Muutaman päivän takaiseen minigrip-kirjoitelmaan pitää lisätä jälkikirjoitus. Olin itsekin unohtanut tapauksen, mutta onneksi on sukulaisia jotka kyllä muistuttavat vanhoista kommelluksista jos uusista tulee pulaa.
Suljettavat ja useamman kerran käytettävät minigrip-pussit olivat teknistyvän kuusikymmenluvun suuria saavutuksia. Niinpä eräänä päivänä isä toi kotiin pussin, jossa oli kortteja. Samaan tapaan kuin edeltävät sukupolvet olivat hämmästelleet autoja ja lentokoneita, me pyörittelimme sisareni kanssa pussia käsissämme ymmärtämättä miten moisen ihmeen saa avattua. Pussin yläreunassa - ihan kuin tänäänkin - oli kummallinen sauma, muttei mitään mistä pussi aukeaisi. Aikamme pussia ähmisteltyämme päätettiin ratkaista asia perinteiseen tapaan: Kun äly ei riitä, otetaan voima avuksi. Eipä siis muuta kuin keittiöstä sakset, pussin yläreuna (kauniisti saumaa seuraten, sitä vartenhan se siinä ilmeisesti olikin) leikattiin auki ja avot, kortit olivat käytössä.
Taisi vähän nolottaa myöhemmin kun isä ihmetteli, mitä puuhasimme saksilla ja mistä muovipussin palaset olivat ilmestyneet. Saimme muistaakseni selkeää opastusta minigripin käyttöön ja sen jälkeen elämämme on ollut paljon vaivattomampaa. Tunne oli kuin entisajan metsurilla, joka palautti ensimmäisen moottorisahansa takaisin kauppaan kun sillä ei saanutkaan tehtyä mottia päivässä kuten mainoksissa oli luvattu. Kauppias ihmetteli miksei se onnistunut ja asiaa kokeillaakseen vetäisi moottorisahan käyntiin, johon metsuri; "Mikä helkkarin ääni tuo on..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti