Kansallinen lentoyhtiömme näyttää muuttuneen ylikansalliseksi. Ohjatun aamuliikunnan ja tukevan munapekoniaamiaisen virkistämänä kävelin Manchesterin ykkösterminaaliin ja ajattelin chekata itseni lennolle sisään. Terminaalin takanurkassa kajastivat sinivalkoiset värit, mutta puolitoista tuntia ennen koneen laskettua lähtöaikaa tiskin takana kiemurteli värikäs jono, jossa pellavapäisiä Jukolan jusseja sai hakea. Osalla naismatkustajista sentään näkyivät kasvot kokonaan, mutta osalla hunnun alta pilkoittivat pelkät tummat silmät. Yötä tummemmat ja lämpötilasta ei ollut niin väliäkään.
Hetken pähkäiltyäni totesin, että kyllä tässä kaikki ollaan menossa Helsinkiin ja liityin monenkirjavan joukon jatkeeksi. Aamupäivä sujui leppoisasti eri kulttuureja ihmetellen eikä aikaakaan (no, kolme varttia sentään) kunnes tämä joukko oli saanut massiiviset matkatavaransa selvitettyä, pakattua mukana olevat yhdeksänkymmppiset mummot mukaansa ja hyvästeltyä runsaat saattojoukkonsa ja pääsin itse tiskille. Toimitukseen meni n. 15 sekuntia ja boarding pass tömähti käteen kuin telkkä pönttöön. Helppoa kun sen osaa.
No joissain asioissa näyttää Intia olevan edelleen luokkayhteiskunta. Monenkirjava joukko ponnahti koneen takapäähän ja itse istahdin ainoana matkustajana verhojen etupuolelle. Koneen lastauksessa vähän kummastutti että millainen mahtaa olla Intiassa käytössä oleva numerojärjestelmä, nimittäin liki joka toinen halusi varmistaa lentoemännältä että onhan heidän rivinsä 16 jossain koneen kolmen ensimmäisen rivin joukossa. Ei ollut. Tätä kirjoitellessa on sitten koittanut uusien kansainvaellusten aika. Tällä kertaa Intian ihmisjoukot hakevat helpotusta koneen etuosasta. Ei sitä löydy täältä kuin runsaslukuiselle businessmatkustajajoukolle. Jotenkin tuntuu alhaisesta mielestä hyvältä saada hyvitys pitkästä jonotuksesta kun on oma privaattivessa käytössä. Matkailu avartaa näkemyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti