Ennen vanhaan rajanveto työntekijän ja toimihenkilön välillä tehtiin sen mukaan pesikö kätensä ennen vessaan menoa vai sen jälkeen. Vastakkain asettelun aika on ohi myös työelämässä. Viime viikon lopulla nimittäin tuli käytyä tutustumassa yhtiömme uuteen tulokkaaseen, skottilaiseen yritykseen joka toimii puolijohdeteollisuuden valomaskien valmistajana. Tuotantotiloihin ei käytykään kuin hollitupaan, vaan sinne meno oli kuin shintolainen rituaali.
Ensin tukka piiloon suihkumyssyyn, jalkoihin asuntoesittelyistä tutut siniset töppöset, naamalle Aku Ankka naamari, josta piti taivuttaa nenän ympärille alumiininen kehikko ja leukalappu tiivistämään inhimilliset päästöt minimiin. Näissä varusteissa pääsi pukutiloihin, jossa päälle puettiin tiiviistä muovipakkauksista esiin kaivetut desinfioitu kokohaalari, päähän huppu ja kauluri, jalkoihin vielä polveen saakka ulottuvat töppöset ja käsiin lääkärin muovihanskat. Tämän kymmenminuuttisen pukeutumisen jälkeen sitä oltiinkin valmiit siirtymään tuotantotiloihin ilmanpainekaapin kautta (30 sekunnin ilmapesu) kohtalaisen varmoina siitä, ettemme habituksellamme ja päästöillämme pahemmin sotke tuotteiden puhtautta. Siinä sitä seistiin kun pingviinit valkoisissa takeissa ja nokissa.
Harvoin sitä tuntee itseään kirjaimellisesti olevansa kuin Tenavien Rapa-Ripa…
Syy tähän rituaaliin oli, että yhtiön tuotteet ovat ultrapuhtautta vaativia puolijohteiden ”virtakaavioita”, joiden perusteella puolijohteet ladotaan muutaman nanometrin kerroksiin. Keskivertokansalaisen hilsehiukkanen pilaa helposti tuhansien eurojen lopputuotteen, jota on parhaimmillaan työstetty puolentoista vuorokauden verran. Niinpä tuotannon tiloihin meno edellyttää edellä kuvattuja suojautumistoimia. Aamutuimaan tuli istuttua tuotannon suunnittelupalaverissa, jossa käytiin läpi edellisviikkojen ”päästöjä” – neuvotteluhuoneen seinälle heijastettiin elektronimikroskoopin kuvia havaituista poikkeamista – siinä oli kauhea orgaaninen jätös (työläisen hikeä), kultahippuja (kokoluokkaa kymmenen mikronia – luokkaa tuhannesosa hiuksen paksuudesta.). Kultapäästön lähteeksi arveltiin naimisissa olevaa naista. Arvio ei perustunut sukupuolisyrjintään, vaan siihen että tämä 18 karaatin kultaa oleva kymmenen mikronin hippu oli ilmeisesti irronnut kahden sormuksen hangatessa vastakkain, ja läpäissyt muovihanskan. Tarkkuus oli selvästi suurempi kuin vanhassa hyttysvitsissä (”millikin pieleen ja se on silmässä…”), nimittäin pienimpiin aukkoihin jouduttiin käyttämään elektronimikroskooppia kun valonsäde ei enää mahtunut niin pienestä reiästä läpi. Kaikkihan sen tietää, ettei se mahdu alle 130 nanometrin reiästä…
Kun on tottunut siihen, että Kokkolassa tavaraa lykätään putken päähän kauhakuormaajalla, niin täkäläinen homma vaikuttaa aikamoiselta pipertämiseltä. Mutta on siinä sellainen high techin maku mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti