Sanahelinää

Suomalainen iskelmä on kansan syvimpien tuntojen erehtymätön tulkki ja kyllä tulkattavaa riittääkin. Matkan varrella on jäänyt yksi jos toinenkin riimi päähän soimaan ja mietittymäään. Ajatellaan nyt vaikka Marionin (Rung) kappaletta ”Rakkaus on hellyyttä” – siinähän todetaan että ”kosketuksen puutetta mikään ei voi korvata”. Kyllähän sen vielä ymmärtäisi, ettei kosketusta voi mikään korvata, mutta että sen puutetta?

Taiteilija, joka on tuotannossaan pystynyt kiteyttämään suomalaisen miehen kosmisen kylmyyden, on Reijo Kallio, tuo legendaarisen ”Viikonloppuisän” eli tuon ”En ole katkera mutta kuitenkin...” laulaja. Lyriikan huippuhetkiä mielestäni on kuitenkin koskettava kappale ”Yksinäinen”, jossa mies palaa hylkäämänsä naisen luokse inhimillisesti katsoen liian myöhään ja laulahtaa ”hautas löysin vaan kukkaset nauraneet ei...”. Ei ehkä kukkaset mutta kuulijat kylläkin.

Vanhimpia iskelmämuistojani liittyy mummolan ulkohuoneen seinältä tuttuun Anita Hirvoseen. Toisenkin kerran tuli täysistunnolla ihailtua Suosikin keskiaukeaman julistetta, jossa raiteille köytettyä ”Ukko-Pekka Uu-uun” laulajaa lähestyy uhkaavasti mutkan takaa kaartava höyryveturi. Anita Hirvosenkin repertuaariin kun kuului muistaakseni toinenkin matkustusaiheinen laulu ”Menolippu” jossa ”kiskot jyskyttää vanhaa ystävää...”.

Yksi ihan oma sanoituksen saransa ovat tietenkin nämä Barbie ja Ken-aiheiset laulut. Barbienukesta en muista juuri muita lauluja kuin ”I’m a Barbie Girl”, mutta hänen miespuolisesta toveristaan riittää lauluja, jopa monta kotimaistakin sanoitusta – sellaiset helmet kuin ”Ken vois liekin sammuttaa”, ”Kenpä tietäis sen...” (Che Sara).