Eilisen komeat ukkosmyrskyt jäivät kokonaan kokematta kun päivä meni Kokkolan tehdasalueen porttien sisäpuolella. Länsirannikolla nautittiin kesähelteistä ja auringonpaisteesta kun pääkaupunkiseudulla oli lopun ajan meininkiä.
Pohojanmaa tuli paluumatkalla sivuutettua tulomatkaakin hätäisemmin. Kun auto tuli tankattua Kruunupyyn tietämillä, seuraava pysähdys olikin sitten Espoossa 450 kilometrin päässä. Matkan varrella oli hyvä seurata maajusseja puuhissaan, samalla kun auto kulki likimain itsestään vakionopeussäädin päällä. Olen nimittäin aina miettinyt, että mitenköhän maajussit saavat aikansa kulumaan (tämä koskee lähinnä maanviljelijöitä), kun keväällä käy heittämässä jyvät peltoon ja syksyllä käy ajelemassa ne puimurilla pois. Tuntui nimittäin siltä, että eilispäivänä oli ikäänkuin jonkinmoinen syyskesän sesonki. Zetoria pukkasi vähän joka kulmasta ja pellot vaan pölisivät.
Heinälatoromantiikkakin alkaa olla pian mennyttä aikaa. Nimittäin Pohojanmaan ladot kun näyttivät monin paikoin olevan enemmän tai vähemmän kallellaan. Mistäs sitä tietää jos tulevat sukupolvet taas haikailevat heinämuovisäkkiromantiikan kautta.
Aikanaan tuli mietittyä uranvalintaa omista arvostuksista käsin. Silloin nousi kaksi hommaa aika lailla kärkeen. Toinen oli tuo maanviljelijän homma, jossa töölöläistaustalla arvioiden aktiivisia työpäiviä vuoteen mahtuu kymmenisen päivää (poislukien tuvassa katovahinkolomakkeiden täyttöön käytetyt päivät), toinen oli ylityönjohtajan hommat. Sen verran nimittäin oli kerennyt oppia työelämästä, että ylitöiden määrä on lailla rajoitettu, joten tuskin ylityönjohtajalla niin kauheasti hommiakaan piisaisi. Parhaimmaksi hommaksi taisi kuitenkin seuloutua maailman suurimman teräsyhtiön, Stainless Steelin palkkalistoille pääsy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti