Ikä teettää

Keski-ikäiset mieshenkilöt ovat aikojen saatossa hakeneet identiteettiään milloin milläkin konstilla. Nyt kun tarkkaavainen lukija katsoo lehtiä, seuraava orastava megatrendi on että sitä mukaa kuin hiukset harvenevat ja harmaantuvat, sitä varmemmin mies hankkii itselleen sähkökitaran.

Tämän tosiseikan voi havaita empiirisesti esimerkiksi Dressmanin mainoksia seuraten. Kun kyseinen ketju rantautui Suomeen muutama vuosi sitten, silloin aalloista nousi joukko legendaarista Batistinikävelyä käveleviä miehiä. Mutta eihän tuollaisella enää nykysuomessa myydä miestenvaatteita. Jos seuraatte uusimpia mainoksia, kävely on vaihtunut sähkökitaraan (Fender Stratocaster. Nytpä voi sitten jo tämän ikäinen mies astella musiikkikauppaan ostamaan vermeitä ilman että tarvitsee turvautua valkoiseen valheeseen siitä kuinka kitara itse asiassa tulee kyllä ihan jollekulle muulle. Ja kauaa ei tarvitse muistakaan mainoksista hakea kun jo löytyy huushollin nurkasta sähköinen soitin.

Tässä tuntee itsensä likimain keski-ikäisten miesten trendsetteriksi, kun sähkökitara tuli hankittua muutamia vuosia sitten huomiota herättämättä postimyynnistä. Vaikken olekaan vieläkään mikään sähkökitaran Segovia (tätä mm. äitini ennakoi kuultuaan ostoksestani todetessaan äidillisen kannustavasti "mitä sinä sellaisella teet kun et osaa moista soittaakaan"), monena iltana on tullut sitä rämpyteltyä. Sähkökitaran ehdottomiksi valteiksi voi laskea mm. sen, että sitä voi soitella ilman sähköä satunnaisia kuulijoita piinaamatta, ja vielä tarvittaessa kuulokkeet korvissa. Lisäksi erilaisella kulutuselektroniikalla voi loihtia ääniä kuin itsestään ja heittäytyä täysin Jimi Hendrixin vaaleamman veljen rooliin.

Nyt ei korkeakulttuurista puutu enää muuta kuin se soittamisen taito. Toisaalta musiikki on sen verran monimuotoista, että itsekin kuvailen omaa soittoani enemmän oodiksi atonaaliselle musiikille. Jos säveltäjä John Cage säveltää teoksen jonka sisältö on 12 minuuttia pelkkää hiljaisuutta, omakin tuskalla synnytetty (ja joka kerran yhtä ainutkertainen) musiikillinen ähke on taidetta. Parhaimmillaan sitä voisi kuvata jopa Cagen sävellyksen antiteesiksi.

Ars longa, vita brevis (Suom: Pitkänomainen takamus, valkeat lyhyet kalsarit)