Lapsuuden loppu

Tällä kertaa viittaus ei kohdistu toisen töölöläisen suuren pojan Hectorin (Linnankoskenkadulta) musiikilliseen tuotantoon, vaan eiliseen pysäyttävään uutiseen. Se vahvisti totuuden joka oli luettavissa jo kuusikymmenluvulla Mannerheimintiellä Sipoon kirkkoa vastapäätä olevan suutariliikkeen näyteikkunasta. Suutari kun mainosti legendaarisella sloganilla "Kenkään ei saa täällä paikkaa pysyvää".

Nyt tiensä päähän tuli vanhuuseläkeikään saakka kerennyt Linnanmäen Kummitusjuna. Tuo laite johon kaikki tuhmat lapset laitettiin miettimään tekosiaan. Vaikka maailmalla on nähnyt jos jonkunmoista Mummy the Ridea ja vastaavia, kyllä aito kummitusjuna viisikymmenluvun alusta on se ainoa oikea. Iän myötä laite ei juuri pelottanut ja sydänkohtauksen riski meikäläisellä liittyy enemmän elämäntapoihin kuin kummitusjunan pelottavuuteen. Mutta oma fiiliksensä oli niissä ahtaissa vaunuissa, joissa jalkatila oli kuin Finnairin lomalennolla. Ja kun tarkemmin ajattelee, muukin meno muistutti sitä. Silti on kulttuuriskandaali että kuusikymmenluvun vakioasiakkailta ei edes kysytty mielipidettä kun ruvettiin laitetta noin äkkinäisesti uudistamaan. Ikävä tulee sitä ensimmäisen kammarin oikeasta nurkasta ryntävää pölyistä peikkoa.

Tuossa mainitsin vanhan suutarin mainoslauseen. Näillä käsityöammattien harjoittajilla näyttää olevan ilmiömäinen kyky keksiä nasevia ilmauksia. Oma suosikkini oli Vaasassa toimiva leipuri jonka mainoslause kuului "Göran leipoo tuoretta". Joka kerran kun kävelin leipomon ohi, pohdin että miten kukaan pystyy leipomaan mitään muuta. Silti mainoslause toimi.

Talvisodan hengessä

Uutisia lukiessa tulee mieleen että kenties on hyvä että talvisota käytiin aikanaan eikä näinä päivinä. Eihän toki selkkaukset silloinkaan olleet toivottuja, mutta viime viikonlopun tapahtumat Porin Prikaatissa pistävät ajattelemaan. Nimittäin varusmiehet olivat töppäilleet ja laittaneet rynnäkkökiväärin ammuksia nuotioon. Kauhean fiksua sellainen ei ole, edes Porissa, ja kuinka ollakaan, paukut olivat luonnollisesti räjähtäneet.

Äkkinäinen saattaisi ajatella tapauksesta että mitä sitten. Kukaan ei loukkaantunut sirpaleista mutta nuotion ääressä istuskelleet varusmiehet toimitettiin lähempiin tutkimuksiin paikalliseen terveyskeskukseen koska oltiin huolissaan heidän kuulonsa vaurioitumisesta. Mitähän talvisodasta olisi tullut jos joka jumalan laukauksen jälkeen komppania olisi toimitettu jsp:lle (armeijaa käymättömille: joukkosidontapaikka) kuulotutkimuksiin. Todennäköisesti pikapuoliin puolustusvoimissa joudutaan harkitsemaan paluuta vanhaan hyvään aikaan eli harjoituksissa patruunoiden puutteessa huudettiin "laukaus, laukaus", jolloin kuulohaitat saadaan minimoitua. Toinen, teknisempi ratkaisu on äänenvaimentimien hankkiminen rynnäkkökivääreihin. Sillä toki saattaisi olla taktisiakin etuja puolellaan eikä kenellekään tulisi paha mieli kun pitäisi säikkyä äkkinäisiä kovia ääniä.

Uhallakin että tässä leimautuu vanhan liiton mieheksi, tuntuu vähän sosiaalitanttamaiselta. 1970-luvulla meidän tuvassa kaveri puhdisti asettaan ja ampui huolimattomuuttaan nk. räkäpään sisätiloissa. Kenenkään ei osunut, ikkunat tosin helähtivät ja meillä paikalla olleilla korvat soivat päivän verran. Kun kantahenkilökuntaa ei ollut paikalla, niin eipä sosiaalitätejäkään kutsuttu antamaan meille vertaistukea. Sama tilanne oli kun toinen sankari ampui kiväärissään olleen oikean kovan patruunan kuorma-auton lavalla katosta läpi. Onneksi ei osunut nuppi tielle - ampuja oli kyllä aavistuksen verran kalpea kun tajusi mitä tulikaan tehtyä. Eikä kuusen oksaan huolimattomasti heitetty tulenosoituspanos, joka räjähti korvan juuressa, kuulostanut kivalta. Saisikohan sitä jostain korvausta kaikista noista traumaattisista kokemuksista vielä näiden vuosien jälkeen?

Onnenasu

Katselin viikonvaihteessa YLE Teemalta tallentamaani Moottoriruutu-ohjelmaa vuodelta 1966, jossa esiteltiin kuuma autouutuus - Sunbeam Imp. Koska ystävälläni, kiertävällä veitsenteroittaja Herbert von Nurmioprinssillä oli moinen kulkupeli 1970-luvun alussa, rekisterinumero ASU-15, se ansaitkoon tulla huomioiduksi myös Diilerin sivustolla.

Väkevin mielikuvani kyseisestä kulkuneuvosta on vuodelta 1973 jolloin ahtauduimme ASU-15:een kolmen miehen ja yhden piereskelevän Tumppi-bokserin kanssa. Koska olin pitkäjalkaisin ja notkein, tuli osakseni jakaa Sunbeam Impin takapenkki kaksin ilmavaivaisen kookkaan koiran kanssa. Vaikka Moottoriruutu kehuikin Impiä siitä, että siinä oli todellinen läpivirtaustuuletus, esitän voimakkaasti eriävän mielipiteeni ko. autosta. Ainakaan matkalla Sammattiin ainoa läpivirtaus joka oli aistittavissa, tuli vierestäni takapenkiltä. Ja herrajumala millainen pyörrevirtaus se olikaan. Oloa ei helpottanut lainkaan se, että keli oli syksyisen sateinen ja etupenkin jakaneet vaan lisäsivät lämpölaitteen tehoa. Muistaakseni Lohjanjärven rantamilla silmät vettä vuotaen sain puhuttua pienen teknisen tauon, jotta pitkään jatkunut hapenpuute saatiin hetkellisesti korjattua. Ja sitten kolme miestä ja koira pakattiin takaisin Impiin. Näky oli suurinpiirtein saman moinen kuin jos ao. ryhmä olisi ryhmittynyt nelisin keskikokoiseen eteisen vaatekaappiin. Vaikka Imp onkin varustettu etuikkanan etupuolella olevalla pienellä tuuletusikkunalla, sen aikaansaama vastapyörre ei pärjännyt nelijalkaisen ystävämme päästöille. Onneksi matka loppui ennen kuin hapenpuute vei miehen mukanaan.

Toinen muistikuva Impistä on seuraavalta kesältä tehty kepponen. 45 hevosvoimainen Imp ei ollut painolla (koolla tai tuuletuksella) pilattu, joten päätimme ilahduttaa auton omistajaa yhtenä kesäisenä päivänä nostamalla kulkuneuvon kahden pihakoivun väliin niin ettei sitä ajamalla sieltä pois saanut. Kyllä Herbert V. oli tyytyväinen löydettyään auton leirikeskuksen etuoven portinpielestä. Eipä kukaan ainakaan varastanut sitä - ainakaan ilman moottorisahaa...

Enää ei tehdä autoja joissa turvatyynynä toimii pystyyn nostettu vararengas auton etumatkatavaratilassa. Tai jossa tuulilasin pyyhin olisi jossain kojelaudassa, vilkku modernisti viiksessä - varmuudeksi toki ratin oikealla puolella. Ryyppy käsijarrun alapuolella ja valokatkaisimet ym. hallintalaitteet ripoteltuna ympäri englantilaisen tyylikästä kojelautaa. Pistäpä nykyautoilija ajamaan Sumppia niin taitaa tulla suru puseroon.

Kahden keikka kainuulaisittain

Iltapäivälehdistä saa lukea kuinka elämä jatkaa entistä latuaan Kainuussa. Paikallinen nuoriso oli päättänyt käydä ilmaiseksi tankkaamassa autonsa Nesteellä. Pitäähän tuollainen megaluokan keikka ikuistaa jälkipolville joten pojat olivat laittaneet videon Youtubeen. Haluamatta mitenkään verrata 60-luvun Taka-Töölöä 2010-luvun Kainuuseen, meillä sentään pakoiltiin kaksi viikkoa kaikkia viranomaisia sen jälkeen kun oltiin heitetty lumipallo Mustan Maijan tuulilasiin Topeliuksenkadun mäessä. Eikä olla vieläkään jääty keikasta kiinni. Eikä tullut edes mieleen että oltaisiin videoitu se tai laitettu Youtubeen. Toisaalta päätöstä helpotti se ettei kumpaakaan ollut olemassa. Oi aikoja, oi tapoja.

Pohojolaanen tramppa

Matkan varrella on tullut jokunen pohojolaanen vastaan ja sen myötä on vahvistunut kuva siitä että kyseisen maakunnan väestöllä on tiettyjä erityispiirteitä, jotka erottavat heidät muista. Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti kieli. Missään muussa maakunnassa kysymyssanoja esitetä muodossa "kuhna?" ja "mihnä?". Tai se ettei lausuta vaikeampia diftongeja, vaan d:kin vääntyy r:ksi. Esimerkkinä ystäväni kesävallesmannina todistama lause kun konstaapeli pyysi mukaansa kahville sanoin "lähetäänkö mun ratsunillani ronitseja syöömähän?". Kummastuttaa kyllä miten paikalliset lausuvat omiensa keskuudesta nousseet Duudsonit. Ruursonit?

Toinen on yritteliäisyys, joka ilmenee vähintään pakonomaisena tarpeena perustaa mattokutomo jollei muuta yritysideaa synny.

Helmenä pohjalla on tietysti sitten kyky heittäytymiseen. Maakunnan miehet tekee kaiken kunnolla (ja yleensä voimaa käyttäen ja järkeä säästellen.) Tyypillisesti tämäkin pikku-uutinen kertoo pohjalaisten miesten ilakoinnista ja kekseliäisyydestä.

Ei taida olla syyttä suotta perinteinen pohjalaisen miehen kummastelu "mikä ristus on kun ei ahiista?"

Den röde baronen

Silmään sattui pikku-uutinen ruotsalaisesta hävittäjälentäjästä, jota uhkaa potkut Ruotsin ilmavoimista. Syynä on että tämä ruotsalainen 26-vuotias kaveri on mennyt tekemään matalalennossa vaakakierteen ilmeisesti Top Gun tyyliin. Arvatenkin ruotsalainen kansankoti kohisee tällaisesta varomattomuudesta. Ymmärtäähän sen että jos pienestä pitäen on laskenut liukumäkeäkin jääkiekkokypärä päässä että moinen huimapäisyys hirvittää. Toki myönnettävä on että temppuun sisältyy miljoonien arvoisen koneen ja sivullisten vahingoittumisen riski.

Uutinen kuitenkin kirvoitti muistista mielikuvan siitä, että Ruotsin ilmavoimien pudotustilaston ehdoton ykkönen on kuitenkin Lars Gunnar Robert Råderström. Ruotsin punainen paroni. Äkkinäinen saattaa hämmästellä että kuinka maa joka ulkoistanut sotilaalliset selkkauksensa suomalaisten hoidettavaksi sitten vuoden 1809 (ja silloinkaan ei paljoa ruotsalaisia näkynyt etulinjassa), on pudottanut koneita. No on, jopa kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla asialla oli Råderström. Erikoisuutena muiden maiden lentäjä-ässiin on kuitenkin se, että tämä kyseinen herra istui molemmilla kerroilla koneen ohjaimissa (kunnes käytti heittoistuinta) koneet pudottaessaan. Ensimmäinen pudotus on Linköpingissä 1989 ja seuraava komeasti Tukholman keskustassa 1993. Poikkeuksellista oli myös Råderströmin julkisuushakuisuus (tai ajoitus). Harva lentäjä on kuvauttanut pudotustaan, ja varsinkaan molempia.

Totuuden nimissä todettakoon että vika oli kummassakin koneessa eikä lentäjässä. Kuka sitä nyt Saabilla ajelisi. Jälkimmäisen pudotuksensa kunniaksi Lars Gunnar päätti jäädä vuoden etuajassa eläkkeelle 49 vuoden iässä. Silti tämän koelentäjän ennätys on ainakin toistaiseksi rikkomatta.

Pojasta polvi

Eilisiltana tuli ohimennen katsottua tosi-tv:tä. Tällä kertaa studioon oli raahattu 9 - 13 vuotiaita intomielisiä kokkaajia kisaamaan keskenään Suomen parhaan nuorisokokin tittelistä. Eikä voi kuin kummastella mitä nykyajan lapsille kotosalla syötetään ja mitä opetetaan kun katsoi mitä ipanat loihtivat lautasille.

Olen aiemmin näillä sivuilla viitannut vaatimattomaan taustaani kulinarismin maailmassa. Lettujen paistotaito on toki kehittynyt vuosikymmenten kuluessa, mutta muistan kyllä repertuaarini rajallisuuden esiteini-iässä. Saattaahan toki osasyynä olla se että Ulmasen siirtomaatavaraliikkeestä, Helsingin meijerin maitokaupasta ja Salosen lihakaupasta ei löytynyt riittävän haasteellisia aineksia. Itse en koskaan valmistanut esimerkiksi leivitettyä merikrottia, kaviaarinkin kulutus oli keittiössämme harmillisen vähäistä. Kompottia jos olisi tyrkytetty jälkiruoaksi, olisin vahvasti epäillyt painovirhepaholaisen iskeneen puuttuvan s:n muodossa.

Nykynuorisossa on tulevaisuus. Alaikäiset vääntää lampaankaretta ja valkoviinikastikekin syntyy osaavissa käsissä, vaikka vielä pitää odottaa puoli vuosikymmentä ennen kuin pulloon saa laillisesti edes tarttua. Mutta pistäpä juniori keittiöön ja anna tehtäväksi laittaa rössypottua tai kunnon läskisoosia. Taitaa mennä tartarit väärään kurkkuun kun ruvetaan puhumaan oikeasta ruoasta. Ilman vihanneskoristeita.

Siitäkin huolimatta, hyvää alkanutta uutta vuotta!