Tittelinkipeyttä

Tunnettu tosiasia on, että Suomen yleisin titteli on toimitusjohtaja, ja seuraavaksi yleisimpiä taitaa olla ihan tavallinen johtaja vaan.

Nuorena töölöläisenä urasuunnitelmissa oli ylityönjohtajan tehtävä, tosin perustuen virheelliseen olettamaan siitä että kyseinen henkilö valvoisi vain ylitöiden tekemistä eikä muita työnjohtajia. Taustalla oli oma ryhtymisrajoitteisuus (aiemmin sitä kutsuttiin poliittisesti epäkorrektisti ”laiskuudeksi”) ja tietoisuus siitä, että ylitöiden teettämistä on voimakkaasti rajoitettu, joten oletin ylityönjohtajissa leivän irtoavan helpommalla kuin normaaleissa työnjohtotehtävissä.

Tällä hetkellä minut tunnetaan kaivospiirin alueella Kainuun ainoana vasenkätisenä basistina. Tosin tässäkin liioittelua on kaikki muu paitsi kätisyys. Työkaveritkin ovat pikkujoulujen jälkeen muistaneet aloittaa kaikki puhelut kyselemällä onko loppuvuodelle buukattu jo paljon keikkoja.

Nykymenoonhan kuuluu, että tittelin kuuluisi olla vieraskielinen, mielellään englanniksi. Toinen trendi on, ettei esimerkiksi sihteeri ole sihteeri vaan assistentti. Näin ollen on ihan luonnollista ettei siivooja ole enää siivooja vaan toimitilahygieenikko.

Omista titteleistä eksoottisimmaksi osoittautui takavuosien ”hovioikeuden auskultantti”. Tuomiokunnan kansliaan sain satunnaisesti postia eri tahoilta ja juristeille tuttu nimike ei ollutkaan kaikille mitenkään kansantajuinen. Niinpä minäkin sain vastaanottaa postia nimikkeillä ”hovioikeuden askartelija” ja oma ikiaikainen suosikkini ”hovioikeuden astronautti”.

Onneksi nykyään on tapana heittää tittelit pois...