Spike Jones

Ohimennen kuuntelin tässä muutama päivä sitten vanhaa, likimain klassista musiikkia - huumorimusiikin isää Spike Jonesia tulkitsemassa ikivihreää "Tea for two" kappaletta. Siitä tuli mieleen kouluajat, kun jokainen marssitettiin vuorollaan luokan eteen laulamaan joku kappale laulukokeessa. (Sivuhuomio; Eipä ihme, että tutkimusten mukaan keskiverto suomalaismies pelkää esiintymistä enemmän kuin kuolemaa...).

Meilläkin järjestettiin vuosittain laulukokeet, jossa jokainen sai vuorollaan esittää kappaleen. Luokka käytiin läpi aakkosjärjestyksessä. Huonoksi onnekseni olin onnistunut kehittämään juuri musiikkitunnille pahemmanlaatuisen hikan, joka oli vaarantamassa tämän tärkeän koitoksen. Onneksi en ollut kuitenkaan ensimmäisenä lauteilla (kuten musiikkialalla tavataan sanoa), vaan kerkesin laatimaan suunnitelman millä hikasta huolimatta hurmaisin yleisöni. Ei muuta kuin kello kädessä laskemaan, mikä oli hikkausten väli ja sen mukaan repertuaaria suunnittelemaan. Valitettavasti vain näytti siltä, että hikka iski keskimäärin 20 sekunnin välein, mikä osaltaan kavensi valinnanvaraa.

Vuoron vihdoin koittaessa musiikinopettajani, entinen oopperalaulajatar, tiedusteli minkä kappaleen haluaisin laulaa, jolloin kerroin päätyneeni perisuomalaiseen kappaleeseen "Voimalla seitsemän miehen". Valinnan perusteena ei ollut samaistumiseni A. Kiven seitsemään veljekseen, vaan se että laulukirjasta löytyi ainoastaan kaksi likimain yhtä lyhytsäkeistöistä kappaletta, tämä ja "Oolannin sota". Niinpä vuoro koitti - odotin hikkaa luokan edessä keskittyneenä kuin Tomi Metsäketo ja sen tultua aloitin väkevän, mutta tulisen tulkintani. Muistan vieläkin opettajan epäuskoisen ilmeen kun vetäisin säkeistön noin 18,5 sekuntiin, ja sain kuin sainkin säkeistön osumaan kahden hikan väliin. Kuinka ollakaan, jouduin vetäisemään - enkä todellakaan yleisön pyynnöstä - toisenkin säkeistön, taas samaa kellotustekniikkaa käyttäen.

Lopputuloksena tömähti seiska kuin telkkä pönttöön.