Toissailtana katselin säätiedotusta ja arvelin että seuraavan päivän lennolla Kokkolaan saapi taas nautiskella muhevasta menosta, eikä arvaus osunut kauaksi oikeasta.Viikottaisilla Kokkolan matkoilla on tottunut istumaan tehosekoittimessa tunnin verran kerrallaan ja joka kerran kone on aikanaan laskeutunut. Eilisaamuiseen lentoon oli onnistuttu kuitenkin kasaamaan vauhtia ja vaarattomia, mutta epämukavia tilanteita kerrakseen. Kokkolaa lähestyttäessä laskeutumisvaihtoehtoja on kaksi, joka etelästä tai pohjoisen suunnasta lähestyen. Eilen ilmeisesti tämä monivalintatehtävän ratkaiseminen tuotti päänvaivaa, sillä jossain Pohjanmaan lakeuksilla tehtiin ylimääräinen piruetti, sitten suoritettiin komea Kruunupyyn kentän ylilento (tosin n. 2 kilometrin korkeudessa), käytiin tarkistamassa että tehdas on paikallaan ja lähdettiin kokeilemaan laskua pohjoisen suunnasta. Laskeutuminen muistutti lähinnä vuoristorata-ajelua ja päästiinpä kentän yllekin, mutta kymmenen metrin korkeudessa sitten homma pantiinkin puihin ja lähdettiin hakemaan vauhtia uudelle yritykselle.
Toinen kerta meni ihan vain Kokkolan ja Kruunupyyn välillä pyörimiseksi ja perämies jo vilautteli varakentälle laskeutumista, mutta sentään odoteltiin pahimman sivutuulen laantumista. Kolmannella yrityksellä (tässä vaiheessa olin kolmesti käynyt konttorini liepeillä yläilmoissa) mentiin sitten rehvakkaasti kentälle saakka. Eipä enää puuttunut kuin lopputervehdys vanhaan Aeroflotin tyyliin: "Olemme laskeutuneet Kruunupyyn kentälle, saatte kammata hiuksenne". Sen siitä saa kun tuuli oli suoraan sivusta ja parhaimmillaan puhalteli yli 15 metrin sekuntivauhtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti