Räpätäti

Matka Kajaanista Helsinkiin on pitkä. Ainakin eilen oli kun linnoittauduin vakiopaikalleni Finnairin Embraerin takapenkkiin siinä harhaluulossa että saisi matkustaa kaikessa rauhassa Helsinkiin. Mutta luulohan ei ole tiedon väärtti.

Edellispenkkiin istahti (huolimatta siitä että tyhjiä penkkirivejä oli edessä useampia) kaksi normaalinoloista keski-ikäistä naista. Toki pontevan näköisiä, sellaista ylipirteää kuntosalilla käyvää tyyppiä, jota pahin marraskuinen räntäsadekaan ei saa masentumaan. Auta armias kun kone lähti rullaamaan kiitoradan suuntaan, siitä se sitten alkoi. Toinen edessäni istuvista naisista oli ilmeisesti rokotettu aikanaan gramofonin neulalla, sillä moottoriturpa käynnistyi samanaikaisesti koneen moottorien kanssa. Ennen kuin päästiin kiitoradan päähän, oli selvinnyt että arvon rouvat olivat innokkaita koiraihmisiä, suorastaan fanaattisia sellaissa. Ennen matkalentokorkeuteen yltämistä tiesin jo sen, ettei vasemmanpuoleisen naisen narttukoiraa voinut viedä oikeanpuoleisen luokse, koska juoksuajan johdosta toisen naisen kaksi urosta olisivat menneet ihan tolaltaan.

Tätä jaaritusta jatkui keskeytyksettä Helsinkiin saakka. Edes naisten kesken jaettu pullo kuohuviiniä ei hiljentänyt taukoamatonta kälätystä. Pieksämäen paikkeilla rupesin jo kellottamaan kauanko pirtsakampi puhekone pysyy enimmillään hiljaa, ja mittaustuokion pisin mykkäkoulu kesti 8 sekuntia (tässä ajassa vasemmanpuoleinen, vähäsanaisempi ja hiljaisempi kerkesi vastaamaankin) - ja mittausta edeltäneenä aikana oli yksi tauko, jonka arvelin kestäneen 11 - 15 sekuntia.

Matkan varrella käsiteltiin kaikki Suomen koirarodut ja -näyttelyt, niiden vahvat ja heikot puolet. Varmaan välissä kerettiin suunnittelemaan jo uusienkin rotujen risteytystä. Vasemmanpuoleisen rouvan koirasta (siitä nartusta) oli otettu kuva, joka oli muutoin hyvä mutta koira näytti sen verran lihavalta ettei sitä voinut heidän lehtensä kanteen laittaa. Mutta hyvä kuva kuitenkin. Ja niin edelleen. Ja edelleen.

En ole koskaan odottanut niin innolla laskeutumista Helsinkiin kuin eilen. Kuin sitten kruununa kaikelle otin kaikessa rauhassa matkatavarat hyllyltä, moottoriturpa alkoi puhutella minua ja tarjoutui kohteliaasti antamaan tilaa että saisin ohittaa heidät käytävällä ulospääsyssä. Totesin että kun kerran ollaan samaan bussiin menossa, tuskinpa minulla niin kiire on etten kerkeäisi heitä odottamaan. Liekö räpätäti huomanut aiheuttaman angstisen tilani.