Neuvosto-Viroon on vierähtänyt jo rapeat 33 vuotta, joten pitkällisen harkinnan jälkeen päätin avartaa mieleni ja mennä tutustumaan naapurimaahamme kaksipyöräisen selässä Tallinnaa (eli Vanha Kaupunki, Pirita ja Viru-hotelli) pitemmälle. Niinpä pakkasin moponi moderniin Siljan Star-lauttaan (Ei siis Krasnaja Zvezhda eli Punainen Tähti, kuten vanhoina hyvinä aikoina) ja karautin Tallinnaan.

Vuosikymmenten mittaan oli pientä kehitystä tapahtunut, joten otin suunnaksi Pärnun rantahietikot ja toiseksi kohteeksi maan henkisen kulttuurin kehdon, eli yliopistokaupunki Tarton. Oivia valintoja molemmat, jossa ruoka ja juomat hyviä,  suomalaisittain halpoja ja henkilökuntaan oli tarttunut 33 vuodessa uusi, aiemmin ennnenkuulumaton piirre - hymy. Totesin, että hymyn määrä korreloi negatiivisesti hampaiden rautapaikkojen määrään. Ennen vanhaan yleisliittolainen hymy muistutti enemmän telakan työkalupakkia kuin hohtelevaa hammaskalustoa.

Matkan varrelle osui myös Viljandin kaupunki, jonne epähuomiossa pysähdyin. Kaupunki itsessään oli viehättävä pikkukaupunki (vanhasta vesitornistaan tunnettu), mutta ilmeisesti myös vilkas kulttuurikaupunki. Niinpä parkkeerasin moponi kaupunginhallin edustalle ja jalkauduin rahvaan pariin (viittaus vironkieleen, ilman ylenkatsetta). Ensimmäisen talon sisäpihalla oli täydellinen korkeakulttuurin työpaja. Iloiset ihmiset ylläpitivät kädentaitoja ja yhdessä pöydässä meistattiin jollain härpäkkeellä kirjaimia peltiin, toisessa maalattiin jotain näköistaidetta, joka täytti jopa perussuomalaisten taiteelle asettamat vähimmäisvaatimukset (ei siis modernia) - mutta tämä kaikki oli esiasteena pihan keskellä olevalle korkeakulttuurin huipentumalle...

Pihalle oli viritetty kattomarkiisi, jonka alle oli huolellisesti aseteteltu värikkäästi kirjailtuja suuria intialaistyyppisiä tyynyjä, joilla makoili raukean oloisina joukko viljandilaisia kotirouvia, katse liimaantuneena  ympäröivien tyynyjen keskiössä jooga-asennossa istuvaan ituhippiin, joka hipelöi tynnyrinpohjasta tehtyä lyömäsoitinta ja loihti siitä (ilmeisesti) vangitsevan lumoavia, eteerisen kauniita sointuja. Sanomatta on selvää, ettei tuollainen herkkä soundi synny pystytukassa tai silmät auki, vaan kaverin habituksesta olisi olleet San Fransiscon hipeimmät hipit kateellisia rakkauden kesänä 1967. Silmät umpiummessa taiteilija ilmaisi itseään ja kaihoa sointujensa kautta, ja kotirouvayleisö herkeämättä ja hiirenhiljaa antautui tähän taidenautintoon. Voisipa jopa käyttää vanhaa töölöläistä sanontaa, että katsoivat ituhippiä suu auki kuin muikut uutta vasua.

Aika nopeasti totesin, ettei kulttuurinen työpajani ollut oikea viitekehykseni, vaan tietoisesti naapuripihan kansanmusiikiifestivaalin kiertäen palasin pyörälleni ja huolimatta siitä mahdollisesta häiriöstä, jonka käynnistyvät 175 hepoista aiheuttivat korkeakulttuurille, nostin kytkintä ja nopeasti katosin kohti Tarttoa.

Tartossa omin silmin näin sitten myös kuuluisan puiston, johon liittyy ainoa osaamani vironkielinen lause:

"Tarton torvisoittokunta soittaa puistossa kapellimestari Isomäen johdolla kappaleen "Mantsurian kukkuloilla".

 "Tartu's puhpillorkestra mängimäs pusikos konduktöör Suurkûll juhatuksell kappalee "Mantsuria näppylöil"

Ars gratia artis. Tai minun osaltani - Veni, vidi, vici (rapido).

Kainuu markkinoi

Kainuussa osataan markkinointi  - seikkailin tänään pitkästä aikaa Kainarin verkkosivuilla, ja eikös sieltä osunut silmään myyvä mainos. Paikallinen laskettelu- ja aktiviteettikeskus Paltamossa panee parastaan yleisön huomion kiinnittämiseksi.

Töölöläinen tanka

Olen perinyt vahvan kulttuurisen taustan mm. isältäni, jonka töölöläiset tankarunot ansaitsevat tulla ikuistetuiksi Diilerin monimuotoiseen inhimillisen elon kirjoon:

Tiu tau tulkku,

hyvin luistaa

muovisuksi

 

Tillin, tallin, tussin,

istun taikka

piirrän

 

Sataa, sataa,

kaikki kastuu,

metsästäjä

paskaan astuu

 

Kiva on

vedessä killua,

kun vesi huuhtelee

polvia

Pyykkipäivä

Diilerin kiinnostus pyykinpesuun ei ole hiipunut Ohion vuosista ja taas on investoitu nykytekniikkaan. Nykyaikainen pesukone ei käytä enää juurikaan vettä tai virtaa ja sen lisäksi, että se pesee pyykit, se myös kuivaa tuotokset. Punnitsee pyykit ja analysoi kalsareiden jarrutusjäljet ennen kuin päättää miten kauan pyykkiä pitää pestä.

Vaikka olenkin jo julkisesti ilmoittautunut Diilerin sivuilla UPO Siniviiren vankkumattomaksi kannattajaksi, into uuteen tekniikkaan on sen verran suuri, että pitihän tätä idän ihmettä kokeilla. Innoittajana oli myös riski siitä, että jollei pyykkiä pesisi, olisi ollut pakko siirtyä kierrätystalouteen ja kaivaa pyykkikopasta siellä hieman tuulettuneet käytetyt rensselit uusiokäyttöön.

Aina väitetään, että maailmassa kiire lisääntyy ja kaikki muuttuu nopeammaksi. Ja katin kontit. Nykyaikaisen pesukoneen käyttö edellyttää tarkkaa harkintaa ja suunnittelua, kun lyhimmilläänkin ympäristöä säästävät koneet pyörittävät pyykkiä tunneissa mitattavan määrän. Ratkaisuna asiaan on tietenkin uuden koneen suuri keksintö – ”Hiljainen yöohjelma”. Pyykit sisään ja hiljaisuudesta nauttimaan. Ajastin vielä koneen niin, että tuo hiljainen hetki koittaa vasta kun olen tukevasti unten mailla.

Hiljainen yöohjelma oli sinänsä hiljainen. Kyllähän sen kuuli, mutta kuulosuojainten käyttö ei ollut tarpeen. Korealainen insinööri on viisas kuin länsimaiset kolleegansa, mutta ”Hiljaisen yöohjelman” suunnittelussa yksi kohta oli pahasti pettänyt. Yöohjelman päättyessä tuo helvetinkone lurautti korealaisen säveltäjän nimeämättömän merkkiteoksen, joka viiden aikaan aamuyöstä vertautui lähinnä Beethovenin Kohtalonsinfoniaan äänentasoltaan. Ja musikaalisessa mielessä sen sijaan olisi mieluummin kuunnellut vaikka koko Joukon ja Kostin tuotannon…

Toinen suunnittelun kukkanen liittyi ohjelmien yhteensovitukseen. ”Hiljaiseen yöohjelmaan” ei saanut automaattisesti kytkettyä kuivausta, joten tuon öisen lurautuksen jälkeen päätin päästää omani ja samalla käydä kytkemässä kuivauksen päälle, jotta aamulla olisi jotain vastapestyä, mutta kuivaa päällepantavaa. Mikäs mukavampaa aamupuuhaa viiden maissa. Siinähän sitten tuo idän ihme aloitti pyykin kuivaamisen. Ja vaikka täyttömäärä oli alle puolet koneen maksimikapasiteetista, kuivaaminen on aikaa vievää puuhaa. Minkä viideltä aloittaa, oli vielä puoli kahdeksan maissa täydessä työn touhussa. Sitten tuli aamusoiton aika (mikä odotettu sävelmä), ja sitten kone varoitteli, että se on ”Cooling down”, samassa kun omistaja oli enemmänkin ottamassa jo lämpöä. (Eli kyse siis insinöörien tuntemasta lämmönvaihtimesta). Ei muuta kuin raikkaantuoksuiset ja taskulämpimät kalsarit ulos koneesta ja jalkaan. Lämmin tuli jo pukiessa eikä se johtunut fyysisestä rasituksesta.

Menihän tuossa henkilökohtaisen hygienian hoidossa paras osa yöstä ja osa aamusta. Ympäristö säästyi eikä ekokatastrofi uhkaa. Ja nyt taas ymmärrän mistä on tullut termi ”pyykkipäivä”. Päivähän siinä helposti vierähtää ellei osaa käyttää ”Hiljaista yöohjelmaa”.

Ars longa, vita brevis

Kävin katsastamassa kotimaisen uutuuselokuvan "Jättiläinen", kun aihepiiri on tuttu täältä Diilerinkin palstoilta. Vaikka kyseessä on tuottajan mukaan puolifiktiivinen elokuva, joka on saanut aiheensa tositapahtumista, niin aika lailla tutuilta monet kohtaukset vaikuttivat. Draaman kaareen eivät kauheasti vaikuttaneet pienet virheet, kuten 2007 sijoittajatapaamisen yhteydessä esitetty huoli käynnistyksen aikataulusta - siinä vaiheessa haettiin rahaa vasta kannattavuustutkimuksen tekoon, eikä uraanin liukeneminen voinut tulla yllätyksenä kaivosseminaarissa 2012 - ainakaan henkilölle, joka oli lukenut edellisen vuoden yhtiön pörssitiedotteet. Uraanihanke kun julkistettiin helmikuussa 2011...


Mutta fiktion joukkoon mahtui faktaakin, ja vaikka kokouksia olikin aavistuksen verran dramatisoitu, oli tunnelma kohdillaan ja aidon oikeasti lämminhenkinen. Elokuviin astellessani mietinkin, että kukahan meikäläisen roolin saa näytelläkseen ja kuinka tämä pystyy eläytymään vähäpuheisen, mutta syvällisen hahmon sisimpään - siihen osaan, missä kiteytyy suomalaisen miehen kosminen kylmyys. Mikko Leppilampi toki olisi ollut pätevä luistelutaitonsa ansiosta, mutta noin 30 senttiä erotti. Mutta ohjaaja oli valinnut rooliin taitavan luonnenäyttelijän, Tommi Korpelan, jonka elämää nähneet kasvot pystyivät loihtimaan valkokankaalle jotain samaan aikaan vähäeleistä, mutta toisaalta jotain elämää suurempaa. Oikeastaan ainoa julkinen esiintymiseni (siis henkilökohtainen esiintyminen, eräänlainen cameorooli siis), joka ylsi vastaavaan, oli kuvattu Uimastadionin edessä kesähelteisenä päivänä, kun uutislähetystä elävöitettiin kuvaamalla lippujonoa. Sen esityksen varasti kuvaa herkeämättömän intensiivisesti tuijottanut nuori miehenalku, joka siilitukassaan ei antanut katseen hiipua. Siinä oli tulevan suuren roolin henkinen esikuva.


"Ars longa - vita brevis" - suomeksi "Pitkänomainen takamus, lyhyet valkoiset kalsarit"

Kummallisia uutisia

Liekö tässä itse tullut vanhaksi, vai ovatko maailmalta kantautuvat uutiset vaan muuttuneet vuosien saatossa kummallisemmiksi. Kun katsoo esimerkiksi sitä, kuinka tiedotusvälineet uutisoivat joulun alla presidenttiparimme joulutuliaisten vastaanoton villiä menoa. Onhan maailma muuttunut vapaamielisemmäksi ja hyvä niin, mutta johonkin on raja asetettava.


No, ilmaston lämpeneminen tuntuu kyllä hyytävän alkuvuoden jälkeen päässeen taas vauhtiin. Käsillä on tammikuun loppu, ja alta viikko sitten auton lämpömittarin lukema tehtaan porttia lähestyessä näytti -29,5 astetta pakkasta. Eli sellaista millainen lämpötila oli aina lapsuusvuosina talvisin kun maattiin Höljäkässä pimeällä maantien raitilla paikallisia mopomiehiä pelottelemassa. No ei mennyt kuin alle vuorokausi ja lämpötila oli 27 astetta korkeampi. Muutama päivä lisää ja nyt tulee vettä taivaan täydeltä.


Onneksi nämä lämmönvaihtelut otetaan kiinni viimeistään juhannusta vastaanotettaessa. Maassa todennäköisesti hieman vähemmän lunta, mutta lämpöä enintään kymmenen astetta enemmän kuin juuri nyt. Olisivat esi-isämme saaneet seistä jonossa edempänä, kun uusia asuinsijoja arvottiin Volgan mutkassa. Tai edes etuilleet.


Kevättä kohti ollaan kuitenkin menossa.

Puettava teknologia

Nykyään kuuminta uutta on niin kutsuttu puettava teknologia. Uusi älytekniikka vapauttaa sielumme ja ajatuksemme toisarvoisista maisista askareista tuottavampaan työhön. Tiedemiehet ovat edellisessä kirjoituksessa esiteltyjen "seireenien kutsun" lisäksi ratkaisseet vanhan, seitsemänkymmenluvulta peräisin olevan nk. Karpon paradoksin - joka myös tunnettiin aikanaan meidän piireissämme "ratkaisevana askeleena".

Ystäväni Kari Eenokki oli valtion virkamies, joka säännöllisesti hoiti leiviskäänsä ja jakoi postia kotiseuduillani. Hän myös tehtävässään tuotti mielihyvää asiakaskunnalleen säännönmukaisesti piirtämällä jaettaviin maisemakortteihin nuolen, jonka päällä oli teksti "meidän teltta". Kyllä varmaan moni Rooman Colosseumilta korttinsa lähettäneen tuttava hämmästeli tätä tekstiä Aune-tädin korttia lukiessaan.

Eräänä päivänä Kari Eenokki oli suorittamassa virkatehtäväänsä, ja tällöin hän otti kyseisen ratkaisevan askeleen ylittäessään Topeliuksenkadun risteystä kohdassa, jossa Mechelininkatu muuttuu Paciuksenkaduksi. Virkamiehen vatsanväänteet ottivat miehestä yliotteen, ja perusfarmareihin lurahti enemmän kuin pelkästään lusikallinen. Onneksi koti sijaitsi saman kadun varrella muutaman sadan metrin päässä, joten virkamies päätti keskeyttää virantoimituksensa, ja siirtyi sujuvasti vaatekerran vaihtoon.

Eli olisipa tämä teknologia ollut jo silloin käytettävissä, niin paljolta olisi säästytty. Itse tosin vieläkin luotaan omaan intuitioon.



Joulun lahjavinkki

Tälläkin palstalla on taannoin käsitelty erilaisia suolistokaasuja ja niiden aiheuttamia nk. haasteellisia sosiaalisia tilanteita. Taannoin iltapäivälehtiemme sivuilta löytyi iloinen uutinen, joka saattaa ratkaista tämän ihmiskunnan ikiaikaisen ongelman. Nyt ei muuta kuin jokaisen flatulentin henkilön lahjakonttiin lämmittämään ehdat pieruhousut. Saa nähdä tuleeko televisioon takaisin (uudistetussa muodossa) vanha mainosten klassikko - Hajunsyöjät. Muistattehan: "Kun meidän Risto riisuu kengät, niin..." Liekö valmistajan nimi tarkan harkinnan tulos vai pelkää sattumaa  - Seiren - mutta ainakin minulle se asettaa "seireenin kutsun" aivan uuteen valoon...


Näinpä Diileri tänäkin vuonna palvelee lukijakuntaansa antamalla ajankohtaisen lahjavinkin ja samalla toivottelee satunnaisille lukijoille hyvää joulua ja alkavaa uutta vuotta. Ja kukapa tietää, vaikka pienen taiteellisen tauon jälkeen päästäisiin uuteen alkuun.

Saksalaista tekniikkaa

Takavuosina kulutin aikaani kuvassa näkyvän kaltaisen saksalaisen laatutuotteen takapenkillä - vieläpä väritykseltään täsmälleen identtisen DKW F-11:n kyydissä. Sylintereitä autossa oli yksi enemmän kuin moottorissa työtahteja (2), joten kinneri ei ainakaan lapasesta lähtenyt sutimalla 34 hevosvoimansa turvin. Nykyautoilijaa toki saattaisi hirvittää kyyti kun autossa ei ollut turvavöistä tietoakaan ja kuskikaan ei onnettomuustilanteessa jäänyt kitumaan kun ohjaustanko oli ainoa joka oli vastaanottamassa iskua.

Toisaalta auton tekniikka oli hullun varmaa. Auto käynnistyi kelillä kuin kelillä ja kunhan karvalakin muisti pitää päässään, ei talvellakaan tullut kylmä. Kojelaudan lämminilmapuuskutin puhalsi lämmintä ilmaa tuulilasiin kuin krooninen astmaatikko, joten kyllä Dekarilla kelpasi päästellä.

Nykyään autoihin on keksitty istuttaa kaiken maailman tekniikkaa jotta ajaminen olisi helpompaa ja jotain säästyisi maailmasta vielä tulevillekin polville. Uudessa tekniikassa kuitenkin piilee myös äkkinäiselle haasteita. Työkaverini kertoi kuinka oli taannoin ollut työmatkalla kaukana Ruotsinmaalla ja vuokrannut siellä saksalaisvalmisteisen kansanauton siirtyäkseen lentokentältä tehtaalle. Harmikseen kaverini huomasi saaneensa vuokraamosta varsinaisen maanantaikappaleen kun muutaman korttelin päähän päästyään auto sammui ja kojelauta täyttyi valoista. Kalle kirosi ja käynnisti auton start/stop napista ja pääsi uudestaan liikkeelle - vaan huomatakseen että seuraavissa liikennevaloissa tämä ryökäle otti ja teki saman uudelleen. Tehtaalle päästyään alkoi insinööri olla jo suorastaan hiilenä ja ensimmäiselle vastaantulevalle työkaverilleen oli ripittänyt kuinka kelvotonta ajokalustoa kehtasivat vuokraamosta pistää viattoman suomalaismiehen ristiksi. Liekö kyse siitä että naapurimaassamme elintaso on ollut perinteisesti täkäläistä korkeampi, niin paikallisväestön edustaja oli empimättä vastannut että autossa taisi olla nykyaikainen start/stop toiminto, jossa auto automaattisesti sammuu seisahtuessaan ja käynnistyy kun on taas aika lähteä eteenpäin.  Siinä työkaverini Kalle, etusormi kipeänä käynnistysnapin painelusta, oli ollut naama punaisena. Nykyään kuuleman mukaan osaa tarvittaessa kytkeä tuollaisen nykyaikaisen helvetinkoneen pois päältä häiritsemästä.

Vanhan sanonnan mukaan mikään ei ole niin viisas kuin insinööri. Tämän tarinan jälkeen en ole siitä ihan niin vakuuttunut.

Pussikaljaperjantai

Keskioluen vapautumisen myötä maamme nuorisokulttuuriin ilmaantui uusi ilmiö - pussikaljat. Yhdysvalloissa toki on ollut jo pitkään perinteenä nauttia alkoholipitoiset juomat ruskeaan paperipussiin käärittynä. Siellä syynä on paikallinen lain tulkinta, jonka mukaan pussi on yksityisyydensuojaan kuuluvaa aluetta eikä paikallispoliisi saa kurkata hölskyvään pussiin ilman asianmukaista kotietsintälupaa. Ja harvoinpa ovat hoksanneet moista hakea ennen viattoman autoilijan pysäyttämistä. Paikallinen pussikaljaperinne juontaa juurensa siihen että paremman paikan puutteessa haetaan keppanat (eli gepardit) lähikaupasta ja siirrytään juomat pussissa nauttimaan niitä sopivaksi katsottuun paikkaan.
Viime viikonloppuun saakka omakohtainen kokemus on puuttunut, mutta asiat ovat nyt tolallaan. Käväisin ulkoiluttamassa vastapestyä mopoa pikkuisella lenkillä ja alkavan viikonvaihteen kunniaksi yhden pysähdyksen tekniikalla kävin hakemassa Karhuryhmän tuekseni. Työnsin pyörän talliin ja otin ostokset ja puhelimen mukaan aloittaakseni viikonlopun vieton hiljalleen pimenemässä olevassa keväisessä illassa. Naps ja ovi kiinni - ja samalla kun lukko napsahti kiinni, tulin miettineeksi että taisinko muistaa ottaa hyllylle laittamaani avainta mukaan. Lienee asiallista olla referoimatta niitä kaikkia perinteisiä suomalaisia hevosennimiä jotka suusta pääsivät kun huomasin erheeni.
Viiltävän tilanneanalyysin perusteella välitöntä paleltumisen uhkaa ei ollut, koska avainten sijaan olin huomannut poimia autotallista mukaan untuvapuseron, joka päällä olin pyörää hetkeä aiemmin pessyt. Siinä oli mukava seistä kotiovella pusakka päällä ja kantaa kädessään muutamaa tölkkiä olutta läpinäkyvässä muovipussissa. Niinpä totesin että koska on perjantai-ilta, oli aika nauttia vilvoittava olut ja soittaa paikalle apuvoimia vara-avaimen kera. Onneksi taloyhtiön piha on perjantaisin hiljaisen puoleinen, sillä piilottelin oven edustalla tölkki kädessä pienen männyn ja tuijan katveessa. Päätyhuoneiston isäntä ramppasi pariin otteeseen omassa autotallissaan ja vaivihkaa siirryin näkösuojaan jottei perjantai-illan aktiviteettini tulisi kaikkien tietoon. Vartin seisoskelun jälkeen perustin lämpöpumpun kannelle pystybaarin, josta nautin mallasjuomaa hämärtyvässä - ja ennen kaikkea viilenevässä illassa. Hyvä uutinen oli ettei olut päässyt lämpiämään, mutta huono uutinen oli että kädet viilenivät samaan tahtiin. Onneksi apujoukot saapuivat paikalle kolmen vartin kuluttua. Nimittäin jossain vaiheessa rupesi ajatuksiin hiipimään huoli siitä mitä mahtaa tehdäkään katu-uskottavuudelle se että naapurit bongaavat pimeässä lymyilevän hahmon pissivän oman pihansa kasvustoon. Enää ei olisi puuttunut kuin jouluvalot.
Fiksumpi mies olisi luonnollisesti tarttunut oven pielessä olevaan harjaan ja innokkaasti harjannut pihaa iltasella. Mutta parempi kuitenkin jos jää kiinni pussikaljan juonnista kotiovellaan kuin pihatöistä. Joku roti se sentään pitää olla.

Vihannestiskin vilauttaja

Nykynuoriso ei tiedä kuinka paljon urheilusukat ovat heilutelleet suomalaista mielenmaisemaa. Seitsemänkymmenluvulla emerita Suomen Neito (vm. -54) Hymmi Lenita Aulikki Airisto suomi liikemiesten vaatetusta kun tummaan pukuun yhdistettiin suurella sydämellä ja tyylitajulla valkoiset urheilusukat. Kansainvälisillä lentokentillä suomalaisen liikemiehen kansallisuuden pystyi määrittämään sukkien värin perusteella. Eipä siis ihme että olen pyrkinyt välttämään valkoisia urheilusukkia ja sen sijaan pyrkinyt valitsemaan tummemman vaihtoehdon.

Konservatiivisesta värivalinnasta huolimatta urheilusukat ovat aiheuttaneet päänvaivaa itsellekin. Taustalla on vuosien mittaan kehittynyt kyky yhdellä sulavalla liikesarjalla riisua alavartalonsa vaatteita vaihtaessaan. Samassa paketissa vaihtuvat housut, alushousut ja sukat, jotka odottavat valmiina pakettina pyykkiä tai seuraavaa käyttökertaa. Luonteva ja kätevä tapa säilyttää varusteet yhdessä paikassa.

Eräänä päivänä töistä tullessa vaihdoin työasuni rennompaan vapaa-ajan asuun ja päätin lähteä supermarketiin ostoksille – sopivasti juuri vilkkaimpaan illansuun ruuhka-aikaan. Kuinka ollakaan astellessani vihannestiskin viertä huomasin kuinka vasemmasta puntista esiin työntyi sinisen urheilusukan varsi. Ensimmäinen kauhunsekainen ajatus oli että kuinka pitkään tuo oli siellä roikkunut kaiken kansan näkösällä. Onnekseni ei kuitenkaan kuulunut mitään naurunpyrskähdyksiä ja muu ostoskansa kulki ohi luontevan oloisina. Niinpä tein nopean tilannearvion ja päädyin siihen ettei sukkaa voinut poistaa puntista kumartumalla ja laittamalla taskuun. Niinpä tein rohkean päätöksen ja päätin heittää pikaiset jäähyväiset lempisukalleni ja koetin stepata vasemman lahkeen päälle niin että sukka hellittäisi otteestaan. Näky varmaan muistutti enemmän Kanki-Kaikkosen tanssiharjoituksia ohjelmassa ”Tanssii tätien kanssa” – mutta tilanne huomioiden vaihtoehdot olivat vähissä. Muutaman rivakan vatkauksen ja sivuaskeleen myötä sininen urheilusukka jäi keskelle K-Marketin kansoitettua käytävää ja itse poistuin täydellisen tyynen näköisenä etuvasemmalle ihailemaan erilaisia tiskiaineita. Siinä oli hyvä rauhoittua ja sitten siirtyä takaisin käytävälle kummastelemaan muun ostoskansan kanssa mistä ihmeestä yksinäinen urheilusukka oli löytänyt tiensä keskelle vihannesosaston käytävää.

Tilanteesta selvittyäni totesin kaksi asiaa – nyt oli aukottomasti selvitetty miten sukat saattavat kadota kuin tuhka tuuleen. Ja onneksi puntista vilkkui vaan yksinäinen sukka eikä kalsongit…

Tarkkuutta peliin

AFP:n mukaan Kiinassa Shenzenin kaupungissa on säädetty uusi laki, joka edellyttää miespuoliselta väestönosalta tarkkuutta päivittäisissä toimissaan. Lain mukaan julkista miestenvessaa eli nk. urinaalia käyttävä henkilö voidaan tuomita 100 juanin suuruiseen sakkorangaistukseen jos hän niin kutsutusti jättää pikkurahat tiskille. AFP korostaa uutisoinnissaan kuitenkin ettei väärinsuunnatun päästön vähimmäismäärää ole määritelty rangaistussäännöksessä.

Artikkelissa arvioidaan että lakiuudistuksella saattaa olla suoraan uusia työpaikkoja luova vaikutus. Parhaiden arvioiden mukaan tällainen virallinen suihkunsuuntauksen tarkistajan tehtäviä voisi syntyä jopa kaksikymmentä kutakin urinaalia kohden. Vaikka ehdotus on saanut voimakasta kritiikkiä osakseen mm. puuttumisesta ihmisten perusvapauksiin, viranomaiset kuitenkin korostavat kyseessä olevan merkittävän ongelman ja että on parempi että on olemassa laki vaikka ilman valvontaa kuin olla kokonaan ilman säännöksiä.

Toisaalta onhan ehdotuksessa jotain hyvää. Kun suhteuttaa rangaistuksen suuruuden paikallisen työväestön tulostasoon, maailmalla on muutakin ilkuttavaa kuin suomalaisten ylinopeussakot. Virtsa väärään ja valtion kirstuun kilahtaa taas rahaa.

Nouse riennä Suomen kieli...

Aiemmin Diilerin sivustolla on ollut puhetta suomenkielen uusimmasta sijamuodosta aggressiivista. Nyt törmäsin tietoverkossa hienoon metodiin jolla nykynuorisolle voidaan opettaa sanojen jäsentelyä heidän käsitteistöllään. Kas näin se käy:

Substantiivi

Substantiivi on se sana, jonka jälkeen voi lisätä “perkele”, kuten äijänperkele, autonperkele.

Adjektiivi

Adjektiivi on sana, jonka eteen lisätään “paskan”, kuten paskantärkee, paskanhailee.

Verbi

Verbi on sana, jonka jälkeen lisätään sanat “ihan sikana”. Nyt voi pennunperkeleet päntätä ihan sikana paskanhaileeta kieliopinperkelettä.

Yhdyssana

Yhdyssana on sellainen jonka väliin EI voi laittaa vittu. Niinku yhdysvittusana. Ei käy. Kuormavittuauto. Ei käy. Aivan vitun ihana. Käy.

Diilerin suuri kasvojenkohotus

Mikään ei ole tässä maailmassa pyhää. Ensin Hesari siirtyy tabloidkokoon ja nyt Diileri seuraa perässä. Vuodesta 2007 käytössä ollut perinteinen näkymä on muuttunut nykyaikaisen raikkaaksi ja samalla myös kännykkäystävällisemmäksi. Paljas Diileri seuraa siis suuren innoittajansa Vieno Åhlgrenin hokemaa "valoa kohti!".

Allergikko lentokoneessa

Kuten kaikki tietävät, erilaiset ruoka-aineallergiat ovat yleistyneet ja niinpä myös ilmailu-alalla asiaan suhtaudutaan vakavasti. Tavallisesti luotettavista ilmailualan lähteistä kuulin äskettäisestä tapahtumasta kotimaanlennolla, jossa matkustajien joukossa oli kaksi alaikäistä yksin matkustavaa henkilöä. Kaikkihan tietävät ne sotalapsen näköiset kosteasilmäiset lapsukaiset, jotka talutetaan koneeseen iso valkea lappu kaulassaan ja viimeisenä päästetään sieltä ulos.

Matkustamohenkilökunnan tehtäviin kuuluu varmistaa ettei yksin matkustavilla lapsilla ole mitään sellaisia allergioita, jotka koneen tarjoilut saattaisivat laukaista. Niinpä lentoemäntä teki työtä käskettyä ja meni varmistamaan näiltä alaikäisiltä asiakkailtaan oliko heillä mitään allergioita. Käytäväpaikalla istunut nuori poika ilmoitti reippaasti ettei hänestä tarvinnut huolehtia kun mitään allergioita ei ollut. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin raportoi sisarensa terveydentilasta seuraavasti: "Siskolla on sellainen allergia että kun se ottaa munan suuhun, se turpoaa...".

Alahuultaan pureva lentoemäntä yritti pitää pokerinaamaa yllä samaan aikaan kun hänen kolleegansa poistui etukeittiön verhon suojiin pyrskimään. Viileän rauhallisen ammattimainen vastaus pojalle oli: "Ei hätää, tällä lennolla ei ole munaa tarjolla..."

Jotenkin tulee mieleen vanha latinankielinen lausahdus. Sic transit Gloria mundi. Sairaudet leviävät Glorian suun välityksin.

Ilmailun taikaa

Koska lentäminen ja Diileri kuuluvat erottamattomasti yhteen, lienee syytä kirjata tämäkin totena minulle kerrottu tapahtumaketju jälkipolville opiksi ja ojennukseksi.

Takavuosina kun pääkaupunkimme lentokenttää vielä yleisesti kutsuttiin Seutulan kentäksi (erotuksena Malmin kentästä, jonne viimeksi liikennelentokoneella yritti laskeutua eräs turkkilainen lentoyhtiö), oli matkustajana eräs vanhemmanpuoleinen liikuntarajoitteinen naishenkilö. Kenttähenkilökunta oli siirtämässä kyseistä tuuheatukkaista vanhempaa rouvashenkilöä pyörätuolilla koneeseen kenttäalueella. Kenttävirkailijalle tuli kuitenkin kiireellinen kutsu radiopuhelimella, jossa häntä pyydettiin välittömästi auttamaan yksin matkustava lapsi vastaanottajien luokse. Virkailija pyysi rouvalta anteeksi ja vielä varmisti, että tämä pärjää yksin sen kaksi kolme minuuttia omillaan kunnes virkailija palaa takaisin.

Pari minuuttia myöhemmin kenttävirkailija palasi takaisin platalle, mutta vanhempaa rouvaa ei näkynyt missään. Kun kyseinen rouva ei omin voimin kovin pitkälle kyennyt liikkumaan, virkailija etsi rouvaa katsellaan, turhaan. Kuumeisen etsinnän jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hälyttää lennonjohto ja selvittää mihin rouva oli pyörätuoleineen kadonnut.

Kentän pelastusmiehistö sai tehtävän ja etsintöjen tuloksena vanhempi kalju rouvashenkilö löytyi kiitorata-alueelta pyörätuolistaan muutaman sadan metrin päässä katoamispaikastaan. Kummastusta herätti se miten mummo oli parissa minuutissa kelannut itsensä kentälle kuin Leo-Pekka Tähti ikään. Asiaa selvitettäessä kävi kuitenkin ilmi ettei mummo ollut omin voimin lähtenyt minnekään vaan viereiseltä portilta lähdössä ollut Finnairin DC-10 kone oli  kääntynyt ja laittanut turbiinit täysílle juuri mummon suuntaan. Mummo jäi koneen jättövirtaukseen ja kirjaimellisesti otti lentävän lähdön kiitoradan suuntaan.

Mummo säilyi onneksi vahingoittumattomana ja kun häneltä tiedusteltiin oliko hänellä mitään korvausvaatimuksia, ainoaksi vaateeksi jäi ikuisesti kadoksiin jääneen Kuokkasen peruukkiliikkeestä hankitun peruukin uusiminen. Osapuolten yhteisestä sopimuksesta myös asia painettiin villaisella eikä sitä enemmälti julkisoitu.

Tunnustettava on että joka ainoan kerran kun katselen lentokentän kiitorata-alueen suuntaan niin tulee mieleen että on se ollut näky kun mummo on kiitänyt pitkin plattaa pyörätuolissaan. Mutta elämyksiähän matkoilta yleensäkin haetaan.

Sähköistä tekniikkaa

Sanonnan mukaan ihmistä viisaampi ei ole kuin insinööri. Yleinen viisaushan tietää kertoa että mitä yhteistä on salamalla ja insinöörillä. Tietenkin se, että ensin välähtää ja sen jälkeen korjataan vielä pitkään aiheutuneita vahinkoja.

Mitenkään parjaamatta tätä ansiokasta ammattiryhmää, nyt näyttää käyneen niin että salama (tai ainakin sähkövaraus) ja insinööri ovat löytäneet toisensa, vieläpä varsin erikoisella tavalla. Iltapäivälehden  jutun mukaan insinöörit ovat keksineet miten ladata kännykkään virtaa virtsalla. Huolimatta siitä, että toki on hyvä jos löytyy alati uusiutuvia heikkovirran tuottajia, uutinen herättää kysymyksiä. Miten kännykän virtaa varastoidaan ja kuinka se sitten annostellaan itse laitteeseen - vanhan mallisessa raahattavassa Mobirassa olisi toki itsessään tilaa, mutta nykyisellä iPhonella ja vastaavalla laitteella säiliötila on vähintään rajoitettu. Puhumattakaan siitä kuinka säiliö asianmukaisesti täytetään. Eikä ole vaikeata kuvitella kuinka tämä uusi keksintö saattaa herättää keskusteluja sukupuolten välisestä tasa-arvosta kännykän käytössä.

Keksintö toki laittaa ajattelemaan millainen on sitten tehoakku. Tiettävästi tähän olisi ollut parhaat edellytykset edesmenneellä Münchenin Hofbrausin tuubansoittajalla, joka oli tavan takaa nauttinut ravintolan runsaasta oluttarjoilusta ja sitä kautta tullut (osin) ikuistetuksi paikallisen olutmuseon vitriiniin. Tiettävästi soittajan nk. seurapiirirakko on säilötty jälkipolville formaliiniin ja lääkärien arvion mukaan sen vetoisuus oli ollut 8 litraa eli korillinen olutta. Nykytekniikan myötä tällaisen rakon haltijan olisi kannattanut investoida melko tukevaan puhepakettiin sillä tuskin ainakaan virt(s)a olisi helposti kännykästä loppunut.