Lentokoneella matkustamisesta on tullut meikäläisen pääasiallinen matkustusmuoto. Samalla huomaa, että siitä on hiljalleen kadonnut se hohdokkuus, joka kruunasi ensimmäisiä lentomatkoja joskus viime vuosituhannella DC-3:illa ja Metropolitan Convaireilla. Liki viikottaiset Kokkolan matkat eivät kauheasti nostata innostuksen punaa poskille. Mutta eivätpä lentoemännätkään enää jakele meikäläiselle Aku Ankkoja, siirtokuvia tai lentokoneiden pienoismalleja samaan tapaan kuin ennen vanhaan.
Eilisiltana seurasin kun eräs n. 8-vuotias kaveri aloitteli lentouraansa lentämällä yksinään Kokkolasta Helsinkiin ihan yksinään - iso UM-lappu kuin Ruotsiin lähetettävällä sotalapsella konsanaan ja tietenkin asiaan kuuluen ensiluokkainen palvelu niin kenttähenkilökunnalta kuin lentävältäkin henkilökunnalta. Ensimmäinen pettymys näytti olevan kuljetuskaluston pienuus. Kaveri nojasi Kruunupyyn kentän ikkunaan ja kun huomasi Aeron ATR-72:n, totesi asiantuntijan tavoin "ai noin pieni vai...". Matka meni ilmeisen mukavasti (ellei lasketa housulle pärskähtäneitä limuja), emännät pitivät huolta viihdykkeistä ja ylpeänä isäntä poistui koneesta puhallettavaa pienoismalliaan heilutellen.
Täytyy tunnustaa, että jotenkin sitä välillä kaipaa noita fiiliksiä, mitä oli kun ekaa kertaa kipusi DC-3:een matkalla Ouluun. Kalustokaan ei ole paljon paremmaksi muuttunut, kun aamuisin reittiä lentää Golden Air Saab-340 koneilla, joihin ei talvella mahdu jos sattuu olemaan untuvatakki päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti