Kävin katsastamassa kotimaisen uutuuselokuvan "Jättiläinen", kun aihepiiri on tuttu täältä Diilerinkin palstoilta. Vaikka kyseessä on tuottajan mukaan puolifiktiivinen elokuva, joka on saanut aiheensa tositapahtumista, niin aika lailla tutuilta monet kohtaukset vaikuttivat. Draaman kaareen eivät kauheasti vaikuttaneet pienet virheet, kuten 2007 sijoittajatapaamisen yhteydessä esitetty huoli käynnistyksen aikataulusta - siinä vaiheessa haettiin rahaa vasta kannattavuustutkimuksen tekoon, eikä uraanin liukeneminen voinut tulla yllätyksenä kaivosseminaarissa 2012 - ainakaan henkilölle, joka oli lukenut edellisen vuoden yhtiön pörssitiedotteet. Uraanihanke kun julkistettiin helmikuussa 2011...
Mutta fiktion joukkoon mahtui faktaakin, ja vaikka kokouksia olikin aavistuksen verran dramatisoitu, oli tunnelma kohdillaan ja aidon oikeasti lämminhenkinen. Elokuviin astellessani mietinkin, että kukahan meikäläisen roolin saa näytelläkseen ja kuinka tämä pystyy eläytymään vähäpuheisen, mutta syvällisen hahmon sisimpään - siihen osaan, missä kiteytyy suomalaisen miehen kosminen kylmyys. Mikko Leppilampi toki olisi ollut pätevä luistelutaitonsa ansiosta, mutta noin 30 senttiä erotti. Mutta ohjaaja oli valinnut rooliin taitavan luonnenäyttelijän, Tommi Korpelan, jonka elämää nähneet kasvot pystyivät loihtimaan valkokankaalle jotain samaan aikaan vähäeleistä, mutta toisaalta jotain elämää suurempaa. Oikeastaan ainoa julkinen esiintymiseni (siis henkilökohtainen esiintyminen, eräänlainen cameorooli siis), joka ylsi vastaavaan, oli kuvattu Uimastadionin edessä kesähelteisenä päivänä, kun uutislähetystä elävöitettiin kuvaamalla lippujonoa. Sen esityksen varasti kuvaa herkeämättömän intensiivisesti tuijottanut nuori miehenalku, joka siilitukassaan ei antanut katseen hiipua. Siinä oli tulevan suuren roolin henkinen esikuva.
"Ars longa - vita brevis" - suomeksi "Pitkänomainen takamus, lyhyet valkoiset kalsarit"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti