Raattaman tiellä

Viimeinen päivä kovien miesten valkoisessa helvetissä oli onneksi mitoitettu (juuri ja juuri) takamukseni kestotestin äärirajoille. Hetasta lähtiessä aurinko paistoi, edessä oli tasaista järvenselkää ja tasoitettua kelkkareittiä. Niinpä ensimmäisellä tauolla tehtiin klassinen virhe ja ilakoitiin sillä, että tätä menoa oltaisiin perillä jo ennen lounasaikaa. Eihän se niin käy oikeassa elämässä ja heti taukoa seuranneen ensimmäisen mutkan jälkeen alkoi metsätaival, jossa reitti oli kuin pyykkilautaa ja häntäluu ilmoitti selkeästi seuraavansa mukana. Viisitoista kilometriä kävelyvauhtia joka toisella pompulla keventäen rupesi käymään työstä. Tietysti taivaskin meni pilveen.

Matkan keskivaiheilla poikettiin muutama kilometri varsinaiselta reitiltä ja käytiin katsastamassa Raattaman kylä - yksi paikallisia harvinaisuuksia, ainoa kylä joka saksalaisilta jäi Lapin sodassa polttamatta. Lukuunottamatta kylän e-palvelupistettä (ilmainen internet poromiehille) ja paikallista kuppilaa, ei kylässä ollut juuri nähtävää. Kahvin kera tarjottu munkkipossukin maittoi matkamiehelle, vaikka vähän kummastuttikin ettei pöytään oltu katettu kynttilöitä possun vuosipäivän kunniaksi. Mutta niinhän se on, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Toisaalta kun lähimpään leipomoon oli matkaa pari sataa kilometriä, tuotetta olisi voinut markkinoida ilmakuivattuna munkkipossuna.

Raattamasta matka jatkui ripeätahtisena moottorimarssina pitkin metsäautoteitä Leville - suunnan määräsi oppaamme Kimmo ja tahdin minä. Kahdensankympin vauhti riitti meikäläiselle ihan mainiosti, kun kelkka huojui pitkin uria ja tien reunustan havumetsä muistutti siinä vauhdissa enemmän selluloosaa. Takana tulleet kokeneemmat kelkkailijat olisivat päästelleet varmaan kovempaakin, mutta pidättäydyin vanhassa periaatteessani että minä vien masiinaa, eikä päinvastoin.

Viimeinen evästauko pidettiin jo Levin rinteiden siintäessä taustalla. Paikka oli yhtä idyllinen kuin olisi pitänyt piknikkiä Mannerheimintien ja Kaivokadun risteyksessä. Rystyset valkoisena turistijoukko toisensa perään päästeli pitkin leveitä aurattuja kelkkareittejä. Oli palattu sivistyksen (?)pariin.
Viimein päästiin hotelli Sirkantähden pihaan, ilman kalusto- tai miehistövaurioita, takana 460 kilometriä Norjan vuonoilta Leville. Totesinkin oppaallemme, että reitti oli kokemukseni mukaan ihan hyvä aloittelijalle, joten ensi vuonna voisi tehdä jotain vähän rankempaa.

Ei muuten ihme, että ryhmämme tunnuslauluksi muodostui vanhan Beatles-iskelmän sanat: "Mies tuli vuonolta, näyttäen huonolta..."