"Aika entinen ei koskaan enää palaa" riimitteli Junnu Vainio kappaleessaan "Vanha salakuljettaja Laitinen". Ehkä niin onkin loppujen lopuksi parempi kun muistelee millaista elämä niihin aikoihin oli.Tyylitietoisena (mutta vähävaraisena) nuorena miehenä tyylitajuani muokkasi erityisesti maanantai, marraskuun 5 päivä 1972. Paikkana Messuhalli (nykynuoriso tuntee sen väärällä nimellä Töölön kisahallina) ja esiintyjänä Wolverhamptonin lahja maailman musiikille, Slade. Lähtemättömän vaikutuksen teki yhtyeen musiikki -melkein kuuloonkin; vasen korva herkesi soimasta jo torstaina - glam rock yhtyeen kimallus ja ennen kaikkea kitaristi Dave Hillin pistämätön tyyli. Itsestään selvää siis oli että koetin paikata vaatimatonta ulkoista habitustani hankkimalla samanlaiset, polveen asti ulottuvat korkeakorkoiset, mieluiten hopeanväriset saappaat. Ennen konserttia uskaliain tyyliunelma ja kateuden kohde oli ystäväni Jaskan aito, kirjailtu ja rähjäinen afgaaniturkki. Hopeiset saappaat olisivat sopineet tyyliini vähintään yhtä hyvin kuin silloin tällöin ottamani Mini Vogue kevytpermanentit.
Selväähän oli, ettei seitsenkymmenluvun alun Helsingistä saanut tuollaisia rokkimiehen saappaita. Niinpä elättelin tätä unelmaa kunnes matkustin muutaman vuoden kuluttua Bay City Rollersien kotiseuduille Skotlantiin. Ostoslistan kärjessä olivat hopeiset saappaat, mutta löysin itseni Edinburghin liepeiltä ensin vanhan linnan pihamaalta teltasta ja sen perään pienestä kaivoskaupungista Falkirkistä. Kuinka ollakaan englantilaisen hiilikaivosmiehen perusvarustukseen moiset vehkeet eivät kuuluneet - varsinkaan koko 46 - joten saappaat ovat vielä tänäkin päivänä hankkimatta. Jälkikäteen arvioituna saattaa olla parempikin niin. Olisi nimittäin saattanut kunnia mennä mutta maine kasvaa. Nuoruuden kapinahenkikin on sittemmin taittunut enkä enää haikaile yli hartialinjan ulottuvan pitkän rasvaisen tukan perään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti