Ensivisiitistä silloiseen Neuvosto-Viroon on vierähtänyt jo rapeat 33 vuotta, joten pitkällisen harkinnan jälkeen päätin avartaa mieleni ja mennä tutustumaan naapurimaahamme kaksipyöräisen selässä Tallinnaa (eli Vanha Kaupunki, Pirita ja Viru-hotelli) pitemmälle. Niinpä pakkasin moponi moderniin Siljan Star-lauttaan (Ei siis Krasnaja Zvezhda eli Punainen Tähti, kuten vanhoina hyvinä aikoina) ja karautin Tallinnaan.
Vuosikymmenten mittaan oli pientä kehitystä tapahtunut, joten otin suunnaksi Pärnun rantahietikot ja toiseksi kohteeksi maan henkisen kulttuurin kehdon, eli yliopistokaupunki Tarton. Oivia valintoja molemmat, jossa ruoka ja juomat hyviä, suomalaisittain halpoja ja henkilökuntaan oli tarttunut 33 vuodessa uusi, aiemmin ennnenkuulumaton piirre - hymy. Totesin, että hymyn määrä korreloi negatiivisesti hampaiden rautapaikkojen määrään. Ennen vanhaan yleisliittolainen hymy muistutti enemmän telakan työkalupakkia kuin hohtelevaa hammaskalustoa.
Matkan varrelle osui myös Viljandin kaupunki, jonne epähuomiossa pysähdyin. Kaupunki itsessään oli viehättävä pikkukaupunki (vanhasta vesitornistaan tunnettu), mutta ilmeisesti myös vilkas kulttuurikaupunki. Niinpä parkkeerasin moponi kaupunginhallin edustalle ja jalkauduin rahvaan pariin (viittaus vironkieleen, ilman ylenkatsetta). Ensimmäisen talon sisäpihalla oli täydellinen korkeakulttuurin työpaja. Iloiset ihmiset ylläpitivät kädentaitoja ja yhdessä pöydässä meistattiin jollain härpäkkeellä kirjaimia peltiin, toisessa maalattiin jotain näköistaidetta, joka täytti jopa perussuomalaisten taiteelle asettamat vähimmäisvaatimukset (ei siis modernia) - mutta tämä kaikki oli esiasteena pihan keskellä olevalle korkeakulttuurin huipentumalle...
Pihalle oli viritetty kattomarkiisi, jonka alle oli huolellisesti aseteteltu värikkäästi kirjailtuja suuria intialaistyyppisiä tyynyjä, joilla makoili raukean oloisina joukko viljandilaisia kotirouvia, katse liimaantuneena ympäröivien tyynyjen keskiössä jooga-asennossa istuvaan ituhippiin, joka hipelöi tynnyrinpohjasta tehtyä lyömäsoitinta ja loihti siitä (ilmeisesti) vangitsevan lumoavia, eteerisen kauniita sointuja. Sanomatta on selvää, ettei tuollainen herkkä soundi synny pystytukassa tai silmät auki, vaan kaverin habituksesta olisi olleet San Fransiscon hipeimmät hipit kateellisia rakkauden kesänä 1967. Silmät umpiummessa taiteilija ilmaisi itseään ja kaihoa sointujensa kautta, ja kotirouvayleisö herkeämättä ja hiirenhiljaa antautui tähän taidenautintoon. Voisipa jopa käyttää vanhaa töölöläistä sanontaa, että katsoivat ituhippiä suu auki kuin muikut uutta vasua.
Aika nopeasti totesin, ettei kulttuurinen työpajani ollut oikea viitekehykseni, vaan tietoisesti naapuripihan kansanmusiikiifestivaalin kiertäen palasin pyörälleni ja huolimatta siitä mahdollisesta häiriöstä, jonka käynnistyvät 175 hepoista aiheuttivat korkeakulttuurille, nostin kytkintä ja nopeasti katosin kohti Tarttoa.
Tartossa omin silmin näin sitten myös kuuluisan puiston, johon liittyy ainoa osaamani vironkielinen lause:
"Tarton torvisoittokunta soittaa puistossa kapellimestari Isomäen johdolla kappaleen "Mantsurian kukkuloilla".
"Tartu's puhpillorkestra mängimäs pusikos konduktöör Suurkûll juhatuksell kappalee "Mantsuria näppylöil"
Ars gratia artis. Tai minun osaltani - Veni, vidi, vici (rapido).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti