Putatiivipakkotila

Ihminen on viisaimmillaan silloin kun tietää vähän jostain asiasta ja luulee jo osaavansa kaiken. Liekö syy ylioppilaan perusvarustukseen kuuluvan "Vaeltava viisaus" -teoksen vai minkä lie, mutta vähäinen viisauteni oli huipussaan jo jokunen vuosikymmen sitten lukiessani oikeustieteellisen ensimmäiseen "oikeaan" tenttiin eli rikosoikeuden johdantokurssiin.

Käytännön rikosoikeuden kenttäharjoituksissa tutustuin poliisin toimintaan eräänä räntäsateisena aamupäivänä kun ajelutin isovanhempiani kaupunkiin liukkaanlaisessa kelissä kesärenkailla kaikkien kolaritestien kruunaamattomalla kuninkaalla - Renault 8 -merkkisellä henkilöautolla, jossa mahdollista törmäysturvaa toivat pehmeiksi ruostuneet etupellit (ilman moottoria, sillä se oli auton takana) ja bakeliittiratti. Niinpä Agricolan kirkon kupeessa valojen vaihtuessa punaisiksi totesin, ettei auto varmaankaan pysähtyisi muualle kuin keskelle risteystä, joten polkaisin kaasua selvittääkseni risteyksen ennen muualta tulevia. Eikös seuraavasta kulmasta sitten ponnahtanut eteen sinihaalarinen poliisimies, joka viittilöi meikäläisen mustaan maijaan ja kirjoitti oikeustieteen ylioppilaalle hänen elämänsä ensimmäisen sakkolapun, 48 markkaa (8 euroa).

Kyllä osasi tuollainen megasakko painaa mieltä ja kahden vuorokauden mietinnän jälkeen minulle yht'äkkiä selvisi etten ollut missään tapauksessa syyllistynyt liikennerikokseen vaan pikemminkin oli törkeänlaisen oikeusmurhan viaton uhri. Nimittäin olihan päivänselvää, että kyseessä oli suoranainen oppikirjaesimerkki putatiivipakkotilasta.

Rikosoikeudessahan pakkotila oikeuttaa rikkomaan lakia jonkun suuremman nk. oikeushyvän säästämiseksi. Erheeni oli se, ettei keli kyseisellä paikalla ollutkaan enää liukas, kuten hyvässä uskossa luulin. Niinpä anteeksiannettava erheeni vallinneesta säätilasta muodosti putatiivipakkotilan - olin toiminut väärien edellytysten vallitessa suojellessani suurempaa oikeushyvää eli estänyt liikenneonnettomuuden synnyn. Viisi päivää mietin veisinkö asian Helsingin raastuvanoikeuden liikenneosaston käsittelyyn, vieläpä varmana siitä että poistuisin istuntosalista en pelkästään voittajana, vaan myös syvällisenä oikeustieteen tuntijana. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin tyytyä tähän vääryyteen ja jättää valittamatta. Hyvä niin, sillä istuvat tuomarit nauraisivat vieläkin vatsa kipeänä moista nulkkia ja olisin todennäköisesti vielä tänä päivänä elävä legenda hölmöjen juristien loppumattomassa ketjussa.

Eikä se rikosoikeuden johdantokurssikaan mennyt läpi.