Lapsuuteni radioon kuuluu erottamattomana viikottainen ohjelma - Metsäradio. Tuo ohjelma, jonka tunnussävelenä soi "Vielä niitä honkia humisee" Aikamiesten laulamana ja joka poikkeuksetta alkoi tervehdyksellä "Hyvää iltaa, metsien miehet" (Tämä siis tapahtui ennen tasa-arvolain säätämistä, toim.huom).
Meissä jokaisessa asuu pieni kanadalainen lumberjack, joka punamustaruutuisessa puserossaan kaataa ikitammia kuin kainuulaiset niittää ohraa. Ja mikäs olisi parempi aika etsiä itsestään tuo pienenpieni metsuri sisältään, kuin työnantajan määräämä vuosiloma. Ja tähän parhaat puitteet tarjoaa tuo jokakesäinen työleiri, joka myös kesämökkinä tunnetaan. Jos siellä olisi aita ja portti, kyltiksi sopisi hyvin vanha "Arbeit macht frei". Vaikka ikitammet puuttuvat, sieltä ei puutavara lopu vuosikymmeniin mökkisahalla sitä parturoiden.
Niinpä kesälomani ensimmäisen illan kunniaksi hain vajasta uskollisen ystäväni, Partner Formula 400 moottorisahan ja rupesin metsurin hommiin. Edellisen työnantajan palveluksessa ollessani teroitettiin mieliin, että "jokainen on oman kotinsa turvallisuuspäällikkö", joten päässä oli kypärä kuulosuojaimin, silmissä suojalasit ja jalassa pitkävartiset nokialaiset kumiteräsaappaat. Näin varustautuneena ei muuta kuin rannan leppien kimppuun ja saha laulamaan. Ensimmäinen kaatui kuin Suomifilmissä ja rupesin toista sahaamaan. Sekin kaatui, tosin vähän takerrellen, ja kun vähän sahalla sitä autoin, niin lähtihän se kaatumaan. Tosin koivun oksaan josta se kimposi voimalla takaisin ja kohti mestarimetsurin kalvenneita kasvoja. Kuin gaselli kuitenkin väistin tuon lepän iskun ja askelkuviolla "taka-askel, hyppy, hyppy" ponnahdin turvaan luonnonvoimilta. Tietysti tässä vaiheessa saha tietenkin kävi ja kuinka ollakaan, terän pää osui oikeaan reiteen kevyellä, suorastaan suudelmanomaisella kosketuksella. Mutta kun reiden suojana oli yksinomaan tuulenpitävää retkihousun nailonia, pieni mutta syvänpuoleinen ja kohtalaisesti vertavuotava naarmu oli tuloksena.
Pienen tilannearvioinnin perusteella päädyin, että on aika tutustua julkisen terveydenhuollon palveluihin ennen soteuudistuksen toteutumista. Ja niin avustajien tukemana siirryin Porvoon sairaalan ensiapuasemalle pientä parsintaa varten. Vastaanottava sairaanhoitaja ei ollut selvästikään metsäihmisiä, eikä osoittanut kauheasti kiinnostusta rantojen raivaukseen ja niistä aiheutuviin vammoihin. Ilmeisesti en ollut illan ensimmäinen wannabe-metsuri. Totesin, että tällaiset vaivat taitavat olla näin kesäsunnuntai-iltaisin suosittuja. Hoitajan viileä katse mittasi tajunnan tasoani samalla kun hän totesi, että "tänään on maanantai...." Hieman kepeyttä tunnelmaan kuitenkin toi henkilöjärjestelmään kirjattujen tietojen tarkistus. Osoitteeni nimittäin tunnistin liki 30 vuoden takaiseksi, joten ihan kohtuuttomasti ei ole tullut julkisen terveydenhuollon resursseja tullut tuhlattua. Toki oman tunnelmansa luo tietysti se, että ensimmäiseksi selvitetään lähiomaiset ja heidän yhteystietonsa.
Pienen odottelun jälkeen sitten potilaan esivalmistelun tuli hoitamaan miessairaanhoitaja, joka selvästi oli metsäihmisiä. Ainakin onnitteli, että teräketjuöljyä oli riittävästi, kun sitä sai pitkään poistaa haavasta. Tuossa jäi ihan itseltäkin mainitsematta, että kyse oli asianmukaisesti biohajoavasta Hakki-teräketjuöljystä. Ihailin itsekin kätteni töiden jälkeä, joka eloisasti (onneksi) muistutti sian kamaraa. Paikalla saapui kiireettä myös nuori naislääkäri, joka viimeisteli hoitotoimet parsimalla haavan kasaan. Asiakasorientoituneena ja empaattisena hän varoitti, että puudutusaineen pistäminen saattaa hieman sattua. Totesin, että todennäköisesti kuitenkin vähemmän kuin reiden viiltely moottorisahalla. Samalla mainitsin, ettei kannata panostaa kauheasti estetiikkaan, koska meillä metsureilla nämä pienet vekit ovat kuin kunniamerkkejä, eikä näistä sääristä saa kauniita itkemälläkään.
Nyt metsuri on sitten niin terävä jätkä, että pukeutuu jatkossa viiltosuojattuihin housuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti